1. Miten sinusta tuli ihmisoikeusaktivisti?
Kasvoin näkövammaisten vanhempien näkövammaisena tyttärenä. Opin olemaan itsenäinen, koska sillä tavalla asiat meidän perheessämme hoidettiin. En tiennyt rajoitteista ennen kuin kohtasin esteitä koulussa. Silloin lupasin itselleni, että teen kaikkeni, jotta seuraavat sukupolvet eivät joudu kokemaan samaa. Tiedän, ettei se tapahdu nopeasti, mutta en aio lopettaa sen puolesta toimimista.
2. Millaisia haasteita kohtasit koulussa?
Kävin koulua, jossa oli sekä vammaisia että vammattomia opiskelijoita. Pistekirjoituksella tehtyjä kirjoja oli vaikea saada, eivätkä opettajat tienneet, miten vammaisia oppilaita opetetaan. Silti minun odotettiin kilpailevan tavallisten oppilaiden kanssa ja suorittavan samat kokeet.
3. Nyt opiskelet viimeistä vuotta yhteiskuntatieteitä Kathmandussa. Miten selvisit sinne asti?
Koulussa sain lyhennettyjä pistekirjoitusoppikirjoja, jotka jaoin muiden näkövammaisten oppilaiden kanssa. Lisäksi pyysin näkeviä kavereitani lukemaan kappaleet ääneen. Kaikki eivät ymmärtäneet englantia, minä taas ymmärsin, joten selitin heille, mitä teksti tarkoitti. Yliopistossa on ollut helpompaa, sillä voin esimerkiksi käyttää omaa tietokonettani ja pdf-muodossa olevia kirjoja.
4. Mitä asioita haluaisit eniten muuttaa vammaisten ihmisten asemassa Nepalissa?
Ensimmäinen asia on infrastruktuurin esteettömyys. Etenkin julkiset koulut hädin tuskin pysyvät pystyssä. Maaseudulla vessoissa ei ole aina vettä eivätkä ne ole esteettömiä. Se estää myös vammattomia tyttöjä menemästä kouluun. Toinen ongelma on opettajien asenne. Heitä pitää kouluttaa siitä, miten vammaisia opetetaan.
Luokkahuone on yhteiskunta pienoiskoossa, ja siksi sen pitäisi olla inklusiivinen, jotta yhteiskuntakin voisi olla.
5. Kuinka hyvin vammaiset lapset pääsevät tällä hetkellä Nepalissa kouluun?
Riippuu oppilaasta. Vakavasti vammaiset lapset ovat yhä kotona, ja heidät saatetaan sitoa paikalleen vanhempien työpäivän ajaksi. Kuurot ja autistiset lapset käyvät usein erityiskouluja. Pidän itse inklusiivista eli osallistavaa opetusta parempana vaihtoehtona, sillä silloin opiskelijat näkevät ihmisiä, joilla on erilaisia tarpeita. Luokkahuone on yhteiskunta pienoiskoossa, ja siksi sen pitäisi olla inklusiivinen, jotta yhteiskuntakin voisi olla.
6. Millaisia muutoksia Nepalissa on tapahtunut sinä aikana, kun olet ollut aktivisti?
Kaikki tapahtuu hyvin hitaasti ja asteittain. Lakeja on muutettu, mutta mitään valtavaa muutosta en ole vielä nähnyt. Pieniä asioita kyllä tapahtuu. Esimerkiksi oma yliopistoni on päättänyt tehdä koulun uusista rakenteista pyörätuoliystävällisiä. Eri tavoin vammaisia aktivisteja on myös enemmän.
7. Olet kritisoinut tokenismia eli sitä, että vammaiset ihmiset otetaan mukaan vain symbolisesti. Miten se ilmenee Nepalissa?
Vammaisia otetaan usein mukaan vain, jotta se näyttäisi hyvältä paperilla tai mediassa tai jotta voitaisiin varmistaa rahoitus. Meistä tehdään tapahtumien ja organisaatioiden kasvoja, mutta merkityksellistä osallistumista ei ole. Meidät pitäisi nähdä tasa-arvoisina yksilöinä muiden kanssa.
8. Olet ensimmäistä kertaa Suomessa. Millainen on ensivaikutelmasi?
Voisin puhua paljonkin saavutettavuudesta, sukupuolesta ja naisjohtajista. Junissa on kuulutukset jokaisella pysäkillä, ja kuulutuksissa kerrotaan, mistä ovesta pääsee ulos. Hissejä on paljon. Kaikkialla on naisjohtajia. Se on valtava ero Nepaliin, sillä meillä naisjohtajat ovat usein vain seremoniallisissa rooleissa tai apulaisviroissa.
9. Nepalin nuorten viimesyksyiset protestit johtivat hallituksen hajoamiseen. Millaista on tällä hetkellä olla nuori aktivisti?
Ihmiset ovat alkaneet kuunnella nuoria ja ottaa meidät vakavasti protestien ansiosta. Aiemmin oli vaikeampaa. Nuorten ääniä ei asetettu etusijalle, koska mieluummin kuultiin kokeneempia ihmisiä. Nyt tilanne on muuttunut valtavasti. Se on ollut kaoottista, mutta se voi olla myös jonkin kauniin alku.
10. Mikä sinut saa jatkamaan ihmisoikeusaktivismia?
Yksi syy on jatkuva syrjintä. Kohtaan sitä joka päivä, kun astun ulos kotiovestani. Vaatteitani kommentoidaan eikä minua välttämättä päästetä bussiin, koska uskotaan, etten maksa matkaani. Toisaalta myös toivo muutoksesta inspiroi minua. Se on mahdollinen, jos jatkamme vaikuttamistyötä.