Synnyin Gazassa, kapealla kaistalla, jonka pinta-ala on vain 365 neliökilometriä ja jossa asuu yli kaksi miljoonaa ihmistä. 

Lapsena meri edusti minulle vapautta. Se levittäytyi eteeni joka päivä loputtomana. Varttuessani aloin nähdä veneet, jotka valvoivat ja hallitsivat merta. Aloin ymmärtää, että vapaus ei ole aina siinä, mitä näemme, vaan siinä, mitä meidän annetaan olla. 

Gazassa vapaus ei koskaan ollut abstrakti ajatus. Se oli jatkuvaa neuvottelua siitä, mitä saamme tehdä ja mitä itse haluamme. 

Kun päätin lähteä sieltä, ajatukseni oli yksinkertainen: Haluan elää vapaana. En kuitenkaan vielä ymmärtänyt, kuinka arvokas tuo sana voisi olla. 

Ensimmäisellä matkallani Gazan Rafahista Kairoon perille pääseminen kesti kolme päivää.  

Kairossa katselin loputtomana avautuvaa kaupunkia ja ymmärsin, että vapaudessa on kyse myös tilasta. Naisille tuo tila on usein pienempi kuin miehille.  

Kysyin tulevaa kirjaani, Women of Gazaa, varten maani naisilta yksinkertaisen kysymyksen: mitä vapaus merkitsee sinulle? 

Yksi vastaus jäi erityisesti mieleeni: “Vapaus on sitä, että voin pukea mekon, tuntea tuulen liikuttavan sen kangasta ihoani vasten ilman pelkoa tuomituksi tulemisesta… elää niin kuin haluan, ei niin kuin minulta odotetaan, ilman pelkoa siitä, mitä minulle tai rakkailleni voisi tapahtua.” 

Haastattelemieni naisten sanat paljastivat, että vapaus ei ole vain rajojen ylittämistä vaan sitä, millaista elämää saamme elää rajojen sisällä. 

Puhuin tästä feministisessä konferenssissa Istanbulissa. “Ei ole vapaata kansaa ilman vapaita naisia”, sanoin. “Kansoja ei voida vapauttaa naisilla, joiden vapaudet on riistetty.” 

Vapaus on minulle nykyisin tila, jossa ihminen saa olla olemassa.

Myöhemmin yksi nainen tuli luokseni. Hän esittäytyi islamilaiseksi feministiksi. 

“Se, mitä naiset kokevat, ei ole sortoa”, hän sanoi. “Sinun pitäisi ajatella avioliittoa, lasten hankkimista tälle kansalle. Olen tehnyt oman osani.” 

Tuon naisen sanat paljastivat jotain, mitä harvoin kyseenalaistamme. Kuinka naisia, joiden oikeudet eivät vieläkään toteudu, voidaan pyytää vapauttamaan kokonainen kansa? 

Miten olemme päätyneet uskomaan, että naisten kehoista voi tulla yhteinen projekti – jotakin, josta neuvotellaan suuremman päämäärän nimissä? 

Vapaus on minulle nykyisin tila, jossa ihminen saa olla olemassa. Valinnat, joita hän saa tehdä. Elämä, jota hän saa elää. 

Ja ehkä vaikein asia, jonka olen oppinut, on tämä: Kun miehitys muovaa elämää liian kauan, se tihkuu sisäämme. Se piirtää uudelleen rajat sille, mitä pidämme mahdollisena ja mitä hyväksymme. 

Joskus alamme toistaa itsessämme niitä samoja rajoja, jotka meille on asetettu. Ja siksi kansa ei voi olla todella vapaa, jos sen naisia pyydetään yhä elämään ahtaammissa tiloissa. Vapaus, joka rajaa osan meistä ulkopuolelle, ei ole vapautta. 

Kirjoittaja on Helsingissä asuva palestiinalainen toimittaja ja aktivisti.