Vuonna 1995 Mia Takula ja kaksi muuta eläinoikeusliikkeen pioneeria menivät neljälle eri Pohjanmaalaiselle turkistarhalle ja avasivat kettujen häkit. Ajatuksena ei ollut tehdä mielenilmausta, vaan päästää kuolemaansa varten kasvatetut ketut vapauteen. 

Kaksikymmentäkuusi vuotta myöhemmin Benjamin Pitkänen leiriytyi Helsingin Itäkeskukseen avattavan KFC-ravintolan ulkopuolelle kolmeksi yöksi. Ravintolan avajaisissa Pitkänen piti puheen veganismista, jonka jälkeen vartijat poistivat hänet paikalta ja veivät putkaan. 

Molemmat heistä tulivat tunnetuiksi lähes yhdessä yössä. Pitkäsestä tuli ”kana-Benjamin” ja Takulasta ”kettutyttö”.  

Suurin osa suomalaisista tuntee nämä tarinat, jopa siihen pisteeseen saakka, että tuntuu hieman epäreilulta toistella niitä. Nämä kaksi ihmistä kun ovat tehneet paljon muutakin kuin vain nämä tempaukset. 

Etenkin Takula päästäisi jo irti kettutytön leimasta. Se kun johti rikostuomioon, 20 vuoden velkavankeuteen ja hulluksi leimaamiseen. Takulasta tuli Suomen ykkösvihollinen, vaikkei hän koskaan edes halunnut julkisuutta. 

”Meidät esitettiin mediassa vääräoppisina, tyhminä ja naurettavina. Tytöttely oli sen ajan tavan mukaisesti alentava ja sovinistinen tapa kutsua meitä”, hän sanoo.

Istumme Takulan ja Pitkäsen kanssa Heurekan kahvilassa. Vaikka he molemmat tekevät töitä eläinten oikeuksien eteen, eivät he ole aiemmin tavanneet. Nyt on otollinen aika kohtaamiselle, sillä kummaltakin on juuri julkaistu kirja. 

Takulan kolmas ja tähän mennessä omakohtaisin kirja Eloonjäämisopas julkaistiin alkusyksystä. Omakohtaisuus valikoitui kirjaan paristakin syystä. Takula mietti, mikä tekisi kirjan aiheesta mahdollisimman lähestyttävän ja päätyi tarinallisuuteen ja omakohtaisuuteen. Samalla hän halusi näyttää, että on tavallinen ihminen, joka on istunut vanhempainilloissa ja terveydenhuollon potilasjonoissa. 

Arjen kuvausten lisäksi kirja käsittelee valtavan kokoista teemaa. 

”Kirjassa käsitellään ekokriisiä ja siitä selviytymistä sekä sitä, miten voimme luopua vallalla olevasta ihmiskeskeisyydestä”, Takula sanoo. 

Pitkänen puolestaan kirjoitti esikoisteoksensa Rakkaat eläimet, joita syömme yhdessä vastuullisuusasiantuntija Pavel Tahkovuoren kanssa, joka on myös Pitkäsen järjestön Viral Vegansin luova johtaja. Kirjassa kertojaääni on Tahkovuoren, ja Pitkäseen viitataan erilaisten tapahtumien välityksellä. 

Teos pyrkii tarjoamaan analyysin Suomen eläinteollisuuden ongelmakohdista juuri nyt. Näkökulmaa tarjoavat eläintiloilla työskennelleiden kokemukset, joiden kautta pääsee kurkistamaan eläinteollisuuden arkeen.

”Monet heistä ovat saaneet traumoja ja mielenterveysongelmia työskennellessään eläinteollisuuden palveluksessa. Kirjaa lukiessa voi miettiä, haluaisiko itse, että vaikkapa oma lapsi työskentelisi sellaisissa oloissa”, Pitkänen sanoo. 

Takula on edistänyt eläinten oikeuksia yli kolme vuosikymmentä ja Pitkänen muutaman vuoden. Haastattelussa selviää, että he ovat silti monista asioista samaa mieltä. Kuten vaikkapa siitä, että vaikka eläinten oikeudet ovat tulleet pitkän matkan 90-luvulta, ne eivät vieläkään saa ansaitsemaansa huomiota. 

