”Jos nämä kymmenen tyttöä jaksavat harjoitella oppimiaan taitoja, kirjoittamista ja lukemista meidän vaatimattomalla avullamme, meistä tuntuu, että pelastamme maan”, sanoo nuori afganistanilainen naisopettaja.

Hän on toinen kahdesta naisesta, jotka ovat aloittaneet kotikoulun kymmenelle tytölle eräässä pohjoisafganistanilaisessa kaupungissa.

Oppilaiksi saapuneiden tyttöjen koulunkäynti on loppunut kuudennella luokalla. Opettajina toimivilla nuorilla naisilla on vaatimattomat resurssit eikä liiemmin tilaa kotonaan.

Nämä kaksi nuorta opettajaa ovat itse valmistuneet 12. luokalta, ja he ovat tyttäriäni.

Jo aloittaessaan nuoret tiesivät, että kotikoululla olisi edessään monia ongelmia. Oppilaille olisi tarjolla vanhat kirjat, ja he joutuisivat välillä tyytymään nysiin lyijykyniin, koska mikään järjestö tai instituutio ei tue toimintaa. Kursseja ei rekisteröidä virallisiin tietokantoihin, ja aina on riski, että toiminta joudutaan lopettamaan.

Afganistanilaiset perheet elävät valtavan paineen alla: on yleistä epävarmuutta, taloudellisia haasteita, työttömyyttä ja pelkoa siitä, että Taliban ryhtyy toimiin näitä pieniä ryhmiä vastaan. Lisäksi tytöt ovat virallisen opetuksen ulkopuolella, eivätkä he voi osallistua virallisiin kokeisiin tai saada todistuksia – heidän unelmansa tulevaisuudesta ovat uhattuina.

Neljän viime vuoden seuraukset vaikuttavat pitkään Afganistanin yhteiskunnassa. Tyttöjen lukutaito on jo laskenut dramaattisesti, nuorina solmittujen avioliittojen määrä on kasvanut, toivottomuuden tunteet ja masennus ovat lisääntyneet. Sukupuolien välinen kuilu on ratkennut yhä isommaksi.

Jos tilanne jatkuu tällaisena, Afganistanissa kasvaa sukupolvi tyttöjä, joilla ei ole lukutaitoa tai muita yhteiskunnallisia taitoja ja jotka ovat sosiaalisesti eristyneitä.

Tytöt eivät pääse perusasioiden äärelle: koulukirjat ja kouluvälineet puuttuvat, opettajat ja oppilaat eivät saa tukea eivätkä ole turvassa.

Jos tilanne jatkuu tällaisena, Afganistanissa kasvaa sukupolvi tyttöjä, joilla ei ole lukutaitoa tai muita yhteiskunnallisia taitoja ja jotka ovat sosiaalisesti eristyneitä. Näistä nuorista tytöistä olisi voinut tulla lääkäreitä, opettajia, insinöörejä tai johtajia, sen sijaan heidät on tuomittu koteihinsa.

Yhteiskunnalle, jossa puolet väestöstä ei saa koulutusta, ei voi ennustaa loistavaa tulevaisuutta.

Kotikoulujen oppitunteja tarvitaan kovasti, vaikka niillä keskitytään ihan perusasioihin. Tällaiset kurssit pitävät nuorten toivoa yllä.

”Olen niin onnellinen näistä kahdesta nuoresta, jotka ajattelevat naapuruston lapsia ja loivat tämän kotikoulun”, yhden oppilaan äiti, Farida, kertoo.

”Toinen tyttäreni meni naimisiin kaksi vuotta sitten. Hän täytti juuri 19 vuotta, ja hänen koulunsa jäi seitsemään luokkaan. Hänen isänsä antoi hänet miehelle, joka nyt on työtön ja aina kotona. Heillä on lapsi, joka kärsii aliravitsemuksesta.”

Äiti kertoo, ettei heillä ole tarpeeksi ruokaa ja perheellä on liikaa stressiä.

”Tyttäreni sanoo, että hän tuntee itsensä tukahdutetuksi. Hän kysyy, miksi sallimme avioliiton.”

Perhe tuntee syyllisyyttä, mutta he ovat voimattomia muuttamaan tilannetta.

Tytöt, jotka osallistuvat tunneille, ovat 13–16-vuotiaita. He puhuvat kovasta taloustilanteesta, köyhyydestä ja siitä, että koulut ovat suljettuja. He rupattelevat kuin reportterit, jotka jakavat uutisia kaduilta ja toreilta. He puhuvat hinnoista ja vaihtoarvoista. On selvää, että he ovat kuulleet puhuttavan näistä aiheista kotona.

Ethän pakota meitä lähtemään.

Osa kysyy anteeksipyydellen opettajilta, että koska heillä ei nyt ole rahaa tuntiin, heittääkö tämä heidät ulos.

”Ethän pakota meitä lähtemään”, yksi pyytää. Toinen tyttö vastaa reteästi: ”Olemme kuljettajien tyttäriä. Meidän isämme ajaa moottoripyörää, joten voimme maksaa osallistumismaksun.”

Huone täyttyy naurusta.

Kun toinen opettajista avaa viimein suunsa, hänen äänensä on terävä mutta ystävällinen.

”Kaikki on hyvin, nyt keskitytään oppituntiin!”

On helppo huomata, että tyttäreni kärsivällisyys loputtomaan puheensorinaan alkaa olla lopussa.

Kymmenenä päivänä kymmenen oppilaan luokka heräsi eloon – ja sitten hiljeni.

”Toivon ovi sulkeutui”, niin kuin tytöt sanovat.

Kymmenen tyttöä, joilla oli värikkäät muistikirjat ja sydämet täynnä innostusta, olivat kokoontuneet yhteen. Heillä oli toiveena oppia uudelleen aapisensa ja perusasioita matematiikasta.

Sana oppitunneista oli kuitenkin kiirinyt naapurustossa. Kymmenes oppitunti keskeytyi kovaan koputukseen ovella.

Kylän päämies, paikallinen imaami, naapuruston johtaja ja paikallinen yhteisön edustaja sekä edustaja hyveiden edistämisen ministeriöstä olivat ovella. He määräsivät tunnit lopetettaviksi.

”Tyttöjä ei saa opettaa, se ei ole naisen työ. Tytöt voivat käydä koulua viisi tai kuusi luokkaa, se riittää. He eivät tarvitse enempää opetusta!”

Tyttönä oleminen ei ole rikos.

Kaksi nuorta opettajaa, tyttäreni, seisoivat jähmettyneinä paikoillaan kohtaamisen ajan.

”Halusimme vain, etteivät tytöt unohtaisi jo oppimaansa. Halusimme vain auttaa kertaamaan opittua. Tyttönä oleminen ei ole rikos. Halusimme vain auttaa heitä opinnoissa”, toinen opettajista kuiskasi.

Mutta kukaan ei ollut enää kuulemassa. Vihaiset miehet olivat lähteneet ja jättivät perässään varoituksen ja hiljaisuuden. Järjen ääni oli jälleen hiljennetty voimalla ja uhkailulla.

Tytöt lähtivät luokasta yksitellen, ahdistuneina ja sydämet särjettyinä. Nuoret opettajat lopettivat tunnit. Huoneen nurkkaan jäi liitutaulu ja muutamia tyhjiä mattoja. Afganistanin pieni toivonpilkahdus on jälleen saatu sammutettua, ja näyttää siltä, että tytöt jäävät pimentoon.