Jälkikäteen on usein vaikea tietää, milloin ja miten maailmaa mullistavat megatrendit ovat saaneet alkunsa, mutta yhtenä 2000-luvun vedenjakajavuotena voi ehkä pitää vuotta 2015.

Sen näyttää myös kyseisen vuoden lokakuussa ilmestynyt Maailman Kuvalehti, jonka jutuista useampikin käsittelee samana vuonna Eurooppaan suuntautunutta muuttoliikettä, ”pakolaiskriisiä”.

Vuonna 2015 Eurooppaan tuli yli miljoona turvapaikanhakijaa pääosin Välimeren kautta, heistä runsaat 32 000 Suomeen. Suomen vastaanottokeskukset alkoivat täyttyä, ja julkisuudessa pohdittiin, kuinka moneen ihmiseen meillä on varaa. Huhut kiersivät, rasismi nosti päätään.

Pakolaiskriisin voi ajatella olevan yksi käännekohta kehityksessä, jonka seurauksena maahanmuuttopolitiikka on tiukentunut ja keskusteluilmapiiri koventunut.

Pakolaiskriisin voi ajatella olevan yksi käännekohta kehityksessä, jonka seurauksena maahanmuuttopolitiikka on tiukentunut ja keskusteluilmapiiri koventunut.

Maailman Kuvalehti toi keskusteluun lisää sävyjä. Italiaan saapui vuoden kahdeksan ensimmäisen kuukauden aikana yli 120 000 ihmistä, huomattavasti enemmän kuin Suomeen. Jenna Vehviläinen raportoi jutussaan tunnelmia Calabriasta.

Lakimies Husein Muhamed muistutti kolumnissaan, että emme voi Suomesta käsin vaikuttaa tänne tulevien määrään mutta voimme vaikuttaa siihen, millaiset eväät annamme heille sopeutumiseen.

Pakolaiskriisi kärjisti tapaamme keskustella. Pia Laineen artikkelissa kysyttiin, ”miksi julkinen keskustelu nykyisin näyttää meuhkaamiselta varsinkin, jos puhutaan vähemmistöistä tai maahanmuutosta?”

Jutussa vilahtelevat termit, jotka olivat vuonna 2015 uusia, nyt arkipäivää: ääripäät, kuplat. Rikosylikomisario Thomas Elfgren toivoi jutussa, että ”suuri hiljainen enemmistö” kertoisi mielipiteensä ääneen.

Toiveeseen on helppo yhtyä kymmenen vuotta myöhemminkin.

Tähän päättyy Maailman Kuvalehden Nosto menneestä -sarja.