”On oltava rehellinen ja nähtävä se, että vaikka ihmisten asenteet ovat alkaneet muuttua, ei eläinten asema ole Suomessa parantunut”, Takula sanoo. 

Lisäksi mediassa suurinta ääntä eläinten tilanteesta pitävät yhä eläinteollisuuden edustajat, kaksikko sanoo.

Kysytään siis tällä kertaa eläinten oikeuksia ajavilta, mitä heidän mielestään meidän pitäisi tietää Suomen eläinoikeustilanteesta? Miksi eläinten oikeudet ovat tärkeitä?

Niityllä kirmaavia lehmiä, maata kuopivia kanoja ja vapaana polskivia kaloja. Maalais- tai luontoidylli, jossa eläimet elävät hyvän elämän ja päätyvät lopuksi ruokapöytään. 

Muun muassa tällainen kuva eläintuotannosta Suomessa luodaan, Pitkänen ja Takula sanovat. Todellisuus näyttää kuitenkin erilaiselta. 

Paljon eläimiä pienessä tilassa, ei tilaa liikkua. Likaiset ja virikkeettömät elintilat. Epäluonnollisen suuriksi jalostetut kehot, jotka vaikeuttavat liikkumista. Haavat ja murtumat. Esimerkiksi näillä sanoin eläinteollisuutta kuvataan Pitkäsen kirjassa.

”Elämme mainosten kyllästämässä maailmassa, jossa eläinteollisuus ei ole läpinäkyvä ala. Tällaisessa maailmassa järjestöjen kuvat on yksi harvoista tavoista, joilla kuluttaja saa tietoa eläinteollisuudesta”, Pitkänen selittää. 

Pitkänen on seissyt Helsingin keskustassa näyttämässä ohikulkijoille VR-lasien kautta videota suomalaiselta lypsylehmätilalta. Monelle tämä kokemus on ensimmäinen kerta, kun he kurkkaavat eläintilalle. 

Tilojen arkea pääsee näkemään lähinnä kuvissa ja videoissa, sillä itse tiloille on harvalla asiaa, vaikka osalle tiloista saattaakin päästä lupaa pyytämällä. Kuitenkaan aivan kaikkea ei tiloilla välttämättä pääse kuvaamaan. Esimerkiksi, kun Takula oli käymässä turkistarhalla Helsingin Sanomien haastateltavana, tarhaaja kielsi ottamasta kuvia tietyistä paikoista, ettei synny ”väärää kuvaa”.

Kun eläinteollisuudesta puhutaan mediassa, asiantuntijat ovat usein eläinteollisuuden puolelta, Takula ja Pitkänen sanovat. Tämä voi olla ongelma, koska asiantuntijoilla on niin sanotusti ”oma lehmä ojassa”. 

Eläinteollisuutta verrataankin eläinoikeusliikkeessä tupakkateollisuuteen. Tupakkaa markkinoitiin aiemmin terveystuotteena, jonka epäterveellisyyden esiin nostaneet tutkijat leimattiin ääripääksi. Nyt sen sijaan tiedetään, että tupakan kritisoijat olivat oikeassa. 

”On aivan käsittämätöntä, kuinka tupakkateollisuuden niin sanottujen tutkijoiden ja asiantuntijoiden on annettu kertoa mielipiteitään faktoina. Tässä on aivan sama tilanne”, Takula sanoo. 

Eläinoikeusaktiivit vertaavat eläinteollisuutta tupakkateollisuuteen myös sen takia, että se operoi mielikuvien tasolla. Vuosikausia tupakka laitettiin sankarien ja kovisten suuhun, niin kuin lihakin päätyy ”machomiehen” suuhun. 

Samanlaista mielikuvakamppailua käydään myös sosiaalisen median puolella. Pitkänen tekee vaikuttamistyötä somessa. Samalla alustalla ovat vaikuttajat, jotka puhuvat kasvisperäisen ruuan puolesta ja sitä vastaan. Eläinperäisiä tuotteita ihannoivat trendit, kuten ”carnivore” eli ”lihansyöjän” dieetti, keräävät aika ajoin kannatusta ja seuraajia taakseen. 

Toisaalta somekupla voi täyttyä vain kauniista kuvista, jolloin ei tule nähneeksi eläinteollisuuden karua todellisuutta, Pitkänen sanoo. 

