Suomi on sijoittunut kuusi vuotta peräkkäin maailman kärkeen YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden vertailussa. Kansainvälisten kahvipöytäkeskustelujen Suomi on maa, jossa koulutus ja terveydenhuolto toimivat, yhteiskunta on vakaa ja laiton korruptio vähäistä.
Kärkisijoitus kuulostaa vaikuttavalta, mutta se kertoo yhtä paljon mittareista kuin itse kestävyydestä.
YK:n kestävän kehityksen tavoitteet yhdistävät köyhyyden vähentämisen, terveyden, koulutuksen ja ympäristönsuojelun kaltaisia päämääriä. Käytännössä mittarit kuitenkin painottavat vahvasti sosiaalista ja taloudellista kehitystä, kun taas ekologiset reunaehdot jäävät taka-alalle.
Kestävä kehitys on perinteisesti kuvattu kolmen pilarin mallina: ekologinen, sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys. Tämäkin keskustelu sivuuttaa luonnon kantokyvyn, ikään kuin hyvinvointi voisi rakentua siitä riippumatta.
Maailmalla ja Suomessa tätä ajattelua vahvistaa tarina talouskasvun ja ympäristöhaittojen irtikytkennästä. Päästöjen väheneminen esitetään todisteena siitä, että suunta on oikea ja että nykyinen talousmalli pystyy ratkaisemaan ympäristöongelmat teknologian, innovaatioiden ja markkinoiden avulla.
Ekologisilla mittareilla tarkasteltuna Suomen kehitys näyttää kuitenkin hyvin toisenlaiselta.
Hyvätuloiset aiheuttavat merkittävästi enemmän päästöjä kuin pienituloiset, sillä korkea tulotaso kanavoituu suoraan suurempaan kulutukseen.
Suomi kuuluu luonnonvarojen kulutuksessa EU:n kärkeen. Suomalaisten materiaalijalanjälki on maailman korkeimpia: noin 36,5 tonnia henkilöä kohden vuodessa. Tämä on yli seitsemän kertaa enemmän kuin kestävä viiden tonnin taso.
Myös kulutuksemme päästöt ovat kestämättömällä tasolla. Keskimääräisen suomalaisen hiilijalanjälki on noin 8 tonnia hiilidioksidiekvivalenttia vuodessa, vaikka kestävä taso olisi noin 2,5 tonnia.
Päästöt eivät jakaudu tasaisesti. Hyvätuloiset aiheuttavat merkittävästi enemmän päästöjä kuin pienituloiset, sillä korkea tulotaso kanavoituu suoraan suurempaan kulutukseen ja asuntoihin sekä useampiin lentomatkoihin.
Suuri osa Suomen ja muiden vauraiden maiden kulutuksen ympäristövaikutuksista ei näy meille, sillä ekologiset ja sosiaaliset vaikutukset ulkoistetaan Suomen rajojen ulkopuolelle. Tuomme valtavia määriä tuotteita, raaka-aineita ja komponentteja, joiden valmistukseen liittyvät päästöt, luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen, veden kulutus ja saastuminen kirjautuvat muiden maiden tilastoihin, ja paikallisyhteisöt kärsivät seuraukset.
Työn ja tulojen kansainvälinen jakautuminen on kaukana oikeudenmukaisesta. Työntekijät globaalin etelän maissa tekevät 90 prosenttia maailman taloutta pyörittävästä työstä, mutta saavat palkakseen vain murto-osan maailmanlaajuisista tuloista. Yhtä vaativasta työstä heille maksetaan 87–95 prosenttia vähemmän kuin pohjoisen työntekijöille. Tämä epäsuhta näkyy jokaisen halvan vaatteen ja elektroniikan hinnassa. Lähes puolet (46 prosenttia) globaalin pohjoisen kuluttamasta työstä tehdään globaalissa etelässä.
Sama räikeä ristiriita on läsnä myös vihreää siirtymää koskevassa keskustelussa. Siinä ympäristöongelmat esitetään usein kysymyksenä, joka voidaan ratkaista teknologian avulla ilman muutoksia talouden tai kulutuksen rakenteisiin. Puhutaan päästöjen vähentämisestä, sähköistymisestä, vetytaloudesta, datakeskuksista ja vihreistä investoinneista.
Aurinkopaneelit, sähköautot, akut, tuulivoimalat ja sähköverkot ovat välttämättömiä fossiilisista polttoaineista irtautumisessa. Ne kaikki kuitenkin vaativat valtavia määriä kuparia, litiumia, nikkeliä, kobolttia ja muita mineraaleja. Jokaisen teknologian taustalla ovat kaivokset, kasvava energiankulutus ja materiaalivirrat – aineetonta kasvua ei ole.
Tämä pätee myös generatiiviseen tekoälyyn, jonka lietsoman datakeskusbuumin resurssisyöppöys on ympäristölle täydellisen nettonegatiivinen ilmiö.
Näin ympäristövaikutuksia ja sosiaalista kuormaa siirretään paikasta toiseen samalla, kun vauraissa maissa voidaan kertoa tarinaa puhtaasta teknologisesta edistyksestä. Nämä teknologiat eivät varsinaisesti ratkaise mitään, sillä ne eivät vaikuta ekokriisin etenemiseen, eivätkä ne ota kantaa ylikulutusyhteiskuntamme materiaaliseen haasteeseen.
Suomi ei ole tässä suhteessa poikkeus: kaikki Pohjoismaat edustavat näkyvästi globaalia kehitysmallia, joka perustuu luonnonvarojen ja köyhien maiden riistoon.
Ympäristö- ja sosiaalista kuormaa siirretään paikasta toiseen samalla, kun vauraissa maissa voidaan kertoa tarinaa puhtaasta teknologisesta edistyksestä.
Talouskasvun tavoittelua pidetään lähes luonnonlakina, vaikka samaan aikaan tiedämme, että se on täysin ristiriidassa ekologisen kestävyyden kanssa. Ekologinen kestävyys on kuitenkin kaiken perusta – myös talouskasvun. Ilman hyvinvoivaa ympäristöä kenellekään ei voida taata hyvinvointia. Tästä huolimatta meille toistetaan, että talousjärjestelmän muutos on poliittisesti epärealistinen.
Keskustelun keskiössä vilkkuu ja välkkyy sateenkaaren värinen, diskovaloilla ja joulukoristeilla somistettu valtava elefantti. Silti katseet kääntyvät muualle.
Niin kauan kuin elefanttia ei uskalleta kohdata, Suomen kestävyyden maailmanmestaruus ei ole menestystarina vaan varoitusmerkki. Emme tarvitse päättäjiä, jotka sulkevat silmänsä todellisuudelta keskellä ilmastokriisiä, jossa lapsiamme odottaa kaksi tai kolme astetta kuumempi maapallo.
Kirjottaja on äiti, viestintästrategi ja elämälobbari, joka pyrkii työssään edistämään tutkittuun tietoon perustuvaa keskustelua ekologisesti ja sosiaalisesti kestävistä tulevaisuuksista sekä haastamaan kestämättömiä narratiiveja, kuten jatkuvan talouskasvun ideologiaa.