Artikkelikuva
Vaikka poteekin ympäristöhuolta, Anni Kytömäki haluaa maalata jonkinlaisen toivon pilkahduksen romaaneihinsa ja kolumneihinsa.

Finlandia-palkitulle kirjailijalle Anni Kytömäelle puut ja metsät ovat avain luontoyhteyteen: ”Kirjoittamisesta löysin oman vaikutustapani”

Metsien kaatuminen on aiheuttanut Anni Kytömäelle paljon unettomia öitä. Silti hän yhä kirjoittaa maailmaa eheämmäksi – ja uskoo fiktion voimaan.

Kun Anni Kytömäki oli teini-ikäinen, metsät alkoivat kaatua ympäriltä – ihan kirjaimellisesti. Silloin hänen sydämessään heräsi todellinen ahdistus ja huoli Suomen luonnosta. Ympäristöasioiden pohtiminen ei ollut Kytömäelle uutta, mutta aiemmin se oli liittynyt ongelmiin, joita oli kaukana maailmalla, tuolla jossain.

”Tiedostin jo varhain asioita ja otin kirjaimellisesti kaiken mitä luin. Lehdissä ja koulussa kerrottiin jäteongelmasta, sademetsien hakkuista ja ilmastonmuutoksesta, ja ymmärsin heti, että tuollaisia ilmiöitä vastaan pitää taistella”, Kytömäki, 41, muistelee.

”Sitten näin tuhon omassa lähiympäristössäni ja tutuissa retkeilymetsissä.”

Kytömäki istuu nyt kahvilan pöydän ääressä Helsingin Pasilassa ja näyttää juuri ostamaansa kirjaa. On Helsingin Kirjamessujen avauspäivä ja Kytömäki on hakenut omansa pois. Kyseessä on Petri Keto-Tokoin ja Juha Siitosen uusi teos Puiden asukkaat.

”Kirjan ajatus on se, että meidän pitäisi nähdä metsän koko rikkaus. Metsä ei ole vain puita, vaan kaikkea mitä siellä elää”, Kytömäki hymyilee.

Ei ihme, että hän on innoissaan. Juuri metsät ja puut ovat hänelle rakkaita. Niiden avulla Kytömäki ymmärsi, mitä todellinen luontoyhteys tarkoittaa.

Kytömäki sanoo olevansa kyllästynyt toistuvaan argumentointiin, jonka mukaan Suomessa kyllä riittää puita ja metsää on enemmän kuin koskaan. Joo, mutta millaista metsää?

Lapsuudessa Ylöjärvellä ja mökillä Sastamalassa Kytömäki oleskeli paljon luonnossa. Mökki oli ollut Kytömäen suvulla 1960-luvulta asti. Se oli vaatimaton vanhanajan paikka, jossa kuljettiin paljain jaloin ja pumpattiin vesi omasta kaivosta. Kodin ympäristössä puolestaan oli suoranaista aarniometsää.

Teininä hän kuitenkin tajusi, että metsiä on erilaisia. Osa oli ihmisen haltuun ottamia ja köyhiä. ”Puita kyllä oli, mutta metsä puuttui.”

Se tuntui kamalalta tytöstä, joka oli vuosikausien ajan viettänyt kaikki kesälomansa mökkitontin jyhkeissä puissa istuen. Osalla puista oli vielä omat hassunkuriset nimetkin.

”Puut ovat tärkeitä henkilöhistoriassani. Yhteys puihin hämärsi rajaa itsen ja luonnon välillä. Puissa istuessa tunsin itseni apinamaiseksi ja koin eläimellisyyteni.”

Rauhalliset kesät olivat mahdollisia, koska Kytömäen isä oli matematiikan ja ATK:n opettaja. Äiti työskenteli kirjastonhoitajana. He arvostivat luontoa ja kohtelivat sitä kunnioittavasti, mutta alleviivaamatta.

”He eivät tuputtaneet luonnonsuojeluajatuksia. Kun minä ja veljeni havahduimme maailman ongelmiin ja puhuimme niistä kotona, tajusimme vanhempiemme olevan kiinnostuneita samoista asioista.”

On mahdollista, että he eivät halunneet pelotella jälkikasvuaan.

”Kuulin Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta vasta 1990-luvulla kavereiltani. Ehkä vanhemmat olivat halunneet varjella minua.”

