Halima (nimi muutettu) lähti eräänä kesäkuun aamuna äitinsä kanssa kotikaupunkinsa, Länsi-Afganistanissa sijaitsevan Heratin torille. Hänellä oli yllään pitkä takki, ja kasvonsa hän oli peittänyt kirurgisella maskilla. Hän ei osannut kuvitella, että vain muutamaa minuuttia myöhemmin hän olisi vankilassa.

Niin sanotun hyveen edistämisen ja paheen ehkäisemisen ministeriön eli moraalipoliisin ajoneuvot saapuivat torille heti Haliman ja tämän äidin jälkeen. Haliman mukaan ministeriön naispuoliset työntekijät alkoivat pidättää naisia mitään kyselemättä. Lähistöllä odottaneet autot kuljettivat pidätetyt pois.  

”Kaikki tapahtui nopeasti. Jotkut yrittivät paeta, toiset olivat kauhuissaan. Emme ymmärtäneet, millä perusteella Taliban valitsi pidätettävät.”

Halima kertoo, että joillakin pidätetyillä naisilla oli yllään sekä kasvot että vartalon peittävät burkat. Haliman tavoin osa oli pukeutunut pitkiin takkeihin ja kasvomaskeihin. Silti moraalipoliisi tarttui häneenkin.

”Äitini itki ja aneli, ettei minua vietäisi. Hänelle sanottiin, että mikäli hän yrittäisi estää pidätykseni, hän itse joutuisi kuukaudeksi vankilaan, saisi ruumiillisen rangaistuksen ja sakon. Kukaan ei uskaltanut tulla auttamaan, vaikka äitini huusi.”

Pidätettyjen tyttöjen ja naisten puhelimet takavarikoitiin. Heitä oli noin 30, ja kaikki vietiin työ- ja sosiaaliasioiden viraston ylläpitämään niin sanottuun turvataloon. Niissä asutetaan sekä perheettömiä että vastapidätettyjä naisia. Kenenkään ei annettu ottaa yhteyttä perheisiinsä. Seuraavana aamuna heidät siirrettiin vankilaan.

Mietin, mitä tapahtuu tämän maan naisille ja tytöille.

Vankilan naisten osasto oli likainen ja huonosti varusteltu. Pelko ja epävarmuus täyttivät jokaisen vangitun mielen.

”Istuin nurkassa ja katselin kanssavankejani: nuoria tyttöjä, keski-ikäisiä naisia ja äitejä, jotka olivat huolissaan lapsistaan. Meitä oli noin 60. Kaikilla oli joko burka tai muuten mielestäni asianmukainen vaatetus. Siitä huolimatta jokainen oli vangittu sen vuoksi, ettemme mukamas noudattaneet pukeutumissääntöjä”, sanoo Halima.

Seuraavana päivänä hän pääsi vapaaksi. Kotona äiti halasi häntä ja molemmat itkivät. Halimalle kerrottiin, että hänen isänsä oli maksanut 16 000 afgaania (noin 220 euroa) tyttärensä vapauttamisesta. Lisäksi perhe joutui allekirjoittamaan vakuuden siitä, ettei yksikään perheen naisista lähde enää ulos ilman asianmukaista vaatetusta.

Kotiinpaluun jälkeen mikään ei tuntunut enää samalta. Haliman veljet olivat raivoissaan ja väittivät tämän tahranneen perheen kunnian joutumalla vankilaan.

”Kuin olisin tehnyt rikoksen! Mutta olen edelleen sitä mieltä, että en tehnyt mitään väärää”, hän sanoo.

”Pelosta on tullut osa elämääni. En koskaan unohda niitä kahta yötä vangittuna. Mietin koko ajan, pääsivätkö kaikki kanssavankini vapaiksi ja onko meidän jälkeemme pidätetty muitakin. Mietin, mitä tapahtuu tämän maan naisille ja tytöille”, Halima sanoo.

”Ulos ei voi enää lähteä niin kuin ennen. Pelkään aina, kun lähden kotoa. Mietin jatkuvasti, mitä tapahtuu, jos minut pidätetään uudelleen.”

Halima ei ole yksin kokemustensa kanssa. Taliban on viime aikoina alkanut entistä tiukemmin valvoa naisten pukeutumissääntöjä Heratissa.

Kesäkuun alussa kaupungin moskeijoissa ilmoitettiin sääntöjen kiristämisestä, ja sen jälkeen sosiaalisessa mediassa alkoi levitä tietoja naisten ja tyttöjen pidätyksistä eri puolilla kaupunkia. Pidätykset ovat herättäneet paljon huolta, synnyttäneet protesteja ja kiristäneet turvallisuustilannetta koko maakunnassa.

YK:n mukaan kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna Heratissa pidätetiin ainakin 30 naista.

Suhaila (nimi muutettu) muistaa sen hetken, jolloin viha ja voimattomuus saivat monet Heratissa ryhtymään protesteihin.

Päivää ennen mielenosoituksia Suhaila meni ostoksille torille. Aiemmin samana päivänä paikallisen moskeijan imaami oli ilmoittanut Talibanin uudesta määräyksestä: pukeutumissäännön laiminlyönnistä nainen pidätettäisiin ja vangittaisiin ilman valitusmahdollisuutta.

