Vähemmän rahaa tarkoittaa kipeitä valintoja

Annu Lehtinen
Suomen Pakolaisavun toiminnanjohtaja

Kehitysyhteistyön murroksessa on meneillään kaaosvaihe. Kyse ei ole pelkästään Donald Trumpista ja kehitysyhteistyövirasto USAIDin lakkautuksesta, vaan liikkeellä on monta muutakin tekijää, jotka vaikuttavat siihen, miltä apujärjestelmä kymmenen vuoden kuluttua näyttää.

Rikkaat maat ovat jo leikanneet kehitysyhteistyövarojaan, ja kun lasku on kerran käynnistynyt, se myös jatkuu, kun muut maat seuraavat Yhdysvaltain esimerkkiä. Samaan aikaan tiedämme, että avuntarve ei vähene.

Leikkaukset vaikuttavat siihen, miten vähenevää apua käytetään. Jatkossa rahoittajat huomioivat yhä enemmän kansalliset intressit. Samalla apu politisoituu. Toki kehitysavulla on aina ollut yhteys kansallisiin intresseihin, mutta nyt niiden rooli on entistä vahvempi, olipa sitten kyseessä geopolitiikka, kauppa tai turvallisuus.

Se voi tarkoittaa vaikkapa sitä, että valinta on Ukraina eikä Sudan, vaikka Sudanin tilanne on tällä hetkellä aivan apokalyptinen. Samalla etäännytään humanitaarisen avun perusperiaatteista, kuten riippumattomuudesta ja jakamattomuudesta.

Jatkossa avunantajien pitää rakentaa ennakkoluulottomammin kumppanuuksia.

USAID on ollut tärkeä rahoittaja esimerkiksi Etiopian kaltaisissa, paljon pakolaisia vastaanottavissa maissa. Siellä Pakolais­apukin on joutunut kutistamaan toimintojaan. Tämänkaltaisissa maissa humanitaarinen apu on osittain jo romahtanut.

Se tarkoittaa aliravitsemuksen ja lapsikuolleisuuden lisääntymistä ja kielteisiä selviytymismalleja, kuten sitä, että ihmiset joutuvat myymään omaisuutensa. Rahoituksen loppuminen on vaikuttanut myös terveyspalveluihin, mikä taas lisää tartuntatautien leviämisen riskiä.

Kun resurssit vähenevät, joudutaan valitsemaan, ketkä saavat apua. Etenkin pakolaiset, jotka elävät pitkittyneiden kriisien keskellä, jäävät herkästi ilman. Samalla syntyy eri­arvoisuuden kokemus, mikä taas vaikuttaa yhteiskunnalliseen vakauteen.

Kymmenen vuoden kuluttua avun kentällä tulee olemaan paljon enemmän toimijoita kuin nyt. Rahoituskenttä on sirpaleisempi, ja mukana on erilaisia intressitahoja.

Jatkossa avunantajien pitää rakentaa ennakkoluulottomammin kumppanuuksia. Ei ole itsestään selvää, että humanitaarinen apu ja vaikkapa yritysten intressit olisivat helposti yhdistettävissä, mutta se on jotain, mitä täytyy ainakin alkaa miettiä.

”Kehitysyhteistyöstä pitäisi oikeastaan puhua vain yhteistyönä”

Liisa Laakso
Vanhempi tutkija, Pohjoismainen Afrikka-instituutti
Dosentti, Helsingin yliopisto

Kehitysyhteistyö ei ole enää teollisuusmaissa suosittua. Siitä on tullut poliittisessa keskustelussa eräänlainen heittopussi, jolle ei löydy vahvoja puolustajia. Tämä ei koske vain Suomea vaan myös muita maita.

Olen kaikkein eniten huolissani siitä, miten korruption­vastaista työtä ja hyvää hallintoa pystytään tukemaan jatkossa. Se liittyy länsimaidenkin etuihin. Suomen, Pohjoismaiden ja Euroopan pitäisi edelleen kantaa vastuuta siitä, että hyvän hallinnon tukeminen jatkuu. Vanha viisaus on, että demokratiaa ei voi viedä, mutta sitä voi tukea.

Kehitysyhteistyössä ollaan nyt menossa voimakkaasti vastikkeelliseen apuun. Esimerkiksi Yhdysvallat on tarjonnut Afrikan maille terveyssektorin tukea ja pyytänyt vastineeksi terveysdataa, joka on kullanarvoista esimerkiksi lääketeollisuudelle.

Monissa Afrikan maissa lainsäädäntö on löysempää eikä yksityisyyden suoja ole yhtä vahva kuin Euroopassa. Jos vastikkeellisuudessa mennään niin pitkälle, että vastineeksi vaaditaan teknologian tai lääketieteen kehitystä tukevaa dataa, jota ei länsimaista ole saatavilla, niin se herättää kyllä eettisiä kysymyksiä.

On luontevaa, että ne maksavat, joilla on enemmän resursseja.

Kymmenen vuoden päästäkin on apua, mutta näkisin, että se kannattaisi nähdä enemmän yhteistyönä kuin kehitysyhteistyönä. On sitten kyse terveyssektorin yhteistyöstä, ilmastonmuutoksesta tai pankkijärjestelmästä, on luontevaa tehdä yhteistyötä. On myös luontevaa, että ne maksavat, joilla on enemmän resursseja.

Nykykeskustelussa minua häiritsee sokea kansallisen edun korostaminen ja kehitysyhteistyön näkeminen kankkulan kaivona. Siinä, että Suomi laittaisi viisi prosenttia bruttokansantuotteestaan kovaan puolustukseen ja samalla vähentäisi ulkosuhteisiin vaikuttamista, ei ole mitään järkeä. Esimerkiksi Sahelin alueelta, joka kärsii kaikkein eniten ilmastonmuutoksesta, tulee terrorismiuhkaa ja hallitsematonta siirtolaisuutta.

Epävakauden ja väkivallan uhka nousee köyhyydestä ja osattomuudesta, ja halusimme tai emme, sillä on vaikutusta meidän turvallisuuteemme. Siksi ulkopolitiikka, kansainväliset suhteet, turvallisuus ja globaali kehitys pitäisi nähdä kokonaisuutena.