Maisa Mikkola, 25, valtiotieteiden maisteri

”On outo ajatus, että koulun monikielisyys olisi jotenkin haitannut omaa opiskeluani”

Olen Mellunkylästä ja aloitin koulutieni lähikoulussani Kontulan ala-asteella.

Menin Itäkeskuksen peruskouluun kolmannelle luokalle vuonna 2010, koska koulussa oli kielipainotus. Se tarkoittaa sitä, että on mahdollista opiskella ensimmäisenä vieraana kielenä jotain muuta kuin englantia. Valitsin ranskan. Äitini osaa myös ranskaa ja ajatteli, että voi tukea minua tarvittaessa.

Suurin osa koulukavereista oli Itä-Helsingistä. Olimme tosi heterogeeninen joukko, monikulttuurinen ja monikielinen. Luokallani oli kantasuomalaisten lisäksi monia, joiden vanhemmista joko molemmat tai jompikumpi oli kotoisin muualta kuin Suomesta. Luokallani oli esimerkiksi bangladeshilaistaustainen, marokkolaistaustainen, kosovolaistaustainen ja somalialaistaustainen oppilas.

Valtaosa luokallamme puhui erinomaista suomea. Luokallani oli paljon monikielisiä oppilaita, jotka opiskelivat suomea äidinkielenä, koska heillä oli vahva suomen kielen taito. S2-oppilaita oli myös jonkun verran.

Minulle on outo ajatus, että koulun monikielisyys olisi jotenkin haitannut omaa opiskeluani. Päinvastoin: se, että luokalla ja koulussa oli oppilaita niin monenlaisista taustoista, on ollut iso etu. Se on opettanut kohtaamaan eri taustoista tulevia ihmisiä ja arvostamaan moninaisuutta ja toimimaan erilaisten ihmisten kanssa.

Minulle on aina ollut luonnollista, että ihmiset tulevat erilaisista taustoista. Monikielisyys ja -kulttuurisuus on ollut meidän koululle ja opiskelijoille iso ylpeydenaihe. Luokkakavereiden kanssahan vietetään aikaa ja jutellaan paljon siitä, millaista itsellä ja toisilla on kotona. Se moninaisuus tulee ihan arkisesti esiin kaikessa, myös esimerkiksi koulun juhlissa ja vanhempainilloissa.

Ymmärrän, jos vanhemmat pohtivat lapsen koulumatkan pituutta, mutta en sitä, että koulu valitaan sen perusteella, millaisista taustoista koulun oppilaat tulevat.  

Itäkeskuksen peruskoulusta käytävä keskustelu mediassa suututtaa, surettaa ja turhauttaa. Mielestäni siinä puhutaan kahdesta eri asiasta. Ymmärrän, jos vanhemmat pohtivat lapsen koulumatkan pituutta, mutta en sitä, että koulu valitaan sen perusteella, millaisista taustoista koulun oppilaat tulevat.  

Keskustelu on ollut yksipuolista ja hyvin haittakeskeistä, ja se on kurjaa, kun näen koulussa paljon hyvää ja se oli mielestäni loistava paikka kasvaa ja oppia.

Olen hirveän ylpeä siitä, missä olen käynyt kouluni. Siksi olen ollut loukkaantunut myös nykyisten Itiksen oppilaiden ja opettajien puolesta. Yksi taso siinä keskustelussa on ollut se, että on kyseenalaistettu opettajien osaamista. Minulla on ollut aina aivan loistavia opettajia, joille jokaiselle olen kiitollinen. Heillä on ollut minulle suuri merkitys ja muistan heistä jokaisen.  

Tulen kantasuomalaisesta, korkeakoulutettujen vanhempien perheestä eli juuri sellaisesta, jollaisessa saatetaan suhtautua varauksella Itiksen peruskoulun kaltaisiin kouluihin. Äitini on molekyylibiologian tohtori ja vetää Helsingin yliopistossa tutkimusryhmää. Isä on juristi. Myös vanhempani ovat olleet todella tyytyväisiä saamaani opetukseen.

