”Ihanan makeita!” Mónica Pastor Naveros maistaa Helsingin Kauppatorilla kuivattuja karpaloita ja ilahtuu. Ostamme pussillisen happamina tunnettuja marjoja.
Mónica, 65, on lentänyt Limasta Helsinkiin tapaamaan Suomessa seitsemän vuotta asunutta tytärtään Vanessa Cueva Pastoria, 29.
Aiemmat kaksi visiittiä ovat osuneet talveen, nyt Mónica haluaa tutustua Suomen kesään. Suunnitelmissamme on ollut tehdä retki Suomenlinnaan, mutta sää ei suosi. Päätämme jäädä maihin ja keskittyä kaupungilla hengailuun.
”Sataako täällä kesällä aina?” Mónica kysyy.
Tyhjentävää vastausta on vaikea antaa.
Mónicaa ei nyt sade kuitenkaan masenna. Edellisenä iltana äiti ja tytär ovat palanneet auringon ja meren helliminä Kreikasta Kosin saarelta, jonne Vanessa vei äidin yllätysmatkalle tämän ”synttäreiden kunniaksi”. Kaksikko kävi lautalla myös Turkin puolella Bodrumissa, jossa ”meno oli intensiivisempää kuin missään, tyypit veti hihasta basaareihin”.
Vanessa tunnetaan sosiaalisessa mediassa nimellä Vanekuu (vanecuevaa). Hänellä on Intagramissa lähes 24 000 seuraajaa ja TikTokissa runsaat 14 000. Vanessa tekee humoristisia videoita suomen kielestä ja sen erityispiirteistä. Selittää että ”torille” ei tarkoita tavanomaista torireissua vaan maailmanmestaruuden juhlintaa ja että kun Leijonat pelaa kaukalossa, sanotaan ”Nyt peliä perkele”.
Vanessa tekee huumoria verbien taivutusmuodoista ja vääntelee sanoja, tekee tahattomista virheistä vitsejä. Kun kevät vihdoin saapuu Suomeen, ulos ei houkuttele teräskikkeli vaan terassikeli.
Ikävää helpottaa se, että tiedän tyttäreni asuvan turvallisessa maassa.
Olin nähnyt Vanessan Instagram-tarinassa videon, jossa hän on äitiään vastassa Helsinki-Vantaan lentokentällä. Kädessään kimppu vaaleanpunaisia ruusuja ja sydämenmuotoinen ilmapallo.
Tytär ja äiti ovat tavanneet pitkästä aikaa, kahdeksan kuukauden tauon jälkeen.
Heidän halauksensa on pitkä.
”Erossa oleminen on rankkaa, liikuttunut Mónica sanoo nyt Kauppatorilla. ”Ikävää helpottaa se, että tiedän tyttäreni asuvan turvallisessa maassa. Perussa on tällä hetkellä vaikeaa. Eritysesti kaupunkien turvallisuustilanne on romahtanut.”
Myös maan poliittinen tilanne on kuumentunut. Uudeksi presidentiksi on hiljattain valittu konservatiivinen Keiko Fujimori, maata aiemmin (1990–2000) autoritaarisin ottein hallinneen, ihmisoikeusrikkomuksista tuomitun Alberto Fujimorin tytär.
Myös Mónican toinen tytär, Vanessan seitsemän vuotta vanhempi isosisko Evelyn, asuu Euroopassa, Espanjan Valenciassa espanjalaisen miehensä ja lapsensa kanssa.
Mónica aikoo käydä heidänkin luonaan kesän aikana ja palata sitten vielä Suomeen.
Paluumatka Peruun koittaa elokuun lopussa.
Mónican tilanteessa olevia äitejä on maailma pullollaan: lapset lähtevät kauas kotiseuduiltaan mahdollisuuksien perässä opiskelemaan ja töihin. Perustavat perheen.
Käden käänteessä lapsista tulee uusia kieliä ja tapoja omaksuvia maailmankansalaisia ja vanhemmat mukautuvat muutoksiin.
Oliko kirjanpitäjänä uransa tehneellä Mónicalla samanlaisia unelmia nuoruudessaan?
”Ei tullut mieleenikään lähteä. Enkä olisi uskaltanut. 1980-luvulla opiskellessani yliopistossa tapasin jugoslavialaisen miehen, joka houkutteli minua mukaansa Eurooppaan. En minä mitenkään olisi voinut jättää vanhempiani yksin.”
Mutta ei Mónica lapsiaan lähtemisestä tietenkään syytä. Maailma on muuttunut. ”Ainut asia, jota olen heille tähdentänyt, on koulutuksen ja riippumattomuuden merkitys.”
Äidin periaatteelle on painava syy: Hän erosi tytärtensä isästä ja jäi heidän kanssaan yksin, kun Vanessa oli kolmekuinen.
Äidin ohjeita on kuultu. Vanessa on opiskellut Suomessa sairaanhoitajaksi ja tekee nyt töitä sekä sairaanhoitajana että lähihoitajana. Ennen Suomeen tuloaan hän ehti opiskella Limassa hammaslääketiedettä kolme vuotta. Noita opintoja hän ei voinut Suomessa hyödyntää.
