Afganistanilaisen kalenterin vuosi vaihtuu maaliskuussa 2026. Alkaa vuosi 1405, ja samalla alkaa uusi lukuvuosi maan kouluissa.

Tämä on viides vuosi, kun tytöt pääsevät kouluun vain luokka-asteille 1–6. Kuudennen luokan jälkeen pojat jatkavat opiskelua, mutta 12–13-vuotiaiden tyttöjen koulutie päättyy: heillä ei ole pääsyä ylempään kouluopetukseen eikä yliopistoihin.

Tyttöjen koulutien rajoittaminen oli Talibanin ensimmäisiä määräyksiä elokuussa 2021. Loppuvuonna 2022 Taliban ilmoitti, että myös yliopistot suljetaan tytöiltä ja naisilta ”toistaiseksi”. Oli epäselvää, kuinka kauan tauko kestäisi.

Nyt, lähes neljä vuotta myöhemmin, tuo ”toistaiseksi” on edelleen voimassa eivätkä nuoret naiset saa vieläkään opiskella. He elävät epävarmuudessa eivätkä tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Uuden lukuvuoden lähestyessä kuudennen luokka-asteen läpäisseet tytöt tietävät, etteivät he enää pääse luokkahuoneisiin. Jäljellä ovat vain muistot pulpeteissa vietetyistä vuosista ja kouluvuosina solmituista ystävyyssuhteista. Monille koulutien loppu on myös tulevaisuudenhaaveiden lopullinen haaksirikko.

Jotkut ovat kuitenkin löytäneet tien, joka on sekä katkera että toiveikas: he jättävät vastauslomakkeet tyhjiksi ja epäonnistuvat tahallaan viimeisen vuoden kokeissa. Näin he voivat jäädä kouluun vielä vuodeksi. Se on ainoa mahdollisuus pysyä paikassa, jossa voi opiskella ja unelmoida tulevaisuudesta.

Mazar-i-Sharifista kotoisin oleva 13-vuotias Sara (nimi muutettu) on yksi heistä, jotka ovat valinneet epäonnistumisen loppukokeissa. Hän vastasi tenttikysymyksiin tarkoituksella väärin, jotta hän epäonnistuisi ja saisi jäädä kouluun vielä vuodeksi.

Saran tarina osoittaa, että valinta ei ollut helppo.

Sara asuu keskituloisessa perheessä isänsä, äitinsä, kolmen veljensä ja kahden sisarensa kanssa. Hän on perheen neljäs lapsi.

Saran isä työskentelee rakennusalalla. Hänellä on töitä muutaman kuukauden ajan vuodessa, ja lopun aikaa hän on työttömänä kotona. Saran äiti on ompelija, ja ympäristön naiset tuovat hänelle ompelutöitä, joita hän tekee oman kodin seinien sisäpuolella elättäen näin omalta osaltaan perhettä.

Saran vanhemmat ovat tehneet kaikkensa varmistaakseen, että heidän lapsensa pääsevät kouluun. Äiti, joka ei itse ole käynyt koulua, sanoo:

“Saran isä ja minä olemme molemmat lukutaidottomia, ja suurin toiveemme on, että lapsemme saavat koulutuksen. Työskentelen yötä päivää ompelijana, jotta lapsillani olisi parempi tulevaisuus eivätkä he päätyisi samaan näköalattomaan tilanteeseen kuin isänsä ja minä. Erityisesti tyttärieni täytyisi opiskella, menestyä ja olla riippumattomia. Mutta vanhin tyttäreni on surukseni ollut poissa koulusta jo kaksi vuotta. Hän työskentelee nykyisin kanssani ompelijana. Toivon, että muut kaksi tytärtäni ja kolme poikaani voisivat suorittaa koulun loppuun.”

Sara aloitti koulun kuusi vuotta sitten innostuneena ja toiveikkaana. Hän pyyhkii silmiään huivinsa reunalla, kun hän kertoo koulutiestään ja isosiskostaan:

“Joka aamu heräsimme aikaisin. Letitin hiukseni huolellisesti, pakkasin kirjat laukkuuni ja kävelin kouluun vanhemman sisareni Marwan kanssa. Kouluun oli vajaan puolen tunnin matka. Kahdeksalta alkoivat oppitunnit. Olimme koulussa neljä tuntia, ja kun koulu päättyi puolilta päivin, kävelimme taas yhdessä kotiin.”

“Marwa ja minä juttelimme koulumatkalla ja sanoimme, että meistä tulisi lääkäreitä. Mutta kuudennen luokan jälkeen siskoni ei voinut palata kouluun. Kahden viime vuoden ajan hän on auttanut äitiä ja työskennellyt ompelijana, enkä minä halua tulla ompelijaksi kuten Marwa. Haluan lääkäriksi. Siksi päätin, että en voi lopettaa koulunkäyntiä.”

Sara päätti kirjoittaa kohtalonsa uusiksi, vaikkakin vain yhdeksi vuodeksi.

“Rehellisesti sanottuna olin aina yrittänyt olla luokkani paras, joten päätös epäonnistua tahallaan oli hirveän vaikea. Mutta se oli ainoa tapa, jolla saatoin jäädä kouluun. Kun sain kokeiden jälkeen todistukseni ja näin, että en ollut läpäissyt joitakin aineita, tunsin sekä iloa että surua. Olin epäonnistunut, mutta en tuntenut itseäni voitetuksi. Saan opiskella vielä yhden vuoden. Voin edelleen pukeutua mustaan mekkooni ja valkoiseen huiviini ja mennä kouluun.”

Haluan lääkäriksi. Siksi päätin, että en voi lopettaa koulunkäyntiä.

Saran perheenjäsenet olivat järkyttyneitä, kun he saivat tietää, että hän oli reputtanut loppukokeissa. Hänen isänsä tuijotti todistusta useaan otteeseen ikään kuin etsien virhettä numeroista. Hänen äitinsä ei voinut uskoa näkemäänsä, sillä tytär oli aina ollut luokan paras tai toiseksi paras.  

Sara istuu kädet ristissä ja muistelee, kuinka hänen perheensä reagoi:

”Kotona vallitsi hiljaisuus, joka oli raskaampaa kuin mikään moite. Tiesin, että minun pitää kertoa heille, mitä olin tehnyt.”

Hän pysähtyy hetkeksi ja jatkaa: “Kerroin vanhemmilleni, että epäonnistumiseni ei ollut vahinko ja että olin tarkoituksella jättänyt osaan tenttikysymyksistä vastaamatta tai vastannut väärin. Kun kerroin tämän, isäni oli hetken täysin järkyttynyt. Hän ajatteli vain sitä, että reputtaminen merkitsee luokalle jäämistä. Hän ei voinut uskoa, että hänen tyttärensä olisi tehnyt sen tahallaan. Hän oli hirveän vihainen kysyessään, miksi halusin epäonnistua.”

Isän viha laantui, kun Sara perusteli, miksi oli reputtanut kokeen tahallaan: hän halusi yliopistoon veljensä tavoin.

Sara pyyhkii kyyneleensä huivillaan.

”Minun käy sääliksi vanhempani, jotka ovat tehneet kovasti töitä, jotta voisimme elää mukavasti, käydä koulua ja saada tulevaisuuden. En tiedä, oliko ratkaisuni oikea vai väärä. Perheeni hyväksyi lopulta sen, että palaan kouluun, mutta tuntuu, että kaikesta huolimatta tuotin vanhemmilleni pettymyksen.”

Tuntuu, että kaikesta huolimatta tuotin vanhemmilleni pettymyksen.

Kun koulu tänä vuonna alkaa, Sara palaa kuudennelle luokalle. Mukanaan hänellä on kirjat, jotka hän tuntee jo, ja hän palaa luokkahuoneeseen, jossa ei enää ole hänen luokkatovereitaan.

“Siskoni sanoo, että olen onnekas, kun olen vielä koululainen, mutta en koe, että tämä olisi onnea, tämä on vain viivytystaistelua. Tämäkin vuosi päättyy – pitääkö minun silloin todella jäädä kotiin ja ryhtyä ompelijaksi?”

Tämä kysymys ei koske vain Saraa vaan miljoonia afganistanilaisia tyttöjä, joilta on evätty oikeus käydä koulua ja jotka kysyvät joka päivä: milloin saamme taas oppia?

Koulutuksen kieltäminen tytöiltä ei ole pelkästään koulutuspolitiikkaa. Sen myötä puolet maan väestöstä suljetaan julkisen elämän ulkopuolelle ja he menettävät mahdollisuuden rakentaa omaa ja kansansa tulevaisuutta.

Tällä kaikella on laajalle ulottuvia sosiaalisia ja taloudellisia seurauksia. Ennen pitkää lääketieteen, koulutuksen ja sosiaalipalvelujen aloilla ei enää toimi naisia. Seuraukset ovat raskaat, sillä naisammattilaisten puuttumisella on kielteinen vaikutus miljoonien ihmisten terveyteen ja elämään.