Vitosluokalla muistan ajatelleeni, että jatkan lukioon ja yliopistoon. Lukion kävin Viikin normaalikoulussa ja niinä vuosina kiinnostuin entistä enemmän yhteiskunnallisista asioista. Tykkäsin koulussa esimerkiksi äidinkielestä, yhteiskuntaopista ja historiasta.

Olen valmistunut maisteriksi Helsingin yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta, jossa pääaineenani oli viestintä ja sivuaineena maailmanpolitiikka.

En oikeastaan tiedä, mikä minusta tulee isona, mutta tavoitteena on löytää töitä yhteiskuntatieteiden alalla viestintään ja maailmanpolitiikkaan liittyvien asioiden parista. Väitöskirjastakin unelmoin. Juuri nyt olen harjoittelussa EU-parlamentissa.

Ismail Umar, 25, EM-nyrkkeilijä

”Jonain päivänä haaveilin tulevani lääkäriksi, toisena diplomaatiksi, kolmantena urheilijaksi”

Tulin Suomeen kaksivuotiaana äidin kanssa kahdestaan. Muutimme aluksi tätini luokse Maunulaan ja sitten, kun saatiin paperiasiat kuntoon, muutettiin omaan vuokrakämppään Itäkeskukseen, ihan Itäkeskuksen peruskoulun viereen.

Koska olin kaksivuotias, opettelin vasta puhumaan ja osasin ilmeisesti vähän somalia. Aloitin kuitenkin heti Puotinharjun päiväkodissa, ja siellä suomen oppiminen alkoi tapahtua ihan hyvää tahtia.

Meitä oli siellä hyviä ja tiukkoja aikuisia hoitamassa. Muistan, että aikuiset korjasivat kieltä. Yksi opettaja tykkäsi minusta erityisesti, ja hän oli sanonut äidilleni: ”Ismailin suomen kieli kehittyy hyvin.” Äiti oli siitä kannustavasta palautteesta tosi onnellinen.

Aloitin koulun Itäkeskuksen peruskoulussa ja jossain vaiheessa olin S2-opetuksessa. Yläasteen lopussa otin sen uudelleen. Olen kaksikielinen, mutta suomi on minulla nykyisin somalia vahvempi, koska sitä tulee puhuttua enemmän.

Urheilu oli mukana jo ala-asteella ja aloitin toisella luokalla taekwondon. Olen aina ollut kilpailuhenkinen. Taekwondossakin tavoitteet olivat korkealla, mutta sitten mukaan tulivat muut kamppailulajit ja lopulta nyrkkeily.

Kotona asiat olivat hyvin. Äiti oli rento ja rauhallinen, ujokin, hän ei luonut minulle paineita. Äidin kasvatusote sopi minulle. Kun koulussa tuli välillä ongelmia, äiti ohjasi minua oikeaan suuntaan.

Olen aina kunnioittanut ylipäätään aikuisia ja erityisesti opettajia, eli mitään auktoriteettiongelmaa ei ole ollut. Äiti opetti olemaan nöyrä ja katsomaan aikuisia silmiin, vaikka olisin tehnyt väärin. Vaikka isäni ei ole kasvattanut minua, en koe, että miehisyyteni olisi jotenkin heikompaa. Äiti on ollut minulle sekä isä että äiti. Olen saanut häneltä jollain tasolla myös kovuutta. En koe, että minulta olisi puuttunut mitään.

Välillä jouduin tappeluihin, mutta kuuntelin aina opettajia, otin vastaan, mitä heiltä tuli. Erityisesti yhden koulukaverin kanssa otin useammin yhteen – ja sen saman tyypin kanssa olin myös hyvä kaveri. Se oli aika monimutkainen suhde.

Osa Itäkeskuksen kavereista etsii vielä paikkaansa. Itse olen nyt nyrkkeilijänä ammattiurheilija ja elän kurinalaista elämää. Oma kaveripiirini on melko suppea, ja yksi tai kaksi kaveria on pysynyt mukana päiväkotiajoilta asti.