”Jos feedissä on vain söpöjä kissa- tai koiravideoita, tulee vääristynyt kuva todellisuudesta. Eläinteollisuuden arkipäiväinen kärsimys ja kuolema on korjattu pois.”

Tiedätkö mikä on kunttamato? Jos et, ei ihme. Tämä vajaan senttimetrin mittainen mato on nimetty vasta kymmenen vuotta sitten – siitäkin huolimatta, että se on aivan olennainen Suomen metsien maaperälle. Kunttamadon ansiosta metsäteollisuuskin saa puita hakattavaksi. 

Tuotantoeläinten hyvinvointi on yksi puoli, johon eläinoikeusliike keskittyy. Kuitenkin yhä suuremman osan liikkeessä saa eläinten ja eläinteollisuuden vaikutus ympäristöön ja ilmastoon. Se kun vaikuttaa niihinkin ihmisiin, jotka eivät ole kiinnostuneet siitä, millaisissa oloissa eläimet elävät.

Luonnoneläimet, kuten kunttamato ovat välttämättömiä elinympäristöllemme. Eläinteollisuus taas nähdään eläinoikeusliikkeessä vahingollisena alana luonnolle ja sitä kautta myös ihmiselle.

”Eläinteollisuus on kytköksissä ilmastokriisiin. Tutkijoiden mukaan emme voi voittaa ilmastokriisiä, jos ruoantuotantojärjestelmää ei muuteta”, Pitkänen toteaa.

Erilaisia tutkimuksia ja tilastoja asiasta löytyy. Monet ovat ehkä kuulleet karjaeläinten tuottamasta metaanikaasusta, joka kiihdyttää ilmastonmuutosta ja on hiilidioksidia vahingollisempi kaasu. Sitten on se puoli, että kiihtyvä eläintuotanto vaatii lisää peltotilaa eläinten ruokaa varten. Raivatut pellot taas pienentävät luonnon tilaa. 

Lopulta eläintuotanto aiheuttaa päästöjä vesistöihin muun maatalouden tapaan. 

”Eläintuotanto on suurin Itämeren saastuttaja Suomessa”, Takula sanoo. 

Tiedetään, että etenevä ilmastonmuutos vaikuttaa ihmisten, ja myös eläinten, elinmahdollisuuksiin jo nyt. Lopulta kyse on siitä, että luonto, eläimet ja ihmiset ovat keskinäisriippuvaisia toisistaan. 

Siksi vastakkainasettelu ihmis- ja eläinoikeuksien välillä ei Takulan mielestä ole toimiva.  

”On kauhean outoa, että eläinten oikeuksia käsitellään erillisenä yhteiskunnallisena kysymyksenä, johon meillä voi olla varaa vasta sen jälkeen, kun on hoidettu ihmisoikeudet kuntoon. Mutta ihmisiä ei ole ilman luontoa ja luontoa ei ole olemassa ilman eläimiä. Ihan ala-astematikalla voi jo ymmärtää, ettei tämä nykyinen yhtälö toimi.”

Kaikki tähtää siihen, että ymmärrettäisiin, ettei ihminen ole luonnon ja eläinten yläpuolella. Luovuttaisiin ihmiskeskeisyydestä.

On hyvä pitää juhlapuheita ja antaa vaalilupauksia siitä, miten eläinten asemaa edistetään, mutta sitten kun on tekojen aika, niitä ei tapahdu.

”Helvetillisillä Suomen turkistarhoilla eläimet kärsivät, jotta Britannian muotiteollisuus voi valmistaa tuotteita”, brittilehti kirjoittaa otsikossaan. 

Jos 90-luvulla Takulalta olisi kysytty, onko Suomessa vielä 30 vuoden päästä turkistarhausta, hän olisi vastannut kieltävästi.

Arvio siitä, että turkistarhaus Suomessa olisi lopetettu, ei ole kovin kaukaa haettu. Monissa Euroopan maissa nimittäin näin on tehty. Turkistarhaus ei kerää myöskään kansansuosiota. Vuoden 2023 Taloustutkimuksen kyselyn mukaan yli puolet suomalaisista haluaisi lopettaa turkistarhauksen kokonaan, ja yli 80 prosenttia ei kannata nykyisenkaltaista turkistarhausta. Kansainvälistä mainettakaan se ei kerää, niin kuin otsikko osoittaa. 

