Suomessa eletään terapiakulttuurin aikaa, ja kaikki ikäpolveni edustajat tuntuvat puhuvan rajoista: terveistä ja heikoista rajoista, toisten rajojen kunnioittamisesta ja omien asettamisesta sekä rajojen ylittymisestä.

Hyvä niin, sillä toimivat rajat ovat keskeinen tekijä ihmisen fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin ylläpitämisessä. Ne mahdollistavat terveen ja tasapainoisen suhteen sekä muihin ihmisiin että itseemme.

Sisäiset rajat viestivät siitä, milloin olemme ylittämässä voimavaramme tai tekemässä jotain, mikä tuntuu itsestä väärältä. Ulkoiset rajat taas ilmaisevat muille, millainen vuorovaikutus välillämme on sopivaa, miten haluamme tulla kohdatuksi ja kohdelluksi.

Myös planeetalla voi ajatella olevan rajat – sekä sisäiset että ulkoiset. Näin ajateltuna planeetan sisäiset rajat ovat sen olosuhteita tasapainottavia säätelyjärjestelmiä.

Aivan kuten ihmisen keho säätelee jatkuvasti itseään pysyäkseen tasapainossa, myös planeetalla on järjestelmiä, jotka ylläpitävät elämälle suotuisia olosuhteita. Ilmasto, meret ja ekosysteemit reagoivat muutoksiin ja mukautuvat niihin kokonaisuuden vakauden säilyttämiseksi.

Planeetan ulkoiset rajat taas määrittävät sen, mitä maapallo pