Kuvassa Israelin armeijan sotilas iskee kirveen hamaralla maahan kaatunutta, ristiinnaulittua Jeesusta esittävää veistosta. Veistos on osa erään perheen puutarhaan pystytettyä pientä alttaria Debelin kristityssä kylässä Etelä-Libanonissa.
Kuva levisi ja se tuomittiin nopeasti. Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu totesi teon olevan juutalaisten arvojen vastainen. Myös esimerkiksi Israelin ulkoministeri Gideon Sa’ar ja Yhdysvaltain Israelin-suurlähettiläs Mike Huckabee tuomitsivat teon nopeasti.
Myöhemmin Israelin armeija ilmoitti, että kaksi sotilasta on määrätty 30 päivän arestiin: toinen patsaan tuhoamisesta, toinen teon kuvaamisesta. Armeija kertoi myös tekevänsä yhteistyötä paikallisyhteisön kanssa patsaan korvaamiseksi. Samaan aikaan Israel jatkaa Debelin miehittämistä tulitauosta huolimatta.
Miksi kaikista sodan kuvista juuri tämä vaati välitöntä reagointia korkeimmilta tahoilta? Ei ainakaan siksi, että se olisi pahinta, mitä israelilaissotilaan on kuvattu tekevän.
Kesäkuussa 2024 Jeninissä israelilaissotilaat sitoivat verta vuotavan palestiinalaisen Mujahid Abadin jeeppinsä tulikuumalle konepellille. Ennen tätä israelilaissotilaat olivat ampuneet ja hakanneet häntä. Armeija myönsi myöhemmin, ettei Abadi ollut uhka. Palestiinalaisten käyttämisestä ihmiskilpinä on raportoitu toistuvasti sekä Gazassa että Länsirannalla.
Tutkivan journalismin sivusto Bellingcat on puolestaan dokumentoinut lukuisia kuvia ja videoita, joita Israelin armeijan sotilaat tai heihin kytköksissä olevat tilit ovat julkaisseet sosiaalisessa mediassa. Niissä palestiinalaisvankeja asetellaan kameralle, kääritään lippuihin, pilkataan. Vankien järjestelmällinen häpäisy nousee esiin toistuvasti raporteissa Israelin armeijan toimintatavoista.
Israelin ulkopuolella monet maan vankkumattomimmista tukijoista ovat evankelisia kristittyjä, ja maan saama tuki on usein puettu kristilliseen yhteenkuuluvuuden ja profetioiden sanastoon.
Viime syksynä yli 1 400 evankelista kristittyä kokoontui Israeliin kristillistä sionismia edustavan Jerusalemin kansainvälisen kristillisen suurlähetystön (ICEJ) lehtimajajuhlan tapahtumiin. Suurimmat valtuuskunnat saapuivat Yhdysvalloista ja Suomesta. Osallistujat kuvailivat tukeaan Israelille moraaliseksi ja teologiseksi velvollisuudeksi, joka kumpuaa raamatullisista profetioista.
On vaikea puhua kristittyjen ja juutalaisten liitosta tai sivistyksen etulinjasta samalla, kun sotilas hakkaa Kristuksen kasvoja libanonilaisessa puutarhassa.
Tämä selittää osaltaan, miksi Debelin kuva on Israelille niin kiusallinen. Se asettuu räikeään ristiriitaan niiden mielikuvien kanssa, joita monet Israelin tukijat ovat pyrkineet vuosikymmenten ajan vahvistamaan. On vaikea puhua kristittyjen ja juutalaisten liitosta tai sivistyksen etulinjasta samalla, kun sotilas hakkaa Kristuksen kasvoja libanonilaisessa puutarhassa.
Kuva ei loukannut ainoastaan Libanonin kristittyjä. Se vahingoitti myös laajempaa tarinaa, jossa Israelin kristityt ihailijat mieltävät maan kristittyjen luonnolliseksi kumppaniksi eivätkä niinkään miehittäjäksi, joka on kaapannut hallintaansa myös ikivanhoja kristillisiä yhteisöjä.
Jerusalemin kirkot ovat itsekin todenneet tämän varoittaessaan tammikuussa, että kristillisen sionismin kaltaiset vahingolliset ideologiat johtavat yleisöä harhaan, kylvävät hämmennystä ja saattavat vahingoittaa kristittyjen läsnäoloa Pyhällä maalla ja laajemmin Lähi-idässä.
Kristinusko on rikotun ruumiin uskonto. Sen ytimessä eivät ole ehjät patsaat vaan inkarnaatio: Jumala, joka tuli lihaksi, joka riisuttiin, asetettiin näytteille, jota pilkattiin ja kidutettiin imperiumin valtakoneistossa. Pyhä ei siis näyttäydy kristinuskossa ensisijaisesti suojeltuna symbolina vaan nöyryytykselle alttiina ruumiina.
Kysymys ei ole siitä, olisiko Debelin kuvan pitänyt järkyttää kristittyjä – totta kai se järkytti. Kysymys on siitä, kuinka monelle rikottu Kristuksen kuva oli suurempi uutinen kuin Jumalan kuvaksi luotujen ihmisten rikotut ruumiit.
Vastaus piilee ehkä osittain siinä, miten eri tavoin kuvat leviävät. Kuva Kristuksen kasvoja tuhoavasta sotilaasta on symbolisesti tehokas. Sen merkitys kestää lukemattomat uudelleenjulkaisut. Todellisia ihmisiä esittäviin valokuviin liittyy kitkaa.