Mutta miksi juuri Suomi?
Ennen Suomeen muuttoaan Vanessa oli ollut etäsuhteessa suomalaisen puolisonsa kanssa neljä vuotta. Pari oli tavannut Limassa, jossa mies oli reppureissaajana.
”Muutin Suomeen kuitenkin ennen kaikkea opiskelujen ja töiden takia”, Vanessa tähdentää.
Nyt Vanessan ja puolison Puotilan-kodissa kesää viettää siis myös Mónica. Arkea helpottaa se, että Mónicalla on kolmiossa käytössään oma huone.
Miten yhteiselo muuten sujuu?
”Ihan hyvin menee. Kun Vanessa on työvuoroissa, teen kotijumppaa ja lueskelen Raamattua”, Mónica sanoo.
Samat harrastukset yksin asuvalla Mónicalla on Limassakin. ”Toki siellä tapaan ystäviäni ja käyn esimerkiksi elokuvissa. Minulla on myös kuntosalijäsenyys klubille, jossa on ihana turkkilainen sauna.”
Vapaapäivinä äiti ja tytär aikovat tutustua kesäiseen Helsinkiin, sen rantoihin ja saunoihin.
”Äidille Suomen saunakulttuuri ei ole ihan niin tuttu. Liman saunoissa asteita on 60. Eihän siinä tule edes hiki”, Vanessa sanoo.
Helsingin ulkopuolisista kohteista houkuttelee Tampere, molempien suosikki.
Työssään Vanessa käyttää suomea ja sanoo työn olevan tehokas kielenoppimisympäristö.
Seitsemän vuoden jälkeen Vanessa puhuu hyvää suomea, vaikka tekikin hoitajaopinnot englanninkielisessä koulutusohjelmassa.
”Kun tulin Suomen, mun englantikin oli ihan surkea.”
Työssään Vanessa käyttää suomea ja sanoo työn olevan tehokas kielenoppimisympäristö.
Kieli on kuitenkin koko ajan ollut Vanessalle kotiutumisen suurin haaste.
Ensimmäisellä suomen kielen tunnilla vuonna 2019 hän sanoo itkeneensä. Niin epätoivoiselta oppiminen tuntui.
Vanessa valmistui sairaanhoitajaksi Metropolia-ammattikorkeakoulusta syksyllä 2024 ja on työskennellyt siitä asti.
Työyhteisöt pääkaupungin sairaaloissa ovat hyvin monikulttuurisia, mistä Vanessa sanoo nauttivansa.
”Työkaverini ovat suomalaisia, srilankalaisia, tansanialaisia, ruotsalaisia, nigerialaisia. Työkielemme on suomi, mutta taukojen aikana juttelemme keskenämme finglishiksi.”
Tänä keväänä, toukokuun alussa Vanessa astui kokovartalotärinässä MTV3:n studioon, johon hänet oli kutsuttu haastateltavaksi suomen kielen oppimisesta.
Haastattelu meni hienosti, suomeksi.
Suomalaistumista on tapahtunut muutoinkin kuin kielen osalta. Mónica on huomannut, että tytär halailee ja pussailee häntä aiempaa vähemmän.
Juuri läheisyyden osoittamiseen ja tunteiden näyttämiseen liittyy suurin ero, jonka Vanessa on kokenut suomalaisen kulttuurin ja latinokulttuurin välillä.
”Kyllä se oli minulle alussa shokki. Täällä läheisyyttä perheenjäsenten välillä ei näytetä. Perhe ei ole niin läheinen ylipäätään. Tunnen monia, jotka tapaavat vanhempiaan kerran tai pari kuukaudessa, isovanhempia vielä harvemmin”, Vanessa sanoo.
Itsenäisyys ja etäisyys äidistä tuntui Suomeen muuttaneesta, tuolloin 22-vuotiaasta Vanessasta, myös suurelta vapaudelta: saa tehdä mitä huvittaa.
”Mutta aika pian havahduin siihen, ettei minulla ollut perhettä, jonka luona vierailla. Olin tottunut Limassa käymään usein isovanhempieni luona kylässä. Kenen luona nyt kävisin?”
Onneksi on WhatsApp ja videopuhelut. Siellä Vanessa ja Mónica voivat olla yhteydessä joka päivä.
Suomessa olen ylpeä ihonväristäni ja otan kesäisin aurinkoa ihan kuin suomalaisetkin.
Nyt mansikat, kuivatut karpalot ja sateessa kastuneet voisarvet on syöty. Lähdemme Kauppatorilta kohti Senaatintoria, jossa käynnistellään iltapäivän vuotuista sambakarnevaalia ja -kulkuetta – vesisateessa.
Miksi lähes aina tämän tapahtuman aikana Helsingissä sataa?
Mónica innostuu sambaajista ja paikallisen capoeira-koulun esityksestä. Puhelimelle tallentuu video jos toinenkin.
