Afganistanissa naiset, jotka tarvitsevat sairaanhoitoa, tahtovat tavata perheitään tai vain asioida kaupoissa, eivät pääse kulkemaan ilman miespuolista saattajaa, mahramia. Se on iso riski, joka naisten on silti välillä otettava.

Taliban julkisti lain mahramista joulukuussa 2021. Niin kutsuttu hyveiden edistämisen ja paheiden estämisen ministeriö määräsi, ettei nainen voi matkustaa yli 72 kilometrin matkaa ilman miespuolista sukulaista. Edes autonkuljettajat eivät saa kuljettaa naisia ilman saattajaa.

Lain voimaantulon jälkeen naisten mahdollisuudet liikkua julkisissa tiloissa ovat romahtaneet. Aiemmin matkustaminen oli monelle arkea.

Maaliskuussa 2022 Taliban lisäsi rajoituksia lentomatkustukseen. Naiset eivät saa ostaa lippuja kotimaan- tai ulkomaanlennoille ilman, että samalla matkalla on mukana naisen miespuolinen saattaja.

Vartija sanoi, että minua kivitettäisiin ja pääni leikattaisiin irti ja että perheeni on halveksittava, kun antaa nuoren naisen matkustaa yksin.

Rajoitukset ovat myös aiheuttaneet sosiaalisia, psyykkisiä ja taloudellisia seurauksia. Naiset kertovat, että matkustamisesta on tullut todella ahdistavaa.

Ahdistus alkaa jo ennen matkan alkua. Jos oma sukulainen puuttuu, naiset pelkäävät joutuvansa hankaliin ja pelottaviin tilanteisiin. Jotkut ovat joutuneet odottamaan tunteja kuumassa tai kylmässä tilassa vain, koska heillä ei ole sukulaista saattamassa.

Kohtelu on raakaa ja alentavaa.

Mina (nimi muutettu) on 28-vuotias ja kotoisin Balkhin provinssista. Hän aloitti maisteriopintonsa Iranissa jo ennen Talibanin valtaantuloa. Ennen maisterintutkintonsa aloittamista Mina työskenteli sekä kansainvälisissä että paikallisissa järjestöissä Balkhissa.

Mina asui asuntolassa Teheranissa opintojensa aikana. Perheen isä, äiti ja yksi sisar asuivat Afganistanissa. Hän ei tavannut perhettään kolmen opiskeluvuoden aikana, koska hänellä ei ollut Iranissa miespuolista sukulaista, jonka kanssa hän olisi voinut matkustaa. Hänen oli kuitenkin palattava kotiin perheensä luo opintojen jälkeen. Mina matkusti takaisin Afganistaniin ilman mahramia viime vuoden toukokuussa.

Mina kertoo:

”Varasin paikan bussissa ja nousin kyytiin. Käteni ja jalkani tärisivät, ja henkeäni ahdisti. Pelkäsin jääväni talibanien käsiin.

Ylitimme rajan ja saavuimme Afganistaniin. Passini leimattiin, eikä yksikään talibaneista kysellyt, onko minulla saattajaa. Sitten saavuimme alueelle, jossa matkatavarani tarkistettiin. Seisoin portin lähellä ja halasin itseäni. Pidin pääni taivutettuna ja hengitin rauhallisesti. Koko ajan kuiskailin rukouksia ja toivoin, etteivät talibanit tarttuisi minuun ja selviäisin tilanteesta turvallisesti.

He tarkistivat kaikki matkatavarani bussissa, ja sitten alkoi matkustajien tenttaaminen. Vapisin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tapasin talibaneja. Heillä kaikilla oli pelottavat kasvot, turbaanit ja valkoiset vaatteet. He kantoivat aseita ja jututtivat ihmisiä kovaäänisesti.

Yksi talibaneista kysyi rajulla äänellä: Kuka on mahramisi? Kuka näistä matkustajista on sinun vartijasi?

Nyt olin heille häpeämätön nainen, jonka ainoa rikos oli olla nainen afgaaniyhteisössä.

Olin kauhuissani enkä tiennyt miten vastaisin. Minulla ei ollut miespuolista saattajaa, ja kaikki muut matkustajat olivat yhtenäistä porukkaa. Pelkäsin valehtelemista. Kerroin totuuden. Sanoin, että minulla ei ole mahramia mukana, mutta isäni on tulossa minua vastaan ja hakemaan minut.

Silloin hän huusi minulle: ’Senkin häpeämätön moraaliton nainen. Istuit täällä vieraiden miesten kanssa. Missä on vartijasi? Eikö sinulla ole vartijaa?’