”Ajattelin, etten voi koskaan nähdä luontoa sellaisena kuin haluaisin. Se loi surullisen pohjavireen kaikkeen.”

Kytömäki kohdisti huomionsa kaikista maailman ongelmista soiden ja metsien suojeluun. Hän halusi toimia tavalla, joka kuluttaisi mahdollisimman vähän ympäristöä.

Vaikutuksen oli tehnyt Jean Heglandin suomeksi 1998 ilmestynyt romaani Suojaan metsän siimekseen, joka kertoo sivilisaation romahtamisesta ja kahden naisen selviytymistaistosta luonnon armoilla.

”Niin minäkin halusin silloin tehdä.”

En ole tulisieluinen taistelija, joka menee blokkaamaan liikennettä.

Suuri epätietoisuus siitä, mitä luonnolle tapahtuu, aiheutti Kytömäelle unettomia öitä.

Täysi-ikäiseksi tultuaan Kytömäki tavoitteli askeettista elämää ja omavaraisuutta. Hän opiskeli viljelyä ja asui vuoden maalla pienessä mökissä, jossa piti talvella sisälämpötilan 14 asteessa.

”Ajattelin, että se on ainoa oikea tapa. Samaan aikaan luonteeni kamppaili koko
ajan vastaan, koska en ole erakko. Ihmisten joukosta jättäytyminen ei ollut palkitsevaa”, Kytömäki sanoo.

”En halunnut käyttää ainoaa elämääni siihen, että uhraan aikani ja kehoni vain elämän ylläpitoon. Ehkä se on jaloa, mutta en halunnut toimia niin.”

Lisäksi Kytömäki inhosi viljelyä. Samaan aikaan mökin kylmyys sai aikaan niveltulehduksen, joka uhkasi rakasta soittoharrastusta. Tilanteeseen piti tulla muutos.

23-vuotiaana Kytömäki keksi, että hän voisi vaikuttaa järjestötoiminnassa. Se tarjoaisi myös ihmiskontakteja.

”Ymmärsin, että asioihin voi vaikuttaa eri tavoilla. Ei tarvitse olla niin ehdoton ja puhdasoppinen.”

”Olen painiskellut ympäristöasioiden kanssa kauan. Kirjoittamisesta löysin oman vaikutustapani”, Kytömäki sanoo.

Ihmisiä ympärilleen kaivannut Kytömäki työskenteli pari vuotta Ikimetsän ystävissä ja sen jälkeen neljä vuotta Luonnonsuojeluliitossa Pirkanmaan piirissä.

Introvertille Kytömäelle kamppailu kaikkea vastaan oli kuitenkin raskasta ja synnytti kroonisen riittämättömyyden tunteen.

”En ole tulisieluinen taistelija, joka menee blokkaamaan liikennettä. Näin aitiopaikalta, mikä kaikki luonnonsuojelussa menee pieleen. Elämäni meni suorittamiseksi ja pelkäsin seuraavaa päivää.”

Kytömäen ajatukset olivat radikaaleja, mutta hänen luonteeseensa ei kuulu tapella. Se oli epäyhtälö, josta seurasi klassinen burnout.

Erakkomökissä Kytömäki oli kirjoittanut tarinoita, mutta poti huonoa omaatuntoa. Tietokone vei sähköä, ja ajatus tarinoiden kirjoittamisesta taistelemisen sijaan tuntui itsekkäältä. Kirjoitus oli terapiaa ja luontotarinoissaan Kytömäki loi todellisuutta parempaa maailmaa.

Ehkä tarinoilla voisi mullistaa ihmisten ajattelua luonnosta. Niin hänellekin oli käynyt.

”Fiktion vaikutusta on vaikea määritellä, mutta uskon siihen.”

Tarinoita Kytömäki oli rakastanut lapsesta asti. Silloin kun oma luomisvoima vielä hiljalleen heräili, Kytömäki liikkui satumaailmoissa. Äidin lukema Marjatta Kurenniemen Seitsemän meren tuolla puolen oli rakkain kirja ja vaikutti käsitykseen luonnosta.

Kytömäki myös kuunteli sukulaisten ja perhetuttujen kummitusjuttuja ja keksi itse niille jatkoa. Teini-iässä hän alkoi kirjoittaa yhä laajempia tarinoita, joiden päänäyttämö oli luonto.