Mutta miten ihmeessä ne muualta tulleet lapset sitten sopeutuisivat Suomeen ja oppisivat kielen? Mikä on se vaihtoehto?

Ikäluokassani valtaosa oppilaista oli suomalaisia ja toki oli niitä tilanteita, jolloin olin ainoa tumma joukossa. Koin joskus, että oli vaikea päästä joihinkin juttuihin sisään. Kun purin äidille huonoja fiiliksiä, hän ohjasi minua tässäkin: ei sinun tarvitse olla kenenkään perässä, ei tarvitse kerjätä kenenkään ystävyyttä. Jos ne tykkää sinusta, ne tulee sinun luo ja pyytää sinua leikkiin mukaan. Asiat tapahtuvat omalla painollaan. Tämä ohje toimi minulle hyvin, enkä koskaan mennyt enää kenenkään perään mielistelemään.

Minua surettaa keskustelu Itäkeskuksen peruskoulusta, mutta jollain tasolla ymmärrän myös heitä, joita huolettaa omien lasten oppiminen, jos koulussa on paljon maahanmuuttajia. Mutta miten ihmeessä ne muualta tulleet lapset sitten sopeutuisivat Suomeen ja oppisivat kielen? Mikä on se vaihtoehto? Että muualta Suomeen muuttaneet lapset olisivat erillään omassa koulussaan? Silloinhan mitään sopeutumista tähän yhteiskuntaan ei pääse koskaan tapahtumaan. Eihän se voi olla vaihtoehto.

Itäkeskuksesta menin lukioon Helsingin yhteislyseoon Kontulaan. Menin lukioaikana päivä kerrallaan, mutta olen aina unelmoinut isosti. Hassua on se, etten ollut peruskoulussa mikään paras oppilas, enemmänkin sellaista seiskan tasoa.

Jonain päivänä haaveilin tulevani lääkäriksi, toisena diplomaatiksi, kolmantena urheilijaksi. Se minusta sitten tuli. Aloitin nyrkkeilemisen lukiossa.

Lukion jälkeen menin inttiin ja sen jälkeen aloin panostaa taas täysillä nyrkkeilyyn. Samaan aikaan työskentelin puolen vuoden ajan päiväkodissa erityisavustajana. Ennen duunia tein aamulenkin ja töiden jälkeen lajitreenin salilla.

Menin ensimmäisiin SM-kisoihin joulukuussa 2021 ja voitin. Sen jälkeen ajattelin, että voin ottaa nyrkkeilyn rinnalle osa-aikatyön ja päädyin tekemään opettajan sijaisuuksia Arabian peruskoulussa. Sitä työtä olen tehnyt näihin päiviin asti.

Minulla on ympärilläni hyviä ihmisiä ja uskon, että heidän tuellaan löydän elämässä vielä jotain suurta. Saan rauhaa myös uskostani.

Äiti kannusti minua aina nyrkkeilyn ohella opiskelemaan. Pari vuotta sitten aloitin liikuntaneuvojan tutkinnon ammattiurheilijoiden ryhmässä kolmen kampuksen urheiluopistossa Urheassa. Voimme opiskella ja samaan aikaan panostaa urheilu-uriimme. Tämä tutkinto on valmis joulukuussa.

Tavoitteenani ovat 2028 olympialaiset ja sieltä mitali. Unelmani on tulla olympiamestariksi. Pidemmällä tähtäimellä uskon, että urheilun kautta löydän myös jonkun toisen uran, olipa se sitten yrittäjyyttä tai valmennusta tai joku yhdistelmä niistä.

Minulla on ympärilläni hyviä ihmisiä ja uskon, että heidän tuellaan löydän elämässä vielä jotain suurta. Saan rauhaa myös uskostani.

Totta kai toivon myös, että minulla olisi myöhemmin oma perhe. Nyt asun yksin Puotilassa. Äiti menehtyi puolitoista vuotta sitten. Hän sairasti syöpää ja asui lopulta palliatiivisen vaiheen kotona. Sain hoitaa äitiä viimeiset kuukaudet ja olin hänen kanssaan viimeiseen henkäykseen saakka.

