On varhainen aamu Afganistanin koillisosassa sijaitsevassa Parwanin maakunnassa. Ilmassa tuntuu aamun tuntien tyyneys, ja vain harvojen ohikulkijoiden askeleet rikkovat hiljaisuuden.

Erään kaupungin vaatimattomimpiin kuuluvissa kodeissa asuu 28-vuotias Gulsuum (nimi muutettu), joka elää oikeastaan kahta elämää.

Naapureidensa silmissä hän on hiljainen nuori nainen, joka käy ostamassa ruokaa, asuu perheensä luona ja yrittää elää tavallista arkea. Tämän julkisivun takana on kuitenkin ihminen, joka taistelee salanimen suojissa afganistanilaisnaisten koulutuksen, vapauden ja ihmisarvon puolesta.

Hän esiintyy nimellä Gulsuum suojatakseen henkilöllisyyttään. Hänen pelkonsa, toiveensa ja elämäntarinansa ovat kuitenkin täyttä totta.

Gulsuum asuu isänsä, äitinsä, tätinsä ja kahden veljensä kanssa yhdellä Parwanin maakunnan asuinalueista. Hänen naimaton tätinsä on pitkään ollut erottamaton osa perhettä.

Vain täti tietää Gulsuumin salaisuuden.

Uskoin, että Afganistanin tulevaisuuden rakentaisivat tytöt.

Täti ei ole ainoastaan ​​pitänyt Gulsuumin salaisuutta omana tietonaan vaan on myös tukenut tätä vaikeimpina hetkinä. Hän antaa Gulsuumin käyttää tarvittaessa omaa matkapuhelintaan, tarkkailee tilannetta ja varoittaa tätä välittömästi, jos aistii vaaran.

Gulsuumin suurin huoli on hänen vanhempi veljensä. Syynä ovat veljen perinteiset käsitykset. Tämä pitää naisten mielenosoituksia vaarallisina. Gulsuum on varma, että jos veli saisi tietää hänen toiminnastaan, tämä ottaisi hänen puhelimensa pois, rajoittaisi hänen liikkumistaan tai lähettäisi hänet asumaan sukulaisten luo toiseen maakuntaan.

Ennen kuin Taliban palasi valtaan, Gulsuum opiskeli oikeustiedettä ja opetti yksityiskoulussa. Tuolloin hänen elämänsä pyöri kirjojen, kynän ja oppilaiden äänten ympärillä.

”Koko elämäni kytkeytyi kirjoihin, kirjoittamiseen ja luokkahuoneeseen. Uskoin, että Afganistanin tulevaisuuden rakentaisivat tytöt, jotka voisivat muuttaa yhteiskuntaa tiedon ja koulutuksen – eivät aseiden – avulla.”

Talibanin palattua valtaan Afganistanin yliopistot ja tyttöjen koulut suljettiin yksi toisensa jälkeen. Yksityiskoulu, jossa Gulsuum opetti, lopetti toimintansa, ja samoin päättyivät hänen omat opintonsa.

Gulsuumin katse kulkeutuu huoneen nurkkaan, jossa hänen yliopistoaikaiset kirjansa ovat yhä hyllyssä.

”Kirjani ovat yhä siellä, mutta enää ei ole luokkahuonetta, ei oppilaita eikä unelmaa, jota voisin tavoitella samalla tavalla kuin ennen.”

Gulsuum kertoo pysyneensä ensimmäisten kuukausien aikana hiljaa, koska hän pelkäsi tulevansa pidätetyksi ja perheensä joutuvan vaaraan.

”Mutta aina, kun kuulin naispuolisten mielenosoittajien pidätyksistä tai siitä, että tytöiltä evättiin koulutus, kysyin itseltäni: Onko hiljaisuuskin antautumista?”

Tuo kysymys muutti hänen elämänsä suunnan.

”Kaksi vuotta sitten eräs yliopistokaverini esitteli minut Kabul Critical Thinking Movement -liikkeelle. Aluksi seurasin vain liikkeen lausuntoja ja kirjoituksia. Vähitellen aloin osallistua sen verkkokokouksiin nimimerkin suojissa, ja myöhemmin minusta tuli yksi sen aktiivisista jäsenistä.”

Suurin osa liikkeen toiminnasta keskittyy sen viralliselle Facebook-sivulle, jossa julkaistaan ​​kannanottoja, kampanjoita ja julkisia viestejä.

Pienikin virhe voisi vaarantaa sekä oman että perheeni hengen.

