Näkökulmat

  -henkilökuva

Emme enää ratsasta sarvikuonoilla – kehitysyhteistyökentällä on edessä peiliin katsomisen paikka

Vuonna 2024 nähdään, että monen kymmenen vuoden ajan toteutetun kehitysyhteistyön on muututtava, kirjoittaa Maailman Kuvalehden päätoimittaja Anni Valtonen pääkirjoituksessaan.

Kun Maailman Kuvalehden esiäidin, Kumppanin, ensimmäinen numero ilmestyi syksyllä 1985, lehden tekijät irrottelivat lehden piirroskuvituksissa sarvikuonoilla ratsastavilla hahmoilla.

Lehden yksi tehtävistä oli innostaa suomalaisia lähtemään kehitysjoukkolaisiksi Sambiaan, Etiopiaan, Nicaraguaan, Bhutaniin tai Nepaliin antamaan paikallisille ihmisille jotakin ammatillisesta osaamisestaan.

Neljä kertaa vuodessa ilmestyneen järjestölehden ja sen silloisen kustantajan Kepa ry:n idea oli sen perustamisesta lähtien rakentaa siltoja Suomen ja niin sanotun globaalin etelän välille. Lähtökohtana toiminnassa oli kuitenkin pitkälti se, että päätökset yhteistyöstä ja tarvittavista hankkeista tehtiin Suomessa. Näin toimittiin myös jäsenjärjestöissä ja alalla ylipäätään.

Suomi antoi kehitysapua, kehitteli ”etelässä” tehtäviä projekteja. Valta oli meillä. Loimme maailmaa, jossa oli avun antajia ja avun saajia, rikkaita ja köyhiä. Me autoimme!

Näin on ollut jossain määrin näihin päiviin asti, vaikka kehitysavun sijaan nykyisin muistetaankin puhua kehitysyhteistyöstä.

Tässä maailmassa se, mitä me olemme pitäneet kehityksenä ja tavoittelemisen arvoisena, ei välttämättä olekaan sitä.

Vuonna 2024 teemme Maailman Kuvalehteä toisenlaisessa maailmassa. Tunnistamme ja tunnustamme, että tämä maailma on täynnä monimutkaisia keskinäisriippuvuuksia.

Vuonna 2024 nähdään, että monen kymmenen vuoden ajan toteutetun kehitysyhteistyön on muututtava. Näemme, että mukana on ollut rasismia ja kolonialistista maailmanjärjestystä ylläpitävää toimintaa.

Emme ole olleet vastavuoroisia. Emme ole tunnistaneet muualla olevaa asiantuntemusta ja osaamista. Olemme olleet mukana kehittämässä omaa talouttamme köyhdyttävillä rakenteilla. Olemme rikastuneet toisia köyhdyttämällä.

Kehitysyhteistyötä Suomessa kovaäänisimmin kritisoinut alan konkari Matti Kääriäinen sanoo jutussamme Mitä jos Suomenkin ongelmia ratkoisivat afrikkalaiset insinöörit? – voimistuvat liikkeet kritisoivat kehitysyhteistyöalaa rasismista ja kolonialismista ja kysyvät, kuka järjestelmästä hyötyy , että:

”Koko tämä juttu, että meidän rahat hukkuvat sinne, on täyttä roskaa. Me ollaan kymmeniä vuosia imetty rahat tännepäin. Sen takia me nyt pullistellaan tällaisena rikkaana maana. Meidän hyvinvointimme on rakennettu systeemeille, jotka kasattiin jo kolonialismin aikoina.”

Tässä maailmassa se, mitä me olemme pitäneet kehityksenä ja tavoittelemisen arvoisena, ei välttämättä olekaan sitä. Tässä maailmassa tiedetään, että jos koko maailma eläisi meidän tyylillämme, se tuhoutuisi nopeasti. Jos kaikki kuluttaisivat kuin suomalaiset, tarvittaisiin neljä maapalloa. Keitä me olemme tuputtamaan toimintatapojamme muille? Keitä me olemme sanomaan, miten tätä elämää pitää elää?

On peiliin katsomisen paikka ja korjausliikkeen aika. Olettehan mukana?

Oikaisu 27.5. Jutusta on korjattu siinä aiemmin esiintynyt virheellinen muotoilu ”Pelkästään suomalaisten kulutuksen kattamiseksi tarvittaisiin neljä maapalloa.”

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!