Otsikoita suomalaisista medioista muutaman viime vuoden ajalta:

Palkittu sijoittaja kertoo, miten pienituloinen voi sijoittaa ja vaurastua (AL/HS 23.1.2025)
13 vinkkiä perinnön suunnitteluun (HS 23.3.2025)
Hajuvedet ovat nyt muodissa, ja nuoret käyttävät niihin jopa satoja euroja (AL 26.2.2024)
Sijoittamisesta innostuneet suomalaiset ostavat osakkeita jopa vauvoilleen (Yle 1.6.2021)

Jutuissa kerrotaan yksivuotiaasta osakesalkun omistajasta, analysoidaan asiantuntevaan sävyyn teinien maksamien hajuvesien hintoja ja neuvotaan, miten perintöverolta voi parhaiten välttyä.

Mikäs siinä, mutta jokin jutuissa jää silti vaivaamaan. Niissä yhdistyy oletus, jota ei ilmeisesti tarvitse sanoa ääneen: elämän tarkoitus on tienata mahdollisimman paljon rahaa mahdollisimman vähällä vaivalla ja kuluttaa sitä kivoihin tavaroihin ja palveluihin.

Tähän tavoitteeseen pääsemistä kutsutaan vaurastumiseksi, ja se antaa elämälle merkityksen, kunnes on aika varmistaa, että jäljelle jäänyt omaisuus päätyy jälkipolville mahdollisimman jouhevasti ilman, että valtio pääsee väliin.

Vaurastumispaine näkyy nyt kaikkialla. Uutisjournalismissa esitellään ihailevaan sävyyn ryysyistä rikkauksiin nousseita oman elämänsä sankareita ja voivotellaan, miksi me kaikki emme ymmärrä sijoittaa – etenkään pienituloiset ja naiset. Somessa ”vaikuttajat” kertovat meille, mitä tuotteita seuraavaksi tarvitsemme, suoratoistopalveluissa tapitamme sarjoja ökyrikkaiden kartanonrakentamisprojekteista. Rikkauden palvonnasta on tullut itseisarvo.

2010-luvun alkuvuosina naureskelimme ruotsalaiselle Solsidan-sarjalle, jossa pilkattiin avoimesti hyvin toimeen tulevien elämäntapaa.

Kyse on osittain näköharhasta. Tilastokeskuksen viime vuosien tilastoista ei löydy mitään erityisen selkeää todistetta siitä, että meistä olisi tullut materialisteja juuri nyt. Päinvastoin: pienituloisuus on yleistynyt ja tulo­erot kasvaneet.

Korko- ja hintakriisi, velkakriisi ja kaikki muutkin kriisit ovat varmistaneet, että moni keskituloinenkin laskee pennosensa entistä tarkemmin.

Ehkä suurempi muutos onkin tapahtunut puhetavassa ja normeissa. Tuntuu, että ahneudesta on tullut jotenkin hyväksytympää.

2010-luvun alkuvuosina naureskelimme ruotsalaiselle Solsidan-sarjalle, jossa pilkattiin avoimesti hyvin toimeen tulevien elämäntapaa: turhia vempaimia ostavaa Freddeä ja luksusbrändeihin törsäävää Mickania.

Nyt tavalliseen keski­luokkaiseen elämäntapaan kuuluu samantyyppisiä asioita. Meillä on älysormuksia ja -kelloja, ylisuuria tv-näyttöjä, robotti-imureita ja ylipäätään jatkuvasti uusimista vaativaa elektroniikkaa, jota pari vuosikymmentä sitten oli tuskin edes keksitty. Keskiluokkaisella ihmisellä kuuluu olla varaa myös suoratoistopalveluihin, ruuan wolttaukseen, kuntosalikorttiin, kauneuspalveluihin, osakesalkkuun ja yksityiseen terveysvakuutukseen. Sekä tietysti valtavaan vaatevarastoon, jota onneksi voi uudistaa mukaeettisesti netti­kirpputorien avulla.

Jos tätä kaikkea ei ole, on joko pihi tai osaton.

Liioittelen tietysti hävyttömästi. Eihän suurimmalla osalla suomalaisesta ole moiseen varaa. Käsitykseni kumpuaa osin siitä, että seuraan maailmaa perinteisen median luomasta tirkistysaukosta. Se tekee juttuja kohdeyleisönsä, usein keskituloisten ja sitä rikkaampien, näkökulmasta.

Tiedän myös, että muiden ihmisten rahankäytön ruotiminen on helposti tekopyhää. Kyse ei ole kuitenkaan pelkästä yksityisasiasta. Sillä, mitä pidämme ”normaalina kulutuksena”, on myös laajempia, yhteiskunnallisia vaikutuksia. Keskiluokan ja keskituloisten elämäntyyliä käytetään julkisessa keskustelussa normina, kun rakennetaan käsitystä siitä, millaista aineellista elintasoa tarvitaan hyvään elämään.

Ja tällä hetkellä hyvä elämä tuntuu edellyttävän yhä enemmän materiaa.

Jos kaikkeen, mitä on kaupan, pitää olla varaa, lisääntyvät myös paineet tavoitella sellaista elintasoa, jota emme oikeastaan edes tarvitse.

En tarkoita, etteikö hyvään elämään kuuluisi mitään aineellisia tarpeita. Ymmärrän myös, ettei 2020-luvulla voi elää 1970-luvun tyyliin. Silti pohdin, vaatiiko ”keskivertoelämä” niin paljon, että yhä harvemman on mahdollista saavuttaa sitä. Jos kaikkeen, mitä on kaupan, pitää olla varaa, lisääntyvät myös paineet tavoitella sellaista elintasoa, jota emme oikeastaan edes tarvitse.

Ei voi siis hirveästi ihmetellä, kun kuulee, että jotkut nuoret ryöstelevät toistensa päältä merkkivaatteita. Ei ole ihme, että köyhiä lapsia ahdistaa joulun alla eikä ole ihme, että on aikuisia, jotka häpeilevät tavata ystäviään, koska heillä ei ole varaa lähteä ulos syömään.

Köyhyys on jo itsessään raskasta, mutta vielä raskaampaa siitä tulee, jos koko ympäröivä yhteiskunta antaa ymmärtää, että vain sillä, mitä omistaa, on väliä.

Rahan ja tavaran palvonnan kulttuuri tuntuu ristiriitaiselta myös siksi, että niin päättäjät kuin mediakin myyvät meille jatkuvasti tarinaa velkaantuneesta valtiosta, jolla ei ole pian enää varaa kouluttaa nuoriaan eikä hoitaa vanhuksiaan. Veroja ei kuulemma voi korottaa, koska keskiluokka on jo valmiiksi ahdingossa.

Ihan varmasti osa onkin. Ja toki kansan kuluttamis­kyvystäkin täytyy pitää huolta, sillä se pitää osaltaan valtion pyörät pyörimässä. Mutta voisiko edes pieni osa ”ahdingosta” selittyä sillä, että pyrimme tavallisen elämän sijasta luksus­elintasoon?

Jossain vaiheessa meidän täytyy alkaa keskustella siitä, mikä määrä materiaa meille riittää. Siihen pakottaa etenevä ympäristökriisikin.

Miten olisi nyt?

Kirjoittaja on keskituloinen toimittaja, joka törsää matkailuun mutta ei omista älykelloa.