Filosofi ja feministiteoreetikko Judith Butler on kirjoittanut julkisen surun epätasaisesta jakautumisesta eli siitä, miksi jotkin elämät tunnistetaan heti suojelemisen ja suremisen arvoisiksi, kun taas toisten menetys jää julkisesti vaillinaiseksi, epäselväksi tai kokonaan tunnustamatta.
Sodankäynnin sanastoa käyttämällä ihmisistä pyritään tekemään vähemmän suremisen arvoisia, vähintään epäilyttäviä.
Teoksessaan Frames of War Butler kirjoittaa: ”Mahdollisuus tulla surruksi on edellytys sille, että hauras elämä voidaan ylipäätään havaita. Se on välttämätön edellytys sille, että elävä olento voidaan ymmärtää eläväksi – olennoksi, joka on alusta alkaen altis ei-elämälle.”
Sodassa jotkin ihmisryhmät pyritään kuvaamaan jo ennalta uhkana, sivuvahinkona tai välttämättömän väkivallan kohteena. Silloin heidän elämänsä ei näyttäydy suojelemisen tai suremisen arvoisena, vaan elämänä, jonka menettäminen voidaan esittää osana toisten suojelemista.
Sodankäynnin sanastoa käyttämällä ihmisistä pyritään tekemään vähemmän suremisen arvoisia, vähintään epäilyttäviä: vetoamalla sodan sumuun, oletettuun uhkaan, meneillään oleviin tutkintoihin, ristituleen. Silloin kuvalta vaaditaan kykyä puolustaa esittämänsä ihmisen ihmisyyttä ja syyttömyyttä ennen kuin kuva voi syyttää häneen kohdistuneesta väkivallasta.
Patsaan viattomuuttaan ei tarvitse todistella. Vaikeampi on väittää, että Jeesus olisi aiheuttanut uhkaa.
Kuvat todellisten ihmisten kärsimyksestä vaativat katsojalta myös kykyä katsoa vielä ensimmäisen järkytyksen jälkeenkin. Pysäytyskuva jeepin konepellillä makaavasta Mujahid Abadista ei ole ilmeisellä tavalla symbolinen. Puolustuskyvytön mies makaa verta vuotavana ajoneuvon päällä.
Silti kuva Abadista on lähempänä kristinuskon keskeistä kuvastoa kuin rikottu patsas. Paljastettu ruumis, julkinen nöyryytys, vallan koneistoon sidottu avuton mies, jota kuljetetaan pitkin katuja. Kuva Abadista ei muistuta uskonnollista ikonia vaan palauttaa pikemminkin mieliin sen lähteen, josta tällainen ikonografia alun perin kumpusi.
Yhdysvaltalaisen teologi James Conen ajattelussa risti on merkki Jumalasta, joka samastuu maallisen vallan kiduttamiin, häpäisemiin ja tappamiin ihmisiin.
Teoksessaan The Cross and the Lynching Tree Cone kirjoittaa erityisesti Yhdysvaltojen rasistisesta väkivallasta ja mustien lynkkauksista. Conen tulkinnassa hirttopuu on paikka, jossa kristityt joutuvat kohtaamaan ristiinnaulitsemisen todellisen merkityksen. Rististä tulee turvallinen, kun sitä kunnioitetaan abstraktina symbolina.
Se muuttuu jälleen vaaralliseksi, kun se tunnistetaan valtaapitävien julkisesti nöyryyttämissä ruumiissa: ”Risti oli Jumalan esittämä vallan, valkoisen ylivallan, kritiikki: se oli voimatonta rakkautta, joka tavoitti voiton tappiossa.”
Conen mukaan ristin juurella ”ei ollut sijaa ylpeille ja mahtaville – ihmisille, jotka kuvittelevat Jumalan kutsuneen heidät hallitsemaan muita.
Jos kristillinen taide opetti kerran katsojia pysähtymään nöyryytetyn ruumiin äärelle säälien ja myötäeläen, Bellingcatin dokumentoimat kuvat kutsuvat esiin jotakin aivan muuta. Riisuttuja, kahlittuja vankeja, erään kuvan päälle kirjoitettu ivallinen teksti: ”Hän ei tule nukkumaan hyvin.”
Ne tekevät vankeudesta spektaakkelin. Niiden viesti ei ole ecce homo, katso ihmistä, vaan pikemminkin: katso jotakuta, jonka ihmisyys on jo riisuttu pois. Ydin ei ole pelkässä alistamisessa, vaan alistamisessa, josta on tehty jaettavaa sisältöä.
Debelin valokuva oli tarpeeksi vaarallinen vaatiakseen välitöntä reagointia – ja toisaalta tarpeeksi rajattu ollakseen selitettävissä, sillä se voitiin esittää yksittäisten sotilaiden häpeälliseksi teoksi.
Kuva veistoksesta ei pakota kohtaamaan sitä laajempaa kuva-arkistoa, joka kertoo yksittäisten ylilyöntien sijaan tottumuksesta ja hiljaisen hyväksynnän kulttuurista.
Valtion on helpompi pyytää anteeksi patsaalle aiheutettua vahinkoa kuin visuaalista jatkumoa, jossa todellisia ihmisiä on toistuvasti esillä riisuttuina, hakattuina, sidottuina, ammuttuina ja näytteille asetettuina.