Kun Yhdysvaltain ja Israelin hyökkäyksen ensimmäisenä päivänä maaliskuussa uutiset kertoivat, että Iranin ylin uskonnollinen johtaja Ali Khamenei oli tapettu, Farnaz Abdoli kertoo hämmästyneensä.

”Ensimmäinen ajatukseni oli, että näinkö yksinkertaista se olikin.”

”Me aktivistit olimme vuosien ajan puskeneet muutosta maan sisällä edistääksemme ihmisoikeuksia ja vapauksia. Ja sitten tulevatkin amerikkalaiset ja päättävät, että Iranin johtajat vain tapetaan. Ikään kuin se ratkaisisi mitään.”

Nyt Farnaz Abdoli on vihainen. Hän olisi halunnut nähdä Khamenein ja muut ylimmät johtajat oikeuden edessä, kuten Saddam Hussein nähtiin aikanaan Irakissa. Iranilaiset eivät päässeet päättämään, mikä olisi ollut näille miehille oikea rangaistus. Uudet, entistä jyrkemmät johtajat on jo nostettu tapettujen tilalle, eikä systeemi ole muuttunut miksikään.

Iranilaiset ajettiin sananmukaisesti kahden tulen väliin. ”Yhdeltä suunnalta iranilaisia tappavat heidän omat brutaalit johtajansa, toiselta suunnalta Trump ja Netanjahu, nämä typerät fasistit. Oman valtansa sokaisemat diktaattorit molemmin puolin vain kylvävät tuhoa.”

Abdoli asuu nyt Saksassa. Koska Iranin johto on katkaissut internetyhteydet, hän on sydän kylmänä joutunut odottamaan tietoa perheensä tilanteesta. Vanhemmat ovat elossa, mutta paossa maan sisällä. Tietoa tihkuu vain vähän.

”Koen itseni pieneksi, heikoksi ja voimattomaksi.”

Vielä 12 vuotta sitten Farnaz Abdoli säteili iloa ja energiaa valoisassa muotiateljeessaan Teheranissa.

Ilmassa leijui mieto kukan tuoksu, vaatetangoissa roikkui oranssikukallisia ja keltavalkoisia mekkoja, tunikoita ja huiveja. Vaimea diskomusiikki loi kepeää tunnelmaa.

Abdoli oli noussut nopeasti Iranin tunnetuimmaksi nuoreksi muotisuunnittelijaksi. Vuonna 2013 uutiskanava CNN valitsi hänet maailman kymmenen visionäärisimmän naisen joukkoon. Häntä haastattelivat niin BBC kuin ranskalaiset lehdet. Kutsuja muotitapahtumiin sateli eri puolilta maailmaa.

Abdoli oli päättänyt tuoda värit ja kauneuden takaisin musliminaisen elämään. Musta, kaiken peittävät kaapu, chador, kuului jo hänen mielestään menneisyyteen.

”Ei islam aseta värejä paremmuusjärjestykseen”, Abdoli sanoi. Hijabin eli islamilaisen vaatetuksen pitää olla vain vaatimaton ja peittävä.

Jo pienenä tyttönä Farnaz oli rakastanut värejä. Siskonsa kanssa he piirsivät vaatteita, joita äiti sitten ompeli heille hehkuvan kirkkaista perinteisistä iranilaisista kankaista. Niissä saattoi kuljeksia kuitenkin vain kotona.

Opettajaisä ja ompelijaäiti rohkaisivat lapsiaan käyttämään lahjojaan ja luovuuttaan – kirjoittamaan runoja, maalaamaan, piirtämään. Abdoli opiskeli graafikoksi.

Abdolin suunnittelemia vaatteita ompelivat Teheranissa tuolloin, vuonna 2014, jo kymmenet ammattilaiset, ja tilauksia tuli eri puolilta islamilaista maailmaa. Asut olivat säädyllisiä: hihat olivat pitkät, huivi kuului aina kokonaisuuteen. Idea oli, että näissä vaatteissa saattoi kulkea kadulla uskonnon ohjeita noudattaen.

Kun kysyin, mitä tämä on, mitä minä olen tehnyt, he vastasivat: yrität tuhota hijabin.

Säkkimäisen muodon sijasta Abdolin vaatteissa oli kuitenkin rusetteja, puhvihihoja ja uudenlaisia kauluksia. Tiukka napitus oli jätetty pois, Abdolin takit olivat rennosti auki. Värikkäät leggingsit saivat vilahtaa takin alta.