Minulla on nyt tukena tätini ja hänen perheensä sekä serkkuja ja heidän lapsiaan. En ole yksin. Edellisviikon sunnuntaina juhlimme yhdessä EM-pronssimitaliani serkkuni luona. Minulla on kaikki hyvin. Olen kiitollinen Jumalalle siitä, miten elämäni on mennyt tähän asti. 

Hanna Lassila, 25, sairaanhoitaja

”Monikulttuurinen ympäristö on antanut sen lahjan, ettei minulla ole vieraan pelkoa”

Aloitin koulun lähikoulussa Kontulassa, mutta äiti halusi meidät kaikki kielipainotteiseen kouluun. Niinpä kolmannella siirryin Itäkeskuksen peruskouluun.

Aloitin kolmosella saksan, joten olin Maisan kanssa rinnakkaisluokilla kuutoseen asti, kunnes yläasteella meidät saksan- ja ranskanlukijat yhdistettiin.

Koulukavereiden kielitaito ei vaikuttanut omaan oppimiseeni millään tavalla, ja koko kouluajalta muistan vain yhden hetken, jolloin olen kiinnittänyt koko asiaan huomiota: Nelosella meidän luokalle tuli saksalainen poika, joka puhui suomea hassulla aksentilla.

Olen peruskoulussa opiskellut neljää eri kieltä ja lukiossa vielä espanjaa. Jossain vaiheessa ajattelin, että kieliä oli samaan aikaan liikaa, mutta ihan hyvin meni.

Peruskoulun jälkeen menin Etu-Töölön lukioon, mutta en viihtynyt siellä ja palasin vuoden päästä takaisin Itiksen lukioon, joka oli silloin Helsingin kielilukio.

En löytänyt Töölöstä samanhenkistä porukkaa, siellä oli enemmän sellainen hienostomeininki. Ainut kaverini oli siellä tyttö, joka oli myös käynyt Itiksen peruskoulun ala-asteella. Kun hän lähti vaihto-opiskelijaksi Yhdysvaltoihin, palasin Itikseen, jossa minulla oli kaikki vanhat kaverit tallella.

Lukioaikana urheilin tosi paljon, harrastin thai-nyrkkeilyä ja muuten elin ihan tavallista nuoren elämää. Heti lukion jälkeen aloin opiskella ammattikorkeakoulussa sairaanhoitajaksi. Ykkösvaihtoehtona oli ollut ensihoitajan ja kätilön tutkinto.

Sairaanhoitajaopintojen aikana kuitenkin kiinnostuin päihde- ja lastensuojelutyöstä ja olen tehnyt niitä hommia nyt jo useamman vuoden.

Hoitoala oli minulle tuttua, koska äitini on sairaanhoitaja ja isäni palomies. Olen itse aina kokenut luontevaksi halun auttaa muita ja olla hyödyksi, tehdä jotain merkityksellistä.

Kaikki kolme veljeäni ovat käyneet Itiksen peruskoulun. Nuorin on lukiossa, yksi menossa armeijaan ja isoveli työskentelee ravintolapäällikkönä.

Olen työskennellyt 15-vuotiaasta asti koulun ohella. Kun sairaanhoitajaopinnot alkoivat, tein keikkaa kouluissa ja päiväkodeissa kouluavustajana ja hoitajana. Harjoittelun tein lastensuojelussa ja tykästyin siihen ja jäin keikkailemaan ja sille tielleni. Valmistuin reilu kaksi vuotta sitten.

Haen nyt muuta työtä, koska lastensuojelutyössä on hirveän paljon väkivaltaa. En oikein enää kestä sitä. Olen intensiivispsykiatrian yksikössä, jossa lasten ongelmat liittyvät traumatisoitumiseen ja väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Suurimmalla osalla on ADHD, autismia ja käytöshäiriöitä. Lapset lyövät, potkivat ja käyvät päälle, purkavat pahaa oloa meihin työntekijöihin.