Miksi turkistarhaus sitten eläinoikeusaktiivien mielestä yhä jatkuu?  

”Tähän on kaksi pääsyytä. Ensimmäinen on se, että hallituksessa on aina joko keskusta tai RKP eikä kumpikaan niistä halua, että turkistarhaus lopetetaan. Toinen syy on se, että muut puolueet sallivat tämän”, Takula sanoo.  

Suitsutusta eivät saa siis myöskään muut puolueet, esimerkiksi vihreät tai vasemmistopuolueet. Ne kun eivät ole menneitä hallituksia muodostettaessa nostaneet turkistarhausta kynnyskysymykseksi hallitukseen menolle.

”Suomessa on hampaatonta puoluepolitiikkaa. On hyvä pitää juhlapuheita ja antaa vaalilupauksia siitä, miten eläinten asemaa edistetään, mutta sitten kun on tekojen aika, niitä ei tapahdu”, Takula sanoo. 

Takula pohtii, liittyykö asia siihen, ettei eläinten oikeuksia nähdä riittävän kovana arvona. Epävarmoina aikoina keskusteluissa ja poliitikkojen päätöksissä korostuvat perinteinen maanpuolustus ja talous. Mutta tarkemmin katsottuna, molempiin näihin kytkeytyvät kysymykset paitsi ihmisten myös eläinten oikeuksista. 

”Meidän pitäisi harjoittaa myös sitä toisenlaista maanpuolustusta; puolustaa sitä, että meillä on elinkelpoinen planeetta tulevaisuudessa.”

Heurekan kahvilassa alkaa pian lounas. Benjamin Pitkänen käy ennen haastattelua kysymässä, saako kahvilasta vegaanista lounasta.

”Kyllä, meillä on joka päivä vegaanivaihtoehto”, sanoo kahvilan työntekijä. 

Jotain on siis muuttunut, sillä ennen Suomen eläinoikeusliikettä tämä tuskin oli mahdollista.  

1980-luvun kouluruokalassa oli tasan yksi vaihtoehto. Syödä liharuokaa tai olla syömättä. Eikä riittänyt se, että jäi ilman ruokaa. Sen lisäksi joutui jatkuvan ihmettelyn kohteeksi.

”Sain kuulla ihan kasvotusten olevani hullu kasvissyönnin takia”, Takula sanoo.

1990-luvulla tilanne alkoi hiljalleen kouluissa muuttua. Takula sai ensimmäistä kertaa kasvisruokaa lukiossa.

Vegaaniksi hän ryhtyi yli 30 vuotta sitten. Tällöin hänelle olisi ollut utopistista kuulla, että veganismi on nyt valtavirtaa. Tai ainakin niin yleistä, ettei sen takia joutuisi kanssasyöjien kauhistelun kohteeksi joka päivä. 

Mutta niin on käynyt, ja se on muun muassa eläinoikeusliikkeen ansiota.  

Takula on yksi Suomen eläinoikeusliikkeen pioneereista. 1990-luvun alussa hän oli asian kanssa yksin. Edes eläinten suojeluun keskittyvät järjestöt eivät ajaneet veganismia taikka eläinteollisuuden kriittistä tarkastelua. 

Niinpä Takula etsi kotikunnasta Vihdistä käsin toisia eläinten oikeuksista kiinnostuneita. Muutama henkilö löytyi eri puolilta Suomea. 1990-luvun puolivälissä hän perusti heidän kanssaan Oikeutta eläimille -järjestön. Jo tätä ennen hän oli perustanut yksin SPAY:n, Suomen ensimmäisen eläinoikeusjärjestön. 

Nyt tekijöitä on monia. Yksi näistä on Benjamin Pitkäsen Viral Vegans -järjestö, joka pyrkii vaikuttamaan yksilöihin ja instituutioihin edistääkseen eläinten oikeuksia.  

Mukaan on tullut myös tutkijoita ja asiantuntijoita, jotka tarkastelevat esimerkiksi eläinten ja ihmisten välistä suhdetta tai ruuantuotannon eettisyyttä ja ekologisuutta. Tehtäväkenttä on laaja ja vaikutuskeinoja on monia. On hyvä, että eläinoikeudet resonoivat nyt monissa ihmisissä eri aloilta, Takula sanoo. 