Sitten hän käski kuljettajan pysäyttää bussin.

Ei auttanut, vaikka kuinka pyytelin anteeksi ja sanoin, että isäni on matkalla minua vastaan ja saapuu paikalle pian. Vartija sanoi, että minua kivitettäisiin ja pääni leikattaisiin irti ja että perheeni on halveksittava, kun antaa nuoren naisen matkustaa yksin.

Olin nainen ilman miespuolista saattajaa – opiskelija, joka oli ollut ulkomailla opiskelemassa vuosia. Nyt minut pakotettiin palaamaan maahan, jossa ei ollut enää turvallista. Tunsin itseni täysin avuttomaksi. Olin vuosikausia työskennellyt konsulttina ja psykologina useissa järjestöissä ja yksityisissä laitoksissa.

Nyt olin heille häpeämätön nainen, jonka ainoa rikos oli olla nainen afgaaniyhteisössä.

He päästivät muut matkustajat poistumaan mutta veivät minut poliisiasemalle ja soittivat isälleni, jotta hän tulisi hakemaan minut niin pian kuin mahdollista.

Muutaman tunnin kuluttua isäni saapui. Nousin ylös ja juoksin hänen luokseen kyynelten valuessa silmistäni ja kerroin hänelle, että ainoa rikokseni oli matkustaminen ilman miespuolista saattajaa. He puhuivat isälleni rajulla äänensävyllä ja moittivat häntä siitä, että oli sallinut tyttärensä matkustaa näin. He vaativat häneltä kirjallisen lupauksen, ettei tämä toistuisi enää koskaan.

He varoittivat isääni: jos tämä toistuisi, hänet ruoskittaisiin ja minut hirtettäisiin ja kivitettäisiin.

Tämän jälkeen saimme lähteä. Pääsin kotiin mutta tunsin itseni elottomaksi. Äitini halasi minua. Kurkkuni oli tukossa. En saanut sanotuksi mitään.

Kun tuo synkkä kokemus nousee mieleen, tunnen itseni aina avuttomaksi. Olisin mieluummin kuollut kuin kokenut tuon.”

Tämän kerran pääset läpi, mutta ensi kerralla ei enää onnistu.

Maryam (nimi muutettu), 37 asuu Kabulissa. Hän kertoo, miten hankalaa Mazariin on matkustaa:

”Asuimme mieheni kanssa Mazarissa, mutta kun hallitus kaatui Talibanin käsiin, mieheni menetti työnsä. Viimein hän onnistui löytämään uuden työn Kabulista. Minä muutin hänen mukanaan, ja äiti jäi yksikseen. Hän on sairas ja asuu nyt veljeni kanssa. Minä matkustan aika ajoin häntä auttamaan. Mieheni ei pääse bussimatkoille saattajakseni, koska on töissä.

Ainoa vaihtoehtoni on lentää äitini avuksi. Kuulin jostain, että maan sisäiset lennot onnistuvat naisillekin ilman miespuolista saattajaa, mutta vaikeuksia piisaa etenkin, jos naiset ovat alle viisikymppisiä.

Täynnä pelkoa ja ahdistusta lähdin lentokentälle. Mieheni saattoi minut sinne. Niin kauan kuin hän oli seurassani, kukaan ei tarkistanut tai kysellyt mitään.

Kun hän lähti ja minun oli jatkettava matkaa yksin, ongelmat alkoivat. Tulin ensimmäiselle turvatarkastuspisteelle ja asetin tavarani hihnalle.

Sitten alkoi kysely. Minulta tiedusteltiin, mihin olin menossa ja miksi matkustin yksin. Joka kerta he totesivat: ’Tämän kerran pääset läpi, mutta ensi kerralla ei enää onnistu.’

Monien kyselyiden jälkeen pääsin lopulta Kabulista Mazariin.”

Minan ja Maryamin tapaukset osoittavat, että matkustaminen ilman miespuolista saattajaa on raskasta.

Riippumatta naisten koulutuksesta ja vastuista heidän on pakko valita paikallaan pysymisen ja liikkumisen, turvallisuuden ja riskin väliltä.

Naisille liikkuminen ei ole matkustelua. Se on myös väylä pois pelon, alistamisen ja turvattomuuden ilmapiiristä.

Nainen, joka matkustaa ilman miespuolista vartijaa, joutuu painimaan monien rajoitusten ja huolien kanssa. Taliban rajoittaa ihmisoikeuksia naisten arkisessa sosiaalisessa elämässä. Kaikki rajoitukset vaikuttavat naisten elämisen mahdollisuuksiin, sivistykseen ja terveydenhoitoon.