Viihdyn lastensuojelutyössä, ja lapset ovat ihania, mutta koen, etten saa työantajan puolelta riittävää arvostusta ja tukea jaksamiseen.

Opiskelen nyt Metropoliassa Myllypuron kampuksella seksologiaa, ja valmistun seksuaalineuvojaksi. Tavoitteenani on myöhemmin jatkaa opiskelua seksuaaliterapeutiksi. Viiden vuoden päästä näen itseni seksuaaliterapeuttina ja myöhemmin maisterina. Jonkun koulutuksen siis vielä haluaisin.

Kun kävin koulukavereiden luona leikkimässä, muistan miettineeni joskus, että onpas tässä perheessä paljon lapsia. Mutta niin oli meilläkin!

Itäkeskuksen peruskoulusta käyty keskustelu on ollut järkyttävää, koska se on niin päinvastaista kuin oma kokemukseni koulusta. Olen ollut surullinen, vihainen, ärsyyntynyt. Minulla on ainoastaan hyviä kokemuksia Itiksen koulusta, opettajista ja oppilaista.

Monikulttuurinen ympäristö on antanut sen lahjan, ettei minulla ole vieraan pelkoa. Kun kävin koulukavereiden luona leikkimässä, muistan miettineeni joskus, että onpas tässä perheessä paljon lapsia. Mutta niin oli meilläkin!

Aikuiset ihmiset ovat koulun ympärillä pyörineissä kommenteissa puhuneet oppilaista tosi rumasti ja rasistisesti, vähätelleet opettajien ammattitaitoa. Se on ollut opettajille tosi loukkaavaa.

Osa koulun opettajista on opettaneet myös äitiäni eli siellä tehdään tosi pitkiä työuria. Siellä viihdytään!

Juuri 50 vuotta täyttänyt äitini on puoliksi egyptiläinen. Hänet on adoptoitu, joten hän on elänyt suomalaisen lapsuuden kantasuomalaisessa perheessä. Mutta muutama vuosi sitten me löydettiin äidin biologinen isä Egyptistä! Olin puolitoista vuotta sitten pidemmän aikaa hänen luonaan Kairossa. Samalla reissulla löysin egyptiläisen poikaystävän, joten olen nyt mennyt jo tovin edestakaisin Suomen ja Egyptin väliä.

Poikakaveri työskentelee Amazonin logistiikkapuolella Kairossa. Toiselta ammatiltaan hän on vesipalloilija. Me molemmat tehdään kovasti töitä, että päästään käymään toistemme luona.

Olen hankkimassa Kairosta asuntoa, johon voisi kehittää Airbnb-bisneksen. Sitten minun ei tarvitsisi enää Kairossa ollessa asua isoisän luona.

Olen saanut tietää, että suomalainen äidinäitini ja egyptiläinen ukkini tapasivat 1970-luvulla Saksassa ja seurustelivat ilman yhteistä kieltä. Kun äidinäiti palasi Suomeen, hän tajusi olevansa raskaana. Hän oli nuori, eikä tuohon aikaan ollut hyväksyttävää saada avioliiton ulkopuolista lasta. Myös isoäitini taloudellinen tilanne oli niin huono, että hän päätyi antamaan äitini adoptoitavaksi.

Äiti on tumma ja tulinen kiharapää. Hän soitti meille lapsena egyptiläistä musiikkia ja muistutti, että olemme myös egyptiläisiä. Se oli hänen tapansa välittää omaa perimäänsä.

Juho Tiainen, 25, palomies

”Koulu on tärkeä paikka maahanmuuttajataustaisten lasten ja perheiden integroitumiselle”

Asuin lapsena Puotinharjussa, joten Itiksen peruskoulu oli lähikouluni lyhyen kävelymatkan päässä. Ennen koulua olin käynyt Puotinharjun päiväkodissa.