Suhailan isä oli sitä mieltä, että viranomaisten uhkauksiin tulisi suhtautua vakavasti eikä tyttären pitäisi lähteä ulos ilman koko vartalon peittävää vaatetusta. Suhaila noudatti isän neuvoa ja pukeutui ohjeiden mukaan – ja koki siltikin torilla jotakin, mitä ei voi unohtaa.

”Heti torille saavuttuani aistin epätavallisen hämmennyksen ilmapiirin. Naiset liikkuivat levottomasti torin laidalta toiselle, ja monet yrittivät tehdä ostoksensa ja lähteä mahdollisimman nopeasti.”

Sitten alkoi tapahtua. Naisia pidätettiin, potkittiin ja lyötiin, nöyryytettiin ja pilkattiin. Talibanin joukot seisoskelivat maastureidensa vieressä seuraamassa, miten heidän naispuoliset kollegansa nappasivat naisia. He tarttuivat niihin, joiden vaatetus ei vastannut Talibanin käsitystä pukeutumissäännöistä.

”Halusin huutaa ja protestoida, mutta olin torilla pikkusiskoni kanssa. Puristin hänet tiukasti itseäni vasten ja vain itkin. Pelkäsin, että jos avaisin suuni, he veisivät meidätkin.”

Zainab ei päässyt karkuun.

Sinä iltana Suhaila liittyi asuinalueensa nuorten WhatsApp-ryhmään, jossa keskusteltiin tapahtuneesta. Ryhmässä oli kymmenittäin viestejä pidätyksistä. Jotkut jakoivat valokuvia ja kertomuksia tapahtuneesta, toiset perheenjäsentensä omakohtaisia kokemuksia.  

Pian ryhmässä alettiin miettiä mielenosoituksen järjestämistä. Jotkut varoittivat, että protestointi johtaisi uusiin pidätyksiin ja ehkä jopa kuolemantapauksiin. Joidenkin toisten mielestä vaikeneminen epäoikeudenmukaisuuden edessä veisi ihmisiltä itsekunnioituksen.

Suhaila päätti osallistua protesteihin. Hän halusi antaa äänen tytöille ja naisille, joiden pidätyksiä hän oli todistanut. Aamulla hän lähti sovitulle tapaamispaikalle kertomatta isälleen aikeistaan ja välittämättä äitinsä estelyistä. Mielenosoittajat alkoivat iskulausein vaatia naisille oikeutta koulutukseen, työhön ja vapauteen.

Mielenosoitus kasvoi nopeasti mutta ei kestänyt pitkään. Yhtäkkiä Talibanin maasturit lähestyivät ihmisjoukkoa monesta suunnasta ja ympäröivät sen. Mielenosoittajia hakattiin, ja Taliban avasi tulen. Epätoivoisia huutoja kuului kaikkialta, ja ihmiset etsivät turvaa kuka mistäkin. Jotkut loukkaantuivat, ja toiset yrittivät auttaa heitä.

Pidätettyjen joukossa oli myös Suhailan ystäviä. 

”Zainab ei päässyt karkuun. Näin hänet viimeksi, kun hänet pakotettiin Talibanin autoon. Sen jälkeen kukaan ei ole kuullut hänestä”, Suhaila kertoo. 

”Emme tunne olevamme turvassa edes kodeissamme. Taliban kulkee kadulta kadulle etsimässä mielenosoittajia”, kertoo Suhaila protestien jälkeisistä tunnelmista.

Naisen pidättäminen tai hänen julkinen nöyryyttämisensä koetaan hyökkäyksenä perheen ihmisarvoa ja kunniaa vastaan.

Pelko on kaikkialla. Naiset eivät enää mielellään käy torilla, ja monet perheet poistuvat kotoaan vain pakon edessä.

Enää ei tiedetä, mikä on sallittua ja mikä ei. Epävarmuus pitää ihmiset kodeissaan. Kaupunki on hiljentynyt ja yritykset ovat pulassa. 

Shakoor (nimi muutettu) uskoo, että kysymys ei ole pelkästään naisten pukeutumisesta. 

”Tytöillä ja naisilla on tässä kaupungissa erityinen asema. Naisen pidättäminen tai hänen julkinen nöyryyttämisensä koetaan hyökkäyksenä perheen ihmisarvoa ja kunniaa vastaan. Siksi reaktio on ollut niin voimakas, ja myös miehet ovat tällä kertaa olleet osoittamassa mieltään.” 

Talibanin paikallishallinto katsoo, että naisten pukeutumissääntöjen tiukentaminen suojelee yhteiskunnallisia arvoja.

Kuvernööri Noor Ahmad Islamjarin mielestä protestit ovat johtuneet väärinkäsityksistä ja ulkopuolisista vaikuttamisyrityksistä. Hän muistutti televisiohaastattelussa, että mielenosoituksia ei sallita.

Taliban-hallinto sanoo, että pidätetyt naiset vapautetaan varoituksen jälkeen, heidän perheilleen ilmoitetaan ja heidän pitää allekirjoittaa takeet pukeutumissääntöjen noudattamisesta. Kaikki perheet eivät kuitenkaan tiedä, mitä heidän rakkailleen on tapahtunut.

Yksi näistä on Suhailan ystävätär Zainab. Hänen olinpaikastaan perhe ei ole kuullut pidätyksen jälkeen.