Kahvilan pöydässä istuvassa Kytömäessä häivähtää liikutus, kun hän puhuu edesmenneestä mummustaan. Ensi vuonna mummu olisi täyttänyt 100 vuotta.

Köyhiin oloihin syntyneestä ja orvoksi jääneestä naisesta tuli Kytömäelle esikuva. Mummu oli ystävällinen, runoja siteeraava ja kauneutta rakastava ihminen, joka liikuttui täydellisestä auringonlaskusta.

”Mummu oli ihan käsittämätön hahmo. Hänestä olisi voinut tulla kyyninen ja katkera, mutta hänestä tuli kaikkea muuta. Häneltä opin kielen kauneuden yhteyden lukukokemukseen”, Kytömäki sanoo.

Vuonna 2014 ilmestynyttä ja Finlandia-ehdokkaana ollutta esikoistaan Kultarintaa varten Kytömäki haastatteli mummuaan, tarinan tapahtuma-ajan eli 1920–30-luvun aikalaiskokijaa.

Se vaikutti käänteentekevästi Kytömäen kirjailijuuden syntyyn: hän löysi konkreettisen muodon sille, mitä halusi kertoa. Eri kohtaloita yhteen nivova kertomus valmistui kahdeksassa vuodessa, eikä jäänyt aiempien romaanien aloitusten tavoin kesken.

Kultarinta voitti Tulenkantaja-palkinnon ja Kaarlen palkinnon. Viime vuonna ilmestynyt Margarita on Kytömäen kolmas romaani, ja se voitti Finlandia-palkinnon.

Kytömäen kirjoissa on varmaan sitä lapsuuden aarniometsän runsautta. Lukuisat hahmot ja tarinat rönsyilevät, yhdistyvät ja synnyttävät yllättäviä rinnastuksia. Kytömäki antaa luontokappaleille mahdollisuuden olla äänessä, ja teokset ovat myös täynnä symboliikkaa.

Margaritassa polion takia rautakeuhkoon joutuva ihminen vertautuu samenevassa vedessä sinnittelevään simpukkaan.”

Fiktion voimaa epäileville Kytömäki kertoo saaneensa palautetta juuri simpukoista. Ihmiset ovat kertoneet, että eivät enää aio syödä niitä. ”Osu ja upposi”, Kytömäki nauraa.

Kytömäki ei usko pelotteluun. Pelko lamaannuttaa, eikä ihminen silloin osaa tehdä mitään. Ekokriisistä on puhuttava hänen mukaansa rehellisesti. Mukana pitää aina olla ajatus siitä, että omilla teoilla on merkitystä.

Ympäristöhuolestaan huolimatta Kytömäki haluaa maalata toivon pilkahduksen romaaneihinsa.

”Loppua kohti tyyli kääntyy aina optimistisemmaksi. Ehkä en ole lopullisesti menettänyt toivoani.”

Kuka?

Anni Kytömäki

Syntynyt Ylöjärvellä 1980

Asuu Hämeenkyrössä puolisonsa kera

Koulutus YO Tampereen yhteiskoulun lukiosta 1999.

Puuutarha-alan opintoja ja maaseutuyrittäjän tutkinto 2001, luontokartoittajan erikoisammattitutkinto 2004 ja hierojan ammattitutkinto 2005.

Kulttuuriperinnön tutkimuksen HuK-opintoja Turun yliopistossa
vuodesta 2016 lähtien.

Työpaikat Ikimetsän ystävät ry 2007–2009 ja Suomen luonnonsuojeluliiton Pirkanmaan piiri 2009–2013.

Muusikkona vuodesta 2004 ja vapaa kirjailija vuodesta 2014.

Palkinnot Pirkanmaan kirjoituskilpailun novellisarjan voitto 2005, Finlandia-palkintoehdokkuus 2014, Kaarlen palkinto 2015, Tulenkantaja-palkinto 2015, Blogistanian Finlandia 2015 ja 2021, Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto 2015, 2018 ja 2021 ja Finlandia-palkinto 2020, Suomen luonnonsuojeluliiton kultainen ansiomerkki 2014.

Pikku-Anni Hippo-hiihtokisoissa 1985. ”Talvi, kirkas aurinko, hiihto ja kilpaileminen. Niistä ei tullut lempiasioitani, mutta lapsena kaikkea kannattaa kokeilla – jopa samalla kertaa.”

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!