Kun tutkija Saroj Koirala kävi lukiota, lähes kaikki hänen opiskelutoverinsa puhuivat samasta asiasta: siitä, mihin maahan he lähtisivät opiskelemaan.  

Lähteminen vaikutti Koiralastakin järkevältä. Monilla, myös hänellä, oli sukulaisia, jotka olivat lähteneet Nepalista ja pärjänneet hyvin ulkomailla. Niinpä hänkin lähti.

Ikätovereiden suosikkikohdemaa oli Yhdysvallat, mutta Koirala valitsi Norjan, jonne tunkua oli vähemmän ja jossa opiskelu oli tuolloin ilmaista. Hän haki yliopistoon koulutusalan konsulttifirman avustuksella ja aloitti opinnot siellä vuonna 2009. 
 
Tämän vuoden elokuussa Koirala väitteli tohtoriksi Jyväskylän yliopistosta aiheesta, jota hän on pohtinut myös henkilökohtaisesti: miksi niin moni nepalilainen valitsee saman tien kuin hän ja lähtee ulkomaille? 

Siirtolaisuustutkimuksessa on selvitetty sitä itse asiassa paljonkin, mutta Koiralalla oli mielessään myös toinen kysymys. 

”Miksi ihmiset lähtevät riskeistä huolimatta ja vaikka tulos on epävarma?” 

Tavallisesti töihin tai opiskelemaan lähtemistä selitetään tutkimuksissa taloudellisilla ja historiallisilla, rakenteellisilla tekijöillä. 

Koiralan mukaan se kyllä pitää paikkansa, mutta se ei riitä selittämään koko ilmiötä. Hänen mielestään keskeisempi tekijä on ”siirtolaisuuden kulttuuri”, jonka kautta erilaiset taloudelliset ja rakenteelliset tekijät suodattuvat ja muuttuvat siirtolaisten elämänvalinnoiksi. 

Nepalissa siirtolaisuudesta on vuosien saatossa tullut normaali, oletusarvoinen elämänpolku.

Venäjän hyökättyä Ukrainaan on syntynyt myös uusi ilmiö: nepalilaisia on lähtenyt taistelemaan Venäjän armeijan riveissä.

Ensimmäisen kerran ajatus siitä, että lähteminen Nepalista ulkomaille voi tuoda mukanaan jotain parempaa kuin kotimaalla on tarjota, kylvettiin jo 1800-luvun lopulla. Silloin Ison-Britannian siirtomaahallinto rekrytoi nepalilaisia palkkasotureita, gurkhia. Armeijaan värväytymisestä tuli arvostettu vaihtoehto. 

Myöhemmin nepalilaisia tarvittiin myös maailmansodissa, ja siirtomaiden vapautumisen jälkeen tuli mahdolliseksi lähteä kausityöläiseksi Intiaan. 1980- ja 1990-luvun vaihteessa avautuivat Persianlahden maat ja Malesia. 

2000-luvulla siirtolaiseksi lähteminen on lisääntynyt niin paljon, että voidaan puhua jo sukupolvikokemuksesta.

”Nepal on demokratisoitunut ja vapautunut, ja se on helpottanut esimerkiksi passin hankkimista. Samalla erilaiset rekrytointifirmat ovat ryhtyneet mainostamaan työllistymis- ja koulutusmahdollisuuksia. Myös Lähi-idän öljybuumi on lisännyt työvoiman kysyntää”, Koirala kertoo. 

Nykyisin nepalilaisista noin kymmenen prosenttia, yli kolme miljoonaa ihmistä, elää ulkomailla. Suomessa nepalilaistaustaisia on Tilastokeskuksen mukaan yli 12 000. 

Se tarkoittaa, että taloudesta on tullut riippuvainen siirtolaisten rahalähetyksistä. Noin 26 prosenttia Nepalin bruttokansantuotteesta muodostuu siirtolaisten rahalähetyksistä. Vielä vuonna 2000 osuus oli yli puolet vähemmän, 11 prosenttia. 

Kohdemaa valikoituu tulotason mukaan. Pienituloiset lähtevät Intiaan, Malesiaan tai Persianlahdelle töihin. Kaikkein vauraimmat suuntaavat opiskelemaan Eurooppaan, Yhdysvaltoihin tai esimerkiksi Japaniin.  