Henkilöllisyytensä suojelemiseksi jäsenet eivät koskaan jaa materiaalia omilla sosiaalisen median tileillään. Sen sijaan he tallentavat kuvia ja videoita itsenäisesti ja toimittavat ne julkaistavaksi liikkeen virallisen sivun kautta. Mukana olevien henkilöllisyyden suojelemiseksi käytetään nimimerkkejä.

Monet kuvat ja videot tallennetaan sisätiloissa tai paikoissa, joissa on vähän tai ei lainkaan muita ihmisiä. Jäsenet käyttävät kasvomaskeja, aurinkolaseja ja mustia chadari-kaapuja vähentääkseen tunnistetuksi tulemisen riskiä.

Gulsuum kertoo, että jokainen toiminto vaatii huolellista suunnittelua ja mahdollisten riskien punnintaa, sillä yksikin mielenosoitus voi johtaa seurauksiin sekä hänelle itselleen että hänen perheelleen.

”Jokaisella päätökselläni, jokaisella puhelulla ja jokaisella lähettämälläni viestillä voi olla vakavia seurauksia. Puhelimeni on suojattu useilla salasanoilla. Säilytän huolellisesti viestit, kuvat ja kaiken muun, mikä voisi saattaa minut vaaraan. En koskaan kerro kenellekään muiden jäsenten henkilöllisyyttä tai sitä, missä tapaamme. Pienikin virhe voisi vaarantaa sekä oman että perheeni hengen.”

Gulsuum kertoo joskus pohtivansa, ovatko hänen puhelimiaan selaavat veljensä saaneet tietää hänestä.

”Hetkeä myöhemmin tajuan, ettei mitään ole tapahtunut. He ovat vain selanneet sosiaalista mediaa. Mutta nuo muutamat minuutit tuntuvat minusta tunneilta. Pelosta on tullut osa jokapäiväistä elämääni.”

Kerran kaupungilla kävellessään hän huomasi Talibanin lava-auton muutaman kadunvälin päässä takanaan. Hän kertoi ohi kävelleelle naiselle, että hänellä oli jano, ja pääsi tämän kotiin teelle. Auto oli lähistöllä hänen poistuessaankin, mutta hän helpottui kuullessaan, että Talibanin jäsenet olivat vuokranneet naapurustosta talon muutamaa päivää aiemmin eikä auto liittynytkään häneen itseensä.

Joskus mietin, näemmekö koskaan ponnistelujemme tuloksia.

”Pystyin taas hengittämään ja ymmärsin, että joskus pelko lamauttaa paljon ennen kuin vaaraa on edes näköpiirissä. Jokainen tuntematon puhelu, jokainen epäluuloinen katse ja jokainen odottamaton kysymys tuo mukanaan uuden pelon aallon. Mutta mielestäni pelon ei pitäisi määrittää afganistanilaisten naisten elämää.”

Peloistaan ​​huolimatta Gulsuum ei ole luopunut aktivismistaan.

”Joskus mietin, näemmekö koskaan ponnistelujemme tuloksia, onko tämä polku kaiken sen pelon ja epävarmuuden arvoinen. Mutta aina kun ajattelen tyttöjä, joilta on evätty oikeus käydä koulua, tiedän että minun on jatkettava. Jos vaikenemme tänään, seuraava sukupolvi saattaa menettää jopa toivon mielenosoittamisesta.”

Hänen mielenosoituksissa käyttämänsä chadari-kaapu on enemmän kuin vaatekappale.

”Joka ilta kätken sen huoneeni nurkkaan. Aina kun kätken sen, tuntuu kuin piilottaisin osan identiteettiäni, unelmani ja todellisen elämäni muiden katseilta. ”

Gulsuumin ääni on rauhallinen, eikä siinä ole epäröintiä.

”Uskon, ettei yksikään oikeudenmukaisuuden puolesta korotettu ääni mene hukkaan. Muutos ei ehkä tapahdu tänään. Mutta jos kukaan ei puhu, huomiselle ei ole toivoa.”

”Minulle tärkeintä on, että maailma tietää afganistanilaisten naisten – kovimmankin paineen alla – yhä puolustavan vapautta, oikeudenmukaisuutta ja ihmisarvoa. Äänemme saattaa olla hiljainen, mutta sitä ei koskaan vaienneta.”

Gulsuumin tarina ei ole vain yhden naisen tarina. Se heijastaa tuhansien afganistanilaisten naisten ja tyttöjen elämää: heidän, jotka pelon ja toivon välissä jatkavat taistelua koulutuksen, valinnanvapauden ja ihmisarvon puolesta.

Vaaran varalta yllä pidettävän mustan chadarin alla hänen äänensä kuuluu yhä. Se on hiljainen, mutta horjumaton. Kaikesta huolimatta sitä ääntä ei ole vaiennettu.