”Suomen eläinoikeusjuristit ovat tästä loistava esimerkki. Olisin nuorena pyörtynyt, jos olisin kuullut, että meillä on Suomessa edes yksi eläinoikeusjuristi. Nyt meillä on kokonainen järjestö.” 

Eläinten oikeuksia ajaviin suhtautuminen on myöskin parantunut, vaikka stigma ei olekaan kokonaan poistunut. Takula on huojentunut ja iloinen muutoksesta. Kuitenkin nimittelyä ja tappouhkauksia esiintyy yhä, erityisesti somessa. 

”Saa tietysti kuulla, että on soijapoika tai ituhippi. Eläinaktivismia pidetään jotenkin kiihkoiluna ja ääriajatteluna”, Pitkänen sanoo. 

Eläinaktivismiin vaikuttaa liittyvän vieläkin jokin leima, melkeinpä enemmän kuin muunlaiseen aktivismiin. Elokapinan istuminen Mannerheimintiellä ärsyttää joitain ihmisiä, mutta ilmastoaktivismin useimmiten ymmärretään käsittävän monenlaista toimintaa. Eläinaktivismissa näin ei jostain syystä ole. 

Pitkänen ja Takula pohtivat, että vastustus voi liittyä siihen, miten henkilökohtainen asia ruoka ihmisille on. 

”Ilmastoaktivismia moni voi kannattaa siksi, että kun siirrytään vaikka fossiiliteollisuudesta aurinkoteollisuuteen, se ei välttämättä vaadi ihmiseltä niin paljon konkreettisia tekoja. Mutta eläinaktivismi koetaan uhkaavana, koska eläinten oikeuksien puolesta myös yksilön on muututtava”, Pitkänen sanoo. 

Pitkänen ryhtyi vegaaniksi kahdeksan vuotta sitten. Hän kasvoi Keski-Aasiassa, jossa ruoaksi käytetyt eläimet olivat läsnä arjessa, sillä lähes kaikilla naapureilla oli tuotantoeläimiä kotona.  

Eläintuotannon ongelmakohtiin hän heräsi lukion jälkeen. Pitkänen kokee, ettei ihmisten kannata syyttää itseään entisestä käytöksestään, vaan katsoa nykyhetkeä. 

”Ydin on siinä, että kun tiedämme nyt paremmin, voimme toimia paremmin. On järjetöntä pitää itseään menneisyyden panttivankina. Se ei ole hedelmällinen tapa elää.”

Ei ole yhtä ainoaa toimivaa keinoa, jolla edistää näitä asioita. Jos olisi, se olisi tehty jo aikaa sitten.

Tulevaisuudessa Pitkänen ja Takula jatkavat työtään eläinten oikeuksien parissa. Pitkänen aikoo muun muassa tehdä kouluvierailuja, toimia yhteistyössä yhteiskunnallisten tahojen kanssa ja vaikuttaa somessa.

”Meille on tärkeintä se, että tehdään asioita, jotka edistävät eläinten oikeuksia. Välillä voi olla tarpeen herätellä keskustelua tempauksilla. Tai sitten työ voi olla tietokirjan kirjoittamista”, Pitkänen sanoo omastaan ja Viral Vegans -järjestön toiminnasta.

Takula aikoo jatkaa työskentelyä ihmiskeskeisyyden purkamiseksi. Hän esimerkiksi tekee tietokirjoja, ääniteoksia ja dokumentteja.

”Ei ole yhtä ainoaa toimivaa keinoa, jolla edistää näitä asioita. Jos olisi, se olisi tehty jo aikaa sitten”, Takula sanoo.

Molemmat toivovat, että eläinten oikeudet otettaisiin vakavammin ja niiden ymmärrettäisiin vaikuttavan laajasti ihmisiin ja luontoon.

”Tiede on eläinten oikeuksien puolella. Toivon, että eläinoikeusliike siirtyisi yhä enemmän keskustelun vetäjäksi, ei pelkäksi vastaajaksi”, Pitkänen sanoo. 

Tärkeää on se, ettei eläinten oikeuksia aleta kohdella ilmastotoimiin liittyvän viherpesun tavoin, Takula viittaa. Eli tekojen olisi oltava oikeasti merkittäviä, ei näennäisiä. 

”Eläinoikeuksien puolustaminen ei saa jäädä puheeksi, pelkäksi hankepöhinäksi.”