Tällaista ei Limassa näkisi. Vaikka Brasilia on Perun itäinen rajanaapuri, Liman kaduilla brasilialainen kulttuuri ei juhli. Eikä minkään muun maan meininki. Perulla on raja pohjoisessa Ecuadorin ja Kolumbian kanssa, lännessä Bolivian ja etelässä Chilen kanssa.
”Jos kadulla on joku esitys, se on aina perulaista kulttuuria – musiikkia tai tanssia”, Vanessa sanoo.
Mitä Vanessa kaipaa Perusta?
”Eniten kaipaan vuoria, luontoa, Machu Picchua. Mutta olen myös suomalaistunut. Arvostan täkäläisissä ihmisissä heidän suoruuttaan. En enää jaksa Perussa käydessäni ihmisten kiertelyä ja kaartelua. Enkä sitä, etteivät autot pysähdy suojatien edessä.”
Mónica on myös huomannut, että Perussa käydessä Vanessan small talk -taidot ovat alkaneet rapistua.
”Se on totta, en enää jaksa pitää yllä turhia keskusteluja”, Vanessa sanoo.
Toinen Vanessan Suomessa arvostama asia liittyy moninaisuuden hyväksymiseen.
”Suomessa kaikki kehot, erikokoiset ja -väriset, ovat hyväksyttyjä. Yhteiskunta on hyvin inklusiivinen. Rotuun liittyviä ennakkoluuloja on paljon vähemmän kuin Perussa.”
Perussa tumma iho nähdään yleensä vaaleaa huonompana, Vanessa tarkentaa.
“Suomessa olen ylpeä ihonväristäni ja otan kesäisin aurinkoa ihan kuin suomalaisetkin.”
Se, mikä Suomessa harmittaa, on joidenkin ihmisten pikkumaisuus ja muiden asioihin puuttuminen, toisten tekemisten kyttääminen.
Vaikka se, että joku katsoo pahasti, kun Vanessa kokeilee avokadon kypsyyttä hedelmäosastolla tai irrottaa banaanitertusta banaaneja.
”Ihmiset kommentoivat ymmärtämättä, että minä osaan suomea. Sanonkin noissa tilanteissa ihmisille suomeksi, että sanoisivat asiasta minulle suoraan. Silloin he hiljenevät ja vain tuijottavat.”
Kahden maan kansalaisuudella on aina hintansa, Vanessa myöntää.
Kyllä minä kysyn usein itseltäni: minne kuulun? Minne jään?
Videoista myös kantasuomalaiset näkevät, miten paljon työtä ja paneutumista suomen kielen oppiminen tulijalta vaatii.
Ensimmäinen Vanekuun fani lähestyy tätä Senaatintorilla. Hän kiittää Vanessaa videoista. Seuraavat ihailijat tulevat vastaan seuraavassa kohteessamme, keskustakirjasto Oodissa. Noissa kohtaamisissa käy ilmi, että Vanessan videot todella resonoivat erityisesti suomea vieraana kielenä opiskelevissa ihmisissä.
”Saan videoistasi toivoa, että minäkin voin oppia”, nigerialaistaustainen nainen kiittelee Vanessaa.
Videoista myös kantasuomalaiset näkevät, miten paljon työtä ja paneutumista suomen kielen oppiminen tulijalta vaatii.
Parasta on se, että Vanessa tekee videoita pilke silmäkulmassa. Huumori on mainio keino luoda yhteenkuuluvuutta.
Oodissa syvennämme keskusteluamme kulttuurieroista ja jaamme kokemuksiamme puolin ja toisin.
Mónica ihailee Oodia, joka on hänelle jo entuudestaan tuttu. ”Täällä ihmiset lukevat paljon – Perussa paljon vähemmän”, hän sanoo.
Toki kirjastotkin ovat Perussa erilaisia, niistä harvoin voi lainata kirjoja ulos.
Vieressämme Helsingissä asuva argentiinalaistaustainen opas kuskaa espanjankielistä turistiryhmää ja tunnistaa sosiaalisesta mediasta tutun Vanessan.
”Oi, kaikki Suomen latinot rakastavat sinua”, hän huikkaa.
”No, nyt sinä kyllä hieman liioittelet”, Vanessa toteaa.
Iltapäivä on jo pitkällä ja sade on yltynyt entisestään.
Vaikka Mónica ja Vanessa ovat palanneet Kreikan-reissulta edellisenä iltana, he aikovat jaksaa vielä katsomaan sambakulkuetta.
Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Periksi ei anneta – vaikka sataisi pieniä kiviä.
Juuri tällaisia suomen kielen ilmauksia Vanessa rakastaa.
Illalla tsekkaan somea. Äiti ja tytär ovat päivän päätteeksi tehneet hassutteluvideon Suomen kesästä, jossa ei suinkaan sada kovaa vaan kuin ”Esterin perseestä”.
Äitikin on päässyt nyt näyttelemään ja leikkimään suomen kielellä – matka maailmankansalaiseksi on siis hyvässä vauhdissa.