“On kuin naiset olisi eristetty sekä taivaasta että maasta eikä heillä ole ketään, kenen puoleen kääntyä.” 

Näin kuvaili Afganistanin naisten tilannetta maassa elävä naistoimittaja blogitekstissään elokuun puolivälissä.  

Kuka tekstin on kirjoittanut? Sen tietää vain Shakiba Adil, afganistanilais-suomalainen dokumentaristi ja toimittaja, joka on tuottanut Afgaaninaisen katse -blogia siitä lähtien, kun Taliban-liike kaappasi vallan Afganistanissa syksyllä 2021. 

Blogia julkaistiin aiemmin Suomen Kuvalehdessä, kesäkuusta alkaen sitä on julkaissut Maailman Kuvalehti. 

Afganistanilaiset naistoimittajat kertovat blogissa, millaista elämä on maassa, jossa naisilla ei ole oikeastaan minkäänlaisia oikeuksia. Tekstejä julkaistaan kahden viikon välein. 

Blogin takana on suomalaisten naistoimittajien perustama Learning Together -verkosto, joka koulutti vuosikausia afganistanilaisia naistoimittajia paikan päällä.  

Talibanin valtaannousu merkitsi koulutusten loppua.  

”Olin itse Afganistanissa, kun Taliban nousi valtaan, ja pääsin yhdellä viimeisistä lennoista Suomeen. Puhelimeni täyttyi kollegoiden ääniviestistä, ja tajusimme, että emme voi vain jättää heitä”, Adil muistelee. 

He päättivät perustaa blogin, johon pyydetään tekstejä maahan jääneiltä naistoimittajilta.  

Afganistanin ihmisoikeustilanne on muuttunut katastrofaalisen huonoksi niiden runsaan neljän vuoden aikana, jotka Taliban on nyt ollut vallassa. Ihmisoikeusasiantuntijat  ja -järjestöt puhuvat gender-apartheidista. Sillä tarkoitetaan täysin systemaattista, sukupuoleen perustuvaa sortoa ja erottelua. 

Afganistanissa sorto on kokonaisvaltaista. Naisilta ja tytöiltä on kielletty alaluokkia lukuun ottamatta koulutus ja monet aiemmin tärkeät työtehtävät, kuten työ kauneussalongeissa, järjestöissä, hallinnossa ja useimmissa terveyspalveluissa. He eivät saa matkustaa yli 72:ta kilometriä yksin, he eivät saa mennä puistoihin, kuntosaleille eivätkä kylpylöihin. Heidän on verhottava itsensä kasvoja myöden. 

Absurdeja sääntöjä tulee jatkuvasti lisää: naisten ääni ei esimerkiksi saa kuulua rukoillessa ja talot on rakennettava niin, ettei naisia näy ikkunoista.  

Kaikkea valvoo Taliban, joka voi pidättää naisen vääränlaisen pukeutumisen – tai vaikkapa väärin leikattujen kynsien takia, kuten eräs toimittajista kirjoittaa. Naisia kivitetään ja ruoskitaan siveysrikoksista. 

Toimittajan työtä naisilta ei ole suoraan kielletty, mutta käytännössä heitä on mediassa enää vähän. Ajan mittaan loputkin joutuvat lopettamaan työnsä, Adil arvelee. 

Jos he jäisivät kiinni, he joutuisivat vankilaan, koska kertovat totuuden siitä, mitä Afganistanissa tapahtuu.

Afgaaninaisen katse -blogia kirjoittavat naiset työskentelevät salassa. He asuvat eri puolilla maata, mutta turvallisuussyistä he eivät tunne toisiaan.  

Työtä rahoittaa ulkoministeriö, ja Adil toimii blogin tuottajana. Mukana on kymmenestä maakunnasta 15 naista, joista osa oli mukana jo aiemmissa koulutuksissa. Tavoitteena on, että naiset pystyvät elättämään perhettään ja samalla pitämään yllä ammattitaitoaan. 

Juttuaiheet he ideoivat itse. Yleensä tekstit kertovat ruohonjuuritason elämästä, sillä naiset eivät enää pääse vapaasti vaikkapa haastattelumatkoille.  

Työ on äärimmäisen vaarallista. 

”Jos he jäisivät kiinni, he joutuisivat vankilaan, koska kertovat totuuden siitä, mitä Afganistanissa tapahtuu.” 