Venäjän hyökättyä Ukrainaan on syntynyt myös uusi ilmiö: nepalilaisia on lähtenyt taistelemaan Venäjän armeijan riveissä. 

Siirtolaiseksi lähteminen rahoitetaan esimerkiksi tuhansien eurojen lainoilla tai viljelysmaita myymällä. Siirtolaisuus onkin johtanut tilojen tyhjenemiseen. 

Koirala haastatteli tutkimustaan varten 56:ta nepalilaista, joista osa suunnitteli muuttoa pois kotimaasta, osa oli muuttanut Suomeen ja osa taas ei suunnitellut muuttoa lainkaan.  

Hän vieraili Nepalissa vauraalla asuinalueella, jolla ei asunut käytännössä enää lainkaan nuoria – vaan lähinnä isovanhempia. Hän näki mainostauluja, jotka markkinoivat kielitestejä ja työllistymiskoulutuksia, ja katseli, kuinka nuoret tulostivat kahviloissa hakemuskaavakkeita ja miettivät, minne lähteä. 

Useimmat hänen haastateltavansa perustelivat siirtolaisuutta halulla tavoitella parempaa elämää tai tunteella siitä, että se on eräänlainen velvollisuus, koska muitakaan vaihtoehtoja ei ole. Joskus lähtijät kokivat molempia tunteita yhtä aikaa. 

Osittain lähtöhalut selittyvät hyvin käytännöllisillä syillä: Nepalissa on aidosti heikot mahdollisuudet rakentaa siedettävä elämä. Se on yksi maailman köyhimmistä maista. Hallinto ja peruspalvelut toimivat heikosti, korruptiota on paljon ja nuorten koulutus- ja työllistymismahdollisuudet huonot. Ulkomailla asioiden uskotaan olevan paremmin – ja usein näin onkin. 

Pelkästään myönteisiä asioita jakamalla ihmiset yrittävät selittää elämänvalintojaan.

Koiralan tutkimuksessa kuitenkin selvisi, että siirtolaisia ajaa myös eräänlainen kuvitteellinen mielikuva ”lännestä”: siis Euroopan, Amerikan, Australian ja Japanin kaltaisista paikoista, joissa elämä on parempaa ja modernimpaa. Ajatus elämästä Nepalissa aiheuttaa fomoa (fear of missing out), kokemuksista paitsi jäämisen pelkoa. 

”Eurooppa on eräänlainen symboli. Se on paikka, jossa on paremmat mahdollisuudet ja parempi tulevaisuus, tila, jossa oleminen johtaa automaattisesti parempaan elämään.”

Se selittää myös, miksi ihmiset ovat valmiita käyttämään suuriakin summia ja ottamaan isoja riskejä päästäkseen muualle. Sen yksinkertaisesti uskotaan olevan kannattavaa. 

Kuvitelmat eivät aina käy toteen. Esimerkiksi Suomessa moni oli kokenut kielihaasteita, byrokraattisia ongelmia ja syrjintää. Samoin käy monille muille siirtolaisille.  

Ongelmat voivat tulla yllätyksenä, sillä siirtolaiset kertovat kotimaahan jääneille mieluummin tarinoita menestyksestä kuin haasteista. 

”Luulen, että se on inhimillinen taipumus: Pelkästään myönteisiä asioita jakamalla ihmiset yrittävät selittää elämänvalintojaan. Epäonnistumisen jakaminen tarkoittaisi, että on tehty väärä päätös”, Koirala pohtii. 

Peilaamme liian harvoin omaa historiaamme nykyisiin muuttoliikkeisiin ja niistä käytäviin keskusteluihin, vaikka syyt ovat loppujen lopuksi aika samanlaisia. 

Siirtolaisten motiivit herättävät Euroopassa tasaisin väliajoin kiihkeää poliittista keskustelua. Kun Ceutaan tuli Marokosta tuhansia siirtolaisia elokuun alussa, kysyttiin samoja kysymyksiä kuin Koiralan väitöskirjassa: miksi siirtolaiset halusivat ottaa valtavan riskin ja yrittää jopa uimalla Ceutaan vain päästäkseen Eurooppaan, jossa työllistyminen on tunnetusti vaikeaa? 

