En koskaan unohda kehossani ja mielessäni tapahtunutta humahdusta palatessani Suomeen kesällä 1997, lähes kolmekymmentä vuotta sitten.
Olin asunut tuolloin ensimmäistä kertaa vuoden päivät Kolumbian yhdeksänmiljoonaisessa pääkaupungissa Bogotássa, jota piinasi noina vuosina huumesodan, aseellisen konfliktin ja syvään juurtuneen eriarvoisuuden synnyttämä väkivalta ja sen jatkuva uhka.
Kotiin mennessäni taksi oli aina jättänyt minut aivan kotioven eteen ja ennen poisajoaan odottanut, että pääsen ovesta turvallisesti sisään.
Olin sopeutunut arjessani jatkuvaan varuillaan oloon ja selustani turvaamiseen, vaikkei se ollut minulle Suomessa kasvaneena tuttua. Minun ei ollut tarvinnut oppia sellaisia taitoja. Ei ollut tarvinnut koskaan pelätä kadulla – tai ylipäätään ulkomaailmassa – pahinta.
Kun tulin Suomeen, tunsin tulleeni kotiin ennen kaikkea siksi, että minun ei enää tarvinnut pelätä. Hengitin eri tavalla, äärimmilleen viritetty vireystila suli kehostani pois. Askel oli kevyt.
Maailman Kuvalehden vuoden toista numeroa tehdessämme kysyimme lukijoilta, mitä vapaus heille merkitsee. Moni vastasi: että voin elää ilman pelkoa.
Ja käänteisestihän tämä tarkoittaa: pelko vie ihmiseltä vapauden.
Sekä Quintero että Abdoli elävät nyt kotimaidensa ulkopuolella. He saapuvat toukokuiseen Helsinkiin kertomaan omista kokemuksistaan Maailma kylässä -festivaalille.
Me ihmiset sopeudumme, vaikka mihin. Meitä aivan lähellä, mutta myös kauempana, ihmiset elävät juuri nyt olosuhteissa, joissa heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin elää pelon keskellä.
Tiedän toki, että moni suomalainenkin pelkää, vaikka maassamme ei vallitse juuri nyt hätätila. Pelko on tunne, jonka voi laukaista moni muukin asia kuin sota, jonka keskellä joutuu elämään.
Usein sanotaan, että ihminen ymmärtää asioiden arvon vasta sen menettäessään. Vapaus on yksi niistä asioista. Se on myös arvo, jonka eteen tulee tehdä työtä, ettei sitä oteta meiltä pois.
Teija Laakson jutussa Vapauden kaipuu todetaan, että Yhdysvaltain demokratian romahdus osoittaa, ettei mikään maa ole turvassa diktaattorien nousulta ja vahvan johtajan kaipuulta.
Silti demokratialla on yhä toivoa. Siksi meidän on kuunneltava niitä ihmisiä, jotka ovat vapautensa menettäneet, joko pysyvästi tai väliaikaisesti. Että muistaisimme.
Tämän lehden kuvareportaasissa Venezuelan kriisin monet kasvot näemme valokuvaaja Manu Quinteron ikuistaman kamppailun maassa, jossa kansalaisten vapautta on kavennettu.
Saamme lukea iranilaisen muotisuunnittelija Farnaz Abdolin hurjan tarinan Kauneudesta syytetty: Abdoli vangittiin siksi, että hän suunnittelee naisille kauniita vaatteita.
Sekä Quintero että Abdoli elävät nyt kotimaidensa ulkopuolella. Paluuta entiseen ei ole – ei voi olla. He saapuvat toukokuiseen Helsinkiin kertomaan omista kokemuksistaan Maailma kylässä -festivaalille.
Nähdään siellä, uudistuneessa tapahtumassa Helsingin keskustassa!
Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden päätoimittaja.