Adil, 40, osaa samaistua naisten asemaan, sillä syntyi ja kasvoi Afganistanissa. Kun Taliban viimeksi oli vallassa vuosina 1996–2001, hän oli lapsi. 

”He veivät tärkeän osan elämästäni: sen ikäkauden, jonka aikana nuori nainen kehittyy. En ikinä anna sitä anteeksi.” 

Adil halusi media-alalle, koska hän halusi antaa äänen niille ihmisille, joilla ääntä ei tavallisesti ole. Talibanin kaatumisen jälkeen se oli mahdollista, ja Adilista tuli veljensä avustuksella Afganistanin ensimmäinen tv:n naiskuuluttaja teini-ikäisenä.  

“Olin niin iloinen ja nautin vapaudestani, ettei minulla ollut aikaa murehtia sitä, oliko jollakulla ennakkoluulojani sukupuoltani kohtaan”, hän muistelee. 

Muutaman vuoden kuluttua hän joutui kuitenkin pakenemaan Suomeen tehdessään dokumenttielokuvaa murhatusta naisaktivistista. 

Ehkä se, että he eivät ole aiemmin kokeneet sortoa, on vaikuttanut siihen, etteivät he osaa pelätä.

Nyt hän valmistelee dokumenttielokuvaa yhdessä ohjaaja-kirjailija Elina Hirvosen kanssa. Se yhdistelee kolmen Afganistanissa yhä olevan naisen kuvaamia salaisia filminpätkiä Adilin lapsuuteen 1990-luvulla.

Blogin tuottaminen on hänelle yksi tapa vaikuttaa naisten asemaan, ja vaikka työ on henkisesti raskasta, kollegoiden rohkeus motivoi jatkamaan. 

“Näen, miten synkässä ja riskialttiissa tilanteessa he ovat. Silti he ovat valmiita korottamaan ääntään. Olen välillä itsekin ihmeissäni siitä, miten he löytävät keinoja tehdä työtään. Ehkä se, että he eivät ole aiemmin kokeneet sortoa, on vaikuttanut siihen, etteivät he osaa pelätä”, Adil pohtii. 

Yksi asia onkin hänen mukaansa nyt eri tavalla kuin vuosituhannen vaihteessa. Parinkymmenen vuoden vapauden aikana naiset ehtivät saada koulutusta ja heidän itsetuntonsa vahvistui. Niin ei ollut viime kerralla. 

”Nämä naiset ovat maistaneet demokratiaa, eikä heitä voi enää vaientaa täysin. Totta kai heillä on masennusvaiheita, mutta he ovat yhä valmiita kertomaan tästä maailmalle eivätkä pysy hiljaa”, Adil sanoo. 

Hän huomauttaa, että ensimmäisen parin vuoden ajan naiset jopa protestoivat Taliban-hallintoa vastaan. Taliban vastasi kidutuksella ja vankeusrangaistuksilla, ja mielenosoitukset ovat hiipuneet. 

Afganistan oli neljä vuotta sitten jatkuvasti uutisotsikoissa, nyt niin ei enää ole. Hirmuvaltaan on alettu tottua, ja vaikka Talibanin uudet määräykset edelleen uutisoidaan, niille on vaikea tehdä mitään. 

Adil toivoo, että kansainvälinen yhteisö tunnustaisi, että Afganistanissa on meneillään gender-apartheid. 

Jokaisen sinne menevän turistin pitäisi tietää, minne rahat menevät.

“Hallintoa pitäisi painostaa enemmän, sitä ei saa tunnustaa eikä tätä saa normalisoida. Ja jokaisen sinne menevän turistin pitäisi tietää, minne rahat menevät.” 

Esimerkiksi STT kertoi kesäkuussa suomalaisesta matkatoimistosta, joka tekee matkoja Afganistaniin. Yksi matkailijoista kertoi jutussa, että naiset vaikuttavat elämän normaalia elämää. 

”Jos haluaa tukea sellaisia ihmisiä, jotka kiduttavat omaa kansaansa, niin siitä vain, mutta ei kannata huijata itseään, että on muka vain menossa katsomaan kaunista maata. Jos menee sinne, tukee heitä. Raha ei mene tavallisille afganistanilaisille”, Adil muistuttaa.