1. Afganistan on ihmisoikeuskriisissä neljä vuotta kestäneen Taliban-hallinnon seurauksena. Mistä olet eniten huolissasi? 

Taliban on ryhtynyt monelta osin vieläkin kovempiin toimiin naisia kohtaan kuin ollessaan vallassa ensimmäistä kertaa. Esimerkiksi lääketieteen opiskelu on nyt täysin kiellettyä. Se on huolestuttavaa, koska Afganistan oli jo valmiiksi maa, jossa oli maailman korkeimmat äitiys- ja imeväiskuolleisuusluvut.  

Muutaman vuoden kuluttua meillä ei enää ole uusia lääkäreitä, kätilöitä eikä hoitajia naisille. Huolenani on, että koko terveysjärjestelmämme romuttuu. 

2. Pakenit vallankaappauksen jälkeen Isoon-Britanniaan. Pystytkö yhä pitämään yhteyttä afganistanilaisiin naisiin? 

80 prosenttia ajankäytöstäni liittyy yhä Afganistaniin. Herään Afganistanin aikataulussa, mikä vaikuttaa myös terveyteeni. Toimistoni ja kollegani ovat siellä, ja haluan pitää sinne yhteyttä. Työstämme suurin osa tapahtuu maan alla. 

Ihmiset myös ottavat minuun yhteyttä, sillä he näkevät minut edelleen kansanedustajana. Joskus tunnen avuttomuutta, koska minulla ei ole enää sama vaikutusvaltaa kuin ennen.  

3. Sinut valittiin vuonna 2005 Afganistanin parlamenttiin, ja olit sen ensimmäinen naispuolinen 2. varapuhemies. Kohtasitko paljon vastarintaa? 

Silloin elettiin Afganistanin kulta-aikaa, mutta toki systemaattista vastarintaa naisia kohtaan oli. Parlamentissa minua pidettiin usein jonkinlaisena kiintiönaisena. Onnistuimme silti inspiroimaan naisia ryhtymään poliitikoiksi ja uskomaan itseensä. 

Myös oma perheeni vastusti ehdolle asettumistani. Velipuoleni ei puhunut minulle kolmeen tai neljään vuoteen, mutta myöhemmin hän ymmärsi, että yhteisöni hyväksi tekemäni työ on tuonut kunniaa minulle ja perheelleni. 

4. Onko noista ”kultaisista vuosista” vielä jotakin jäljellä? 

Koko kansa muuttui, ei vain minun vaan yhteisen ponnistelun seurauksena. Meillä oli instituutiot, vapaa lehdistö, netti ja sosiaalinen media. Kaikki se antoi ihmisille tietoa siitä, millaista on elää rauhanomaisessa ja sivistyneessä yhteiskunnassa. Se tieto on yhä olemassa. Taliban kontrolloi Afganistanin aluetta mutta ei ihmisten mieliä. 

Huolenani on, että Talibanin radikalisoituneet ajatukset saavat muutaman vuoden sisällä enemmän jalansijaa yhteiskunnassa. Kun kuluu toiset neljä vuotta ilman naisia koulussa ja töissä, ilman vapaata mediaa – miten se vaikuttaa naisten mielenmaisemaan? Rima alkaa laskea. Naiset alkavat menettää uskon itseensä ja pitää tätä normaalina, kuten miehetkin. 

5. Mitä Suomen kaltaisten maiden pitäisi tehdä Afganistanin suhteen? 

Suomi on tavallaan muita Euroopan maita lähempänä Afganistania, sillä Afganistanista voi Keski-Aasian ja Venäjän kautta tulla aseellisia radikaaleja ryhmittymiä. Siksi Suomen kannattaa tehdä yhteistyötä Afganistanin demokraattisten voimien kanssa edistääkseen poliittista prosessia.  

Oma organisaationi järjestää dialogeja ja rauhanrakennusta. Hiljattain aloitimme dialogin lähialueella. Esimerkiksi Pakistanissa toimme yhteen Afganistanin demokraattista oppositiota, pääosin naisia.

6. Miksi dialogi on niin tärkeää? 

Emme tiedä, kauanko Talibanin hallinto kestää ja milloin se romahtaa, sillä Afganistan on tunnetusti ennustamaton. Meidän pitää valmistautua Talibanin jälkeiseen aikaan. 

Yhdessä vaiheessa kaikki puhuivat Afganistanista, mutta kukaan ei puhunut afgaanien kanssa eivätkä he puhuneet keskenään. Viimeisten 20 vuoden aikana afgaanit eivät todellisuudessa omistaneet [poliittista] prosessia. Meillä oli esimerkiksi ranskalaisia asiantuntijoita tekemässä perustuslakiamme. Tällä kertaa meidän täytyy tehdä aidosti omaa juttuamme. Meidän pitää tarkastella, mikä meni pieleen ja miten korjata asiat. En sano, että se on helppoa. 

7. Oliko omistajuuden puute syynä myös siihen, miksi Taliban onnistui kaappaamaan vallan niin nopeasti elokuussa 2021? 

Ehdottomasti.  

Sen jälkeen, kun talibanit vuonna 2020 allekirjoittivat rauhansopimuksen Yhdysvaltain kanssa, heidän käytöksensä muuttui täysin. Aiemmin heitä oli pystynyt lähestymään, sopimuksen jälkeen he eivät enää halunneet samaan pöytään kanssani. Jos omistajuus olisi ollut afgaaneilla, miksi meillä edes olisi ollut Talibanin kanssa sopimusta, jossa ei ollut mukana hallitusta, poliittisia toimijoita, naisia tai kansalaisyhteiskuntaa? Meidän olisi pitänyt olla mukana alusta asti. 

Toki hallitus oli heikko ja korruptiota oli, mutta maailmassa on paljon hallituksia, jotka ovat korruptoituneita ja heikkoja. Ei se tarkoita, että niistä pitäisi hankkiutua eroon – tai pitäisi, mutta kansan pitäisi tehdä se vaalien avulla. 

8. Osa maailman maista on hiljattain osoittanut merkkejä siitä, että suhteita Taliban-hallintoon ollaan normalisoimassa. Näetkö sen riskinä? 

Kyse on enemmän taktiikasta, joka liittyy idän ja lännen väliseen kilpailuun. Oli toki hieman yllättävää, että Venäjä tunnusti Taliban-hallinnon, mutta Taliban ei hyötynyt siitä.  

Hiljattain Saksa hyväksyi Talibanin diplomaatit, koska se haluaa apua afganistanilaispakolaisten karkottamiseen. En ymmärrä sitä. Talibanien ottaminen vastaan Euroopan kaupungeissa voi myös inspiroida aseellisia radikalisoituneita ryhmiä ja vahvistaa rankaisemattomuuden kulttuuria.  

9. Maailmanpolitiikassa on siirrytty voimapolitiikan aikaan ja kahdenvälisiin sopimuksiin aiemman monenkeskisen järjestelmän sijasta. Vaikuttaako se Afganistaniin kielteisesti? 

Kyllä. Olen huolissani siitä, että monenkeskisyyttä haastetaan. Toki kahdenväliset sopimukset ovat tärkeitä, mutta jos ongelmia ei tarkastella monitahoisesti, sopimuksista tulee lyhytkestoisia.  

10. Oletko optimisti? 

On päiviä, jolloin olen hyvin pessimistinen ja pettynyt. Samaan aikaan yritän tehdä jatkuvasti töitä. Muutoksen tarve, ihmisten odotukset ja se, että tiedän seisovani historian oikealla puolella, antaa minulle voimaa ja rohkaisee optimismiin. Minulla ei ole varaa muuhun.