Koulussa korostui kieltenopetus ja oma pitkä kieleni oli saksa. Muuten koulu oli ihan tavallinen. Lapsen näkökulmasta me kaikki oppilaat oltiin samaa porukkaa ja kavereita keskenämme, koulun sisällä ei ollut mitään jakolinjoja. Koulussa ei korostettu meidän opiskelijoiden taustoja tai kotikieliä.

Arvostan Itiksen peruskoulun opettajia ja henkilökuntaa. Heillä on vuosikymmenten edestä kokemusta monikielisen ja monikulttuurisen koulun pyörittämisestä.

Keskustelu Itiksen peruskoulun ympärillä vaikuttaa huomiohakuiselta. Sekä toimittajien tekemät jutut että kommenttiosiot hakevat vastakkainasettelua.

Ajattelen, että koulu on tärkeä paikka maahanmuuttajataustaisten lasten ja perheiden integroitumiselle, koska siellä opetellaan sosiaalisia taitoja ja suomalaisen kulttuurin tapoja.

Itiksen peruskoulun monikulttuurisessa ympäristössä olen oppinut jo lapsena kohtelemaan kaikkia tasa-arvoisesti ja tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa.

Lapsuudessani oli monia hetkiä, jolloin pääsin näkemään moninaisuutta. Muistan olleeni Puotinharjussa luokkakaverini Huzefan luona, jossa hänen vanhempansa valmistivat pihan hiiligrillissä lammasta.

Jatkoin peruskoulusta Helsingin medialukioon Puistolaan, jonne perheeni oli siinä vaiheessa muuttanut. Vaikka en haaveillut varsinaisesti media-alasta, medialukio kuulosti kiinnostavalta.

Sitä vastoin aloin haaveilla palomiehen ammatista ja aloin tehdä suunnitelmia siihen suuntaan. Menin suoraan lukiosta armeijaan Vekarajärvelle ja sain hankittua kuorma-autokortin, joka tarvitaan palomiehen työssä.

Hain sekä Helsingin pelastuskouluun että Kuopion pelastusopistoon ja monivaiheisen hakuprosessin jälkeen sain paikan Helsingistä, mikä oli minulle iso saavutus. Kahden vuoden koulutus on pitkälti käsillä tekemistä, pitkiä harjoituspäiviä ja kesätöitä.

Se mistä haaveilin, on toteutunut: saan auttaa ihmisiä, tehdä käsillä, kaikki työpäivät ovat erilaisia.

Valmistuttuani sain vakituisen viran Helsingin kaupungin pelastuslaitokselta vuonna 2023, 22-vuotiaana. Työpaikkani on Mellunkylän pelastusasema. Teen siellä 24 tunnin työvuoroja. Viikkorytmi menee niin, että kahden 24 tunnin työvuoron jälkeen on aina kolme vapaapäivää. Vapaat ja työt voi osua mille vain päiville.

Olen viihtynyt työssäni todella hyvin. Se mistä haaveilin, on toteutunut: saan auttaa ihmisiä, tehdä käsillä, kaikki työpäivät ovat erilaisia.

Perheeseeni kuuluu vanhempieni lisäksi veli ja sisko. Isäni työskenteli lähihoitajana kotihoidossa ja on juuri päässyt eläkkeelle. Äitini on ammatiltaan hammashoitolan vastaanottovirkailija.

Palomiehen työ on hyvin fyysistä. Hyvä kunto vaaditaan kouluun ja ammattiin pääsemiseen, vaan sitä on pidettävä yllä. työpaikkani on fyysisen kunnon varassa. Jokaiseen työpäivään kuuluu liikuntatunti.

Haluaisin opiskella vielä jotain ja edetä uralla. Ensihoidossa työskentely herätti kiinnostukseni hoitoalaan ja pitkä tähtäimen tavoitteeni on ensihoitolääkärin työ, joten jatkan pyrkimistä lääketieteelliseen. Luen pääsykokeisiin työn ohessa.

Olen tyttöystäväni kanssa kihloissa ja suunnittelemme naimisiinmenoa. Haaveissani on oma perhe.