Abdolista tuli nuorten musliminaisten idoli. He olivat toiveikkaita, sillä maan johtoon oli noussut uudistusmielisiä. Myös Farnaz Abdoli uskoi, että valtaapitävät miehet ymmärtäisivät viimein, etteivät värit uhkaa ketään.

Usko muutokseen oli vahva – ja väärä.

Kännykkä soi Teheranin illassa kesken ruoanlaiton. Abdoli käänteli parhaillaan kananpaloja pannulla vastatessaan puhelimeen. Ystävällinen naisääni kehotti häntä tulemaan paikalliselle poliisiasemalle. Abdolia harmitti. Eikö lupa-asia voisi odottaa pyhien yli? Lopulta hän taipui, sammutti kaasulieden ja veti huivin päähänsä.

Oli maaliskuu 2016.

Abdoli oli tuskin noussut taksista, kun naispoliisi tarttui häntä tiukasti käsivarresta ja talutti jyrkkiä portaita kellariin. Ikkunattomassa huoneessa pöydän ääressä odotti kuusi miestä. Olet pidätetty, he ilmoittivat. Meillä on lupa kotietsintään.

”Olin tyrmistynyt. Kun kysyin, mitä tämä on, mitä minä olen tehnyt, he vastasivat: yrität tuhota hijabin.”

Kotietsinnän jälkeen Abdoli työnnettiin autoon, mutta se pysähtyi vain lyhyen ajomatkan jälkeen. Silmät sidottunakin Abdoli tiesi heti, minne hänet oli tuotu: Teheranin pahamaineiseen Evinin vankilaan. Siellä oli vuosikymmenien ajan kidutettu ja teloitettu eritoten mielipidevankeja.

Rautaportti kolahti kiinni. Abdoli talutettiin jälleen useita kerroksia alaspäin. ”Lopulta minut työnnettiin pieneen ikkunattomaan selliin, jossa ei ollut sänkyä, ei vessaa, ei tuolia. Vain kaksi peittoa lattialla.”

”Minua kohdeltiin kuin suurrikollista, kuin olisin murhannut jonkun. Hetkittäin ajattelin, että tämä on jokin pila, eihän ihmisille oikeasti voi tapahtua tällaista.”

Joka päivä silmät sidottuna, kädet käsiraudoissa ja mustaan chadoriin verhottuna Abdoli raahattiin kuulusteltavaksi. Miehet toistivat yhä uudelleen: tiedämme sinusta kaiken, olemme seuranneet sinua. Tiedämme, että amerikkalaiset ja britit antavat sinulle rahaa, jotta tuhoaisit hijabin.

Mitä teit Etelä-Afrikassa, he tivasivat. Miten BBC:n toimittaja on saanut sinuun yhteyden? Miksi CNN valitsi juuri sinut?

”Välillä vain nauroin kuulustelijoille, että hei, te katselette liikaa elokuvia. Tästä he raivostuivat kamalasti.”

Vahva todiste hijab-salajuonesta oli se, että Abdolin suunnittelemissa takeissa ei ollut nappeja, joilla sulkea takki leukaan asti. ”Miksi otit napit pois”, he tivasivat yhä uudelleen. ”Napit!”

”Miksi otit napit pois”, he tivasivat yhä uudelleen. ”Napit!”

Kolme viikkoa Abdoli kesti eristysselliä, uhmasi kuulustelijoita, pilkkasi heitä, vaati itse saada vastauksia. Sitten pakkovalvottaminen ja uhkailu alkoivat rikkoa hänen mieltään.

”En pystynyt enää nukkumaan enkä syömään. Aloin vajota.”

Vasta kuukauden jälkeen perhe sai lopulta puhuttua Abdolin vapaaksi takuita vastaan odottamaan oikeudenkäyntiä.

”Kun kävelin ulos vankilasta, en tuntenut enää mitään. Kaikki oli mustaa.”

Hämähäkin verkko. Se oli nimi, jonka syyttäjä antoi joukko-oikeudenkäynnille. Syytettynä oli 12 muotialalla työskentelevää nuorta: valokuvaajia, suunnittelijoita, malleja, muotitoimittajia.

Abdolin kännykkäkuvia kotibileistä pidettiin raskauttavina todisteina. Niissä tytöt tanssivat paljastavissa vaatteissa. Abdoli ei kuitenkaan jaksanut huolestua oikeudenkäynnin lopputuloksesta. Nappien puuttuminen ei voi tehdä kenestäkään rikollista.

