Minna Kuusisto, 23, istui ambulanssissa kahden nuoren pojan kanssa. Toisen pojan takareisi oli revähtänyt urheilukisoissa, ja nyt oltiin matkalla kohti sairaalaa.

Mihin sairaalaan oltiin menossa, sitä Kuusisto ei tiennyt. Hän oli ensimmäistä kertaa elämässään Afrikassa ja saapunut Zimbabween vain muutamaa päivää aiemmin.

”Löysin itseni lopulta jostain Hararen seudun sairaalasta ja ihmettelin, miten täältä edes pääsee pois”, Kuusisto muistelee 16 vuotta myöhemmin.

Hän oli päätynyt Zimbabween vapaaehtoistyöhön hieman tavallisuudesta poikkeavalla tavalla. Toisin kuin moni vapaaehtoiseksi lähtevä, Kuusisto opiskeli kauppakorkeakoulussa ja työskenteli rahastoyhtiössä. Olo oli kuitenkin tuntunut ulkopuoliselta. Hän kaipasi työhönsä yhteiskunnallisempaa sisältöä.

Tuttava vinkkasi suomalaisesta järjestöstä, Zimbabwen aids-orvoista (nykyinen Zimbabwen lapset), ja pian Kuusisto työskenteli ”yleishääränä” järjestön ylläpitämässä lasten toimintakeskuksessa.

Ensimmäisinä opiskeluvuosina iski kuitenkin identiteettikriisi.

Ambulanssiepisodi päättyi lopulta onnellisesti, niin kuin useimmat muutkin Zimbabwen-pestin erikoiset sattumukset. Tärkeintä kuitenkin oli, että Kuusisto ymmärsi, kuinka vaikeaa globaalien ongelmien ratkominen on.

Se on hänelle tärkeää edelleen, mutta keinot ovat muuttuneet. Nykyään Kuusisto työskentelee Danske Bankissa, seuraa globaalin talouden kehityskulkuja ja neuvoo yrityksiä ja sijoittajia epävakaassa maailmantilanteessa.

Hänen missionaan on saada päättäjät ja yritysjohtajat ymmärtämään, että maailmaa ei voi enää seurata vain Suomen ja Euroopan näkövinkkeleistä.

Kuusisto kiinnitti huomiota eriarvoisuuteen ja köyhyyteen jo lapsena, kenties 1990-luvun laman takia. Hän kasvoi lahtelaisessa ”hyvin tavanomaisessa keski­luokkaisessa perheessä”, ja lama näkyi omassa elämässä lähinnä oppikirjojen kierrättämisenä ja kynien puolittamisena koulussa. Ympärillään hän kuitenkin näki pahoinvointia.

”On ollut suuri henkinen rikkaus kasvaa ympäristössä, jossa on nähnyt yhteiskunnan eri kerroksia, koska se on laittanut miettimään, miksi maailma on sellainen paikka kuin se on ja mitä sille voisi tehdä. Jos olisin kasvanut jossain Helsingin Ullanlinnassa, en usko, että silmäni olisivat auenneet.”

Lukiossa Kuusistoa kiinnosti historia ja yhteiskuntaoppi, mutta lopulta hän haki opiskelemaan taloustiedettä Helsinkiin kauppakorkeakouluun.

Se tuntui turvalliselta valinnalta – ja olihan taloustiedekin yhteiskunnallista, hän ajatteli. Ensimmäisinä opiskeluvuosina iski kuitenkin identiteettikriisi. Iso osa opiskelukavereista oli kotoisin pääkaupunkiseudulta varakkaista perheistä, ja Kuusisto tajusi, ettei hänen oma taustansa olekaan aivan tavanomainen.

”Siellä oli ihmisiä, joiden suku oli käynyt kauppakorkeakoulua ties kuinka monen sukupolven ajan. Se elitismi ja yltäkylläisyys, joka sieltä huokui, oli hirveän vierasta.”

Siksi Kuusisto pohti vielä kandivaiheessakin vakavasti, onko taloustiede sittenkään hänen oma alansa. Vastaus oli tarkoitus löytää Zimbabwesta.

Kuusisto lähti omien sanojensa mukaan Zimbabween ”klassisen kritiikittömänä” auttamaan Afrikan lapsia, mutta paikan päällä ongelmien laajuus löi silmille.