Todennäköisesti osittain samoista syistä kuin nepalilaisetkin. Myös Marokossa siirtomaa-aikaiset käsitykset vaikuttavat mielikuviin Euroopasta paikkana, jossa voi saavuttaa paremman tulevaisuuden, Koirala arvelee. 

Samanlaiset haaveet ovat ajaneet aikanaan myös suomalaisia, sanoo Siirtolaisuusinstituutin vastaava tutkija Samira Saramo, joka on tutkinut Suomesta Pohjois-Amerikkaan ja myös sieltä Neuvostoliittoon suuntautunutta siirtolaisuutta. 

Vuosisadan vaihteen Suomi oli hyvin samantyyppinen kuin Pohjois-Afrikka tai Nepal nykyään. Amerikkaan lähdettiin toimeentulon perässä. 

”1800- ja 1900-luvun vaihteessa Suomen väestö kasvoi niin paljon, että kaikille ei ollut enää töitä. Perintölaki sääti, että perheen vanhin poika sai koko maatilan, joten muiden piti keksiä, mitä he sitten tekisivät. Pohjois-Amerikkaan lähti myös esimerkiksi niitä, jotka halusivat välttää joutumisen Venäjän armeijaan”, hän kertoo. 

Nykypäivän rekrytointifirmojen tapaan rautatiefirmat, kaivos- ja metsäteollisuus mainostivat Pohjois-Amerikkaa paikkana, josta saisi paitsi töitä ja rahaa, myös oman maatilan. 

Ja aivan kuten Nepalissa, riskejä otettiin vastoin parempaa tietoa.  

”Edeltä menneet suomalaiset pitivät yllä kuvaa ”kultalasta”: he kertoivat kirjeissään, että ruokaa on paljon eikä ketään tarvitse kumarrella. Kauhutarinoitakin oli, mutta tavallisia arjen kuvauksia vähemmän”, Saramo kertoo. 

Moni pettyi. Viljelysmaata kyllä oli useimmiten tarjolla, mutta monesti parhaat maat olivat jo menneet muille. Suomalaisille oli jäljellä alkuperäiskansoilta riistettyä maata, joka ei sopinut viljelyyn. He päätyivät nälkäpalkalla huonoihin töihin. 
 
Saramo kertoo pohtineensa kollegoidensa kanssa paljon sitä, eivätkö suomalaiset maahanmuuttajia kritisoidessaan muista Suomen omaa siirtolaisuushistoriaa. 

”Peilaamme liian harvoin omaa historiaamme nykyisiin muuttoliikkeisiin ja niistä käytäviin keskusteluihin, vaikka syyt ovat loppujen lopuksi aika samanlaisia. Tuntuu, että empatia unohtuu aika herkästi.” 

Vaikeina aikoina Suomikin voi tarvita ihmisiä, jotka näkevät heidät hyvässä valossa.

Saroj Koirala arvelee lähteneensä siirtolaiseksi pääosin sosiaalisista syistä. Varsinaista pakkoa ei ollut, vaan elämä Nepalissa oli ihan hyvää. 

Hän ei kadu lähtöään mutta ajattelee, että nepalilaisten mielikuvaa siitä, millaisia ovat muut maat ja millainen Nepal on, pitäisi muuttaa. Jos Nepal nähtäisiin paikkana, jossa voi rakentaa hyvän tulevaisuuden, yhtä moni ei ehkä lähtisi. 

”Koulutusmahdollisuuksien ja työpaikkojen luominen ei yksin riitä. Pitää puuttua myös emotionaaliseen puoleen: siihen, miten näemme erilaiset paikat, miten niitä arvostamme ja millainen tulevaisuus niissä kuvitellaan.” 

Eurooppalaisten poliitikkojen taas pitäisi luopua siitä haaveesta, ettei ihmisiä tulisi lainkaan. Koirala toivoo, että poliitikot eivät näkisi siirtolaisia pelkästään uhreina tai pelkästään taloudellisista syistä tulevina – vaan ihmisinä. Siitä olisi hyötyä suomalaisillekin. 

”Kannattaa muistaa, että mitä tahansa ihmiset kokevat täällä Suomessa, se tieto leviää ja siitä tulee osa kuvaa, joka heillä on Suomesta. Eikä maa ole rikas ikuisesti, vaan tulee hyviä ja huonoja aikoja. Vaikeina aikoina Suomikin voi tarvita ihmisiä, jotka näkevät heidät hyvässä valossa.”