Neljän oikeusistunnon jälkeen tuli tuomio. Abdoli oli syyllistynyt ”sosiaaliseen korruptioon”, rangaistus: viisi vuotta ehdotonta vankeutta. Seitsemän vuoden työskentelykielto muotialalla. Seitsemän vuoden kielto matkustaa tai antaa haastatteluja.

”Ensimmäinen ajatukseni on, että olen varmasti elokuvassa. Tämän täytyy olla vitsi.”

Se ei ollut vitsi. Abdoli sai odottaa tekemänsä valituksen käsittelyä vapaana. Valitus pudotti vankeuden viidestä vuodesta kahteen, mutta edessä olisi vankila joka tapauksessa.

”En olisi kestänyt sellissä enää edes yhtä yötä. Pelkäsin kuollakseni. Painajaiset riivasivat minua. Nukuin, heräsin ja söin vain pillereiden voimalla.”

Pakeneminen Iranista oli ainoa vaihtoehto, mutta Abdolilta oli viety kotietsinnässä passi ja säästöt. Hän piiloutui ystävänsä luo ja alkoi etsiä salakuljettajaa.

Kaikki ihmiset matkani varrella ovat olleet minulle käsittämättömän hyviä.

Hetken aikaa Abdolin elämä todella oli kuin elokuvasta: ratsain keskellä yötä kymmenien afganistanilaisten joukossa Turkin rajalle. Hermostunutta odotusta miesten kanssa jyrkän vuoren rinteellä. Valomerkki Turkin puolelta.

Kun muut lähtevät juoksemaan kohti rajaa, Abdoli hyytyy. Hän ei kykene liikahtamaan. Laukauksia. Kaksi pakolaista ammuttaan, iranilaissotilaat pidättävät loput. Abdoli tajuaa olevansa yksin pimeällä vuorenrinteellä– ja yhä Iranissa.

Oli yritettävä uudestaan. Lopulta Abdoli pääsi uuden salakuljettajan kyydissä rajan yli. Hän oli turvassa.

Turkissa Abdoli ei ollut enää ylistetty muotisuunnittelija vaan ainoastaan yksi maan neljästä miljoonasta pakolaisesta.

”Olen etuoikeutettu. Graafikkona saatoin tehdä töitä kotoa käsin ja pystyin maksamaan vuokrani”, hän kertoi, kun tapasin hänet Suomen Kuvalehden toimittajana uudelleen vuonna 2019 pienessä turkkilaisessa kaupungissa.

”Kaikki ihmiset matkani varrella ovat olleet minulle käsittämättömän hyviä.”

Abdoli alkoi valokuvata yhä enemmän ja ohjata syyrialaisia pakolaisia taiteiden pariin antaakseen puolestaan toisille. Valokuvaamisesta tuli hänelle toinen luonto.

Viiden vuoden jälkeen Farnaz Abdoli pääsi Artists at Risk -järjestön avulla taitelijoille tarkoitettu turvaohjelmaan ja Eurooppaan. Syksyllä 2025 hänen valonkuvanäyttelynsä Münchenissä veti runsaasti yleisöä.

Maanpaossa Abdoli tietää olevansa turvassa, mutta ilo ja värit ovat elämästä poissa. Yhdysvaltain ja Israelin pommitukset ovat tuhonneet Irania suunnattomasti, tuhansia ihmisiä on kuollut. Maata johtaa nyt entistä kovempien miesten joukko.

Kotiin Iraniin Farnaz Abdolilla ei ole paluuta. Häntä odottava tuomio ole kadonnut minnekään.

Farnaz Abdoli Maailma kylässä -festivaalin Puhelavalla Bio Rexissä la 16.5. klo 13. Puheen jälkeen Abdoli pohtii yhdessä Artists at Riskin perustajien Ivor Stodolskyn ja Marita Muukkosen kanssa, miten muoti voi toimia ilmaisun, vastarinnan ja identiteetin muotona.

Juttua päivitetty 6.5. klo 9.10. Lisätty juttuun tieto taiteilijoiden turvaohjelman järjestäneestä Artist at Risk -järjestöstä. Lisätty ohjelmatietoihin, että Abdolin puheen jälkeen keskustelussa mukana Artists at Risk -järjestön edustajat.