Hän tähdentää, että kehitysyhteistyöhanke, jossa hän työskenteli, oli ja on yhä kyllä hyödyllinen. Siinä pyöritetään toimintakeskusta haavoittuvassa asemassa oleville lapsille. Osa on sittemmin päätynyt yliopisto-opintoihin asti.

Auttaminen vain oli monimutkaista. Yhdistyksen tukijat olivat maksaneet lasten koulumaksut valmiiksi, mutta osa lapsista oli keskeyttänyt koulun ja heitä piti etsiä kaduilta. Kun oppilaat lopulta löytyivät, opettaja ei välttämättä tullut kouluun, koska valtiolla ei ollut rahaa maksaa palkkoja.

Kehitysyhteistyön nykymenoa Kuusisto kuitenkin kritisoi.

”Minulla oli edelleen suuri palo tehdä näille asioille jotain, mutta mukaan tuli realismia. Tajusin, miten naiivi olin ollut, kun olin kuvitellut, että läsnäolostani olisi paikallisille suurempaa hyötyä.”

Samalla Kuusistolle kuitenkin selvisi, että hän haluaisi sittenkin suorittaa opintonsa kauppakorkeakoulussa loppuun. Ilmaiset yliopinto-opinnot tuntuivat etuoikeudelta.

”Tajusin, että jos minun suurin ongelmani oli se, ettei ole yhteistä juteltavaa opiskelukavereiden kanssa, niin ongelmani olivat loppupeleissä aika pieniä. Kotiin palattuani jatkoin kiltisti opintojani.”

Afrikan-kokemuksensa ja valmistumisensa jälkeen Kuusisto ajautui useammaksi vuodeksi töihin pankkisektorille. Työ tuntui pitkään yhteiskunnallisesti merkitykselliseltä. Sitten hän alkoi pohtia, edistikö hän työssään sittenkään niitä asioita, joihin oli halunnut vaikuttaa.

Vastaan tuli avoin työpaikka ulkoministeriössä, ja Kuusisto päätti tarttua tilaisuuteen. Hänen tehtävänään oli kehittää kehitysyhteistyön uutta laina- ja sijoitusmuotoista instrumenttia, joka otettiin käyttöön Juha Sipilän (kesk.) hallituksen aikana vuonna 2016.

Laina- ja sijoitusmuotoinen kehitysyhteistyö tarkoittaa tukea, jonka on tarkoitus palautua valtiolle takaisin korkojen ja tuottojen muodossa. Perinteinen kehitysyhteistyörahoitus taas on lahjamuotoista rahaa, jota vastaanottajamaiden ei tarvitse maksaa takaisin. Siitä leikattiin Sipilän kaudella tuntuvasti.

On meidän kaikkien yhteinen intressi, että vaikkapa globaali eriarvoisuus ei kasva liikaa,

Tilanne aiheutti jännitteitä ministeriön sisälläkin, Kuusisto muistelee. Hänen mukaansa vastakkainasettelu yksityisen sektorin kehitysyhteistyön ja perinteisemmän kehitysyhteistyön kannattajien välillä on edelleen olemassa – turhaan.

Hän itse uskoi ja uskoo edelleen, että molempia tarvitaan. Siksi hän eteni ulkoministeriöstä kehitysyhteistyön konsulttitehtäviin ja sitten Finnfundiin, joka tekee kehityspoliittisia sijoituksia kehitysmaiden yrityksiin.

Kehitysyhteistyön nykymenoa Kuusisto kuitenkin kritisoi. Petteri Orpon (kok.) hallitus on linjannut edeltäjiään selkeämmin, että kehitysyhteistyössä tavoitellaan suomalaisten yritysten etua ja edistetään Suomen intressejä.

Kehityspolitiikan ei Kuusiston mielestä pitäisi kuitenkaan olla vienninedistämisen työkalu. Sellainen ei välttämättä johda parhaisiin mahdollisiin sijoituspäätöksiin. Sitä paitsi Suomen ”intressit” pitäisi nähdä laajemmin.

”On meidän kaikkien yhteinen intressi, että vaikkapa globaali eriarvoisuus ei kasva liikaa, köyhyys vähenee ja ilmastonmuutosta hillitään.”

Kaikki strategiat ovat turhia, jos ei edes yritä ymmärtää, miten maailmanjärjestyksemme on muuttumassa.

Ilmastonmuutoksen ja ympäristökriisin takia globaalissa pohjoisessa keskustellaan jo siitä, voiko talous kasvaa ilman päästöjä. Kuusiston mielestä yhtä keskeistä on pohtia, miten energianiukkuudessa elävät globaalin etelän maat saadaan vaurastumaan. Ne eivät vielä pysty irtautumaan fossiiliriippuvuudesta.

”Jos jossain absoluuttista talouskasvua vielä vaaditaan, niin nimenomaan köyhemmissä maissa.”

Globaalin etelän maiden asiat ovat keskeisellä sijalla Kuusiston työssä nykyäänkin, mutta hieman eri tavalla kuin ennen. Vuonna 2021 häntä pyydettiin yllättäen palaamaan Danske Bankiin, jossa hän oli ollut aiem­minkin töissä.

”Mietin, menenkö taas liian kauas siitä, mistä oikeasti olen kiinnostunut. Sitten ajattelin, että ehkä Suomessa pitäisi olla yksi pankkiekonomisti, jolla on minun taustani ja joka voisi tuoda erilaisia näkökulmia keskusteluun.”

Hänen kansainväliselle osaamiselleen tuli pian kysyntää. Sen jälkeen, kun Kuusisto on aloittanut tehtävässään, Venäjä on hyökännyt Ukrainaan, Yhdysvallat käynyt sotaan Irania vastaan ja Israel pommittanut Gazan maan tasalle ja hyökännyt Libanoniin.

Kaikkea sitä Kuusiston pitää nyt seurata. Hän johtaa Danske Bank Suomen makrotutkimustiimiä, jonka vastuulla on analysoida kaikkea, mitä tapahtuu suomalaisten yritysten perinteisen markkina-alueen ulkopuolella ja neuvoa yrityksiä niiden sijoituspäätöksissä.

Hän näkee roolinsa sillanrakentajana kovien arvojen pankkimaailman ja toisaalta isojen globaalien haasteiden välillä. Pääviesti on selvä.

”Sisäänpäin käpertyminen on vaarallista, eikä poliitikko tai sen paremmin yritysjohtaja kuin sijoittajakaan voi kuvitella tekevänsä viisaita päätöksiä, jos seuraa maailmaa vain kapeasti. Kaikki strategiat ovat turhia, jos ei edes yritä ymmärtää, miten maailmanjärjestyksemme on muuttumassa.”

Mitä juuri nyt sitten pitäisi ymmärtää? Kuusiston mielestä ainakin se, että suurvallat käyttävät taloudellisia riippuvuussuhteita aseena ja eniten siitä kärsivät köyhimmät maat. Näin on käynyt esimerkiksi Hormuzinsalmen sulkemisen kohdalla.

Toisaalta kriisi voi olla mahdollisuus monille globaalin etelän maille. Ne voivat käyttää hyödykseen sitä, että kaikilla suurvalloilla on nyt halu saada ne puolelleen. Näitä maita ovat esimerkiksi Afrikan mineraalirikkaat maat ja vaurastuneet keskitulotason maat.

Suomi pärjää maailmanjärjestyksen murroksessa Kuusiston mukaan suhteellisen hyvin. Olemme melko vauraita ja lähes energiaomavaraisia. Presidentti Alexander Stubbin ansiosta Suomi on kenties päässyt pöytiin, joihin sen ei olisi odotettu pääsevän.

Silti Suomen kaltaisilla pienillä mailla on hyvin vähän vaikutusvaltaa suurvaltojen nokittelussa.

”Olemme hyvin riippuvaisia Yhdysvalloista. Suomella ei ole tavallaan muuta vaihtoehtoa kuin yrittää pitää mahdollisimman toimivat suhteet Yhdysvaltoihin. Se on hyvin vaikeaa, jos haluamme samaan aikaan säilyttää jonkinlaisen moraalisen eheyden.”

Kuusisto kokee, että hänen missionsa on jo osittain onnistunut. Suomessa on viimeinkin havahduttu siihen, että täälläkin pitää ymmärtää, mitä muualla maailmassa tapahtuu.

Hän tuntee olevansa oikeassa paikassa, vaikka ulkopuolisuuden tunne ei olekaan kokonaan kadonnut. Ehkä jonkinlainen tasapaino on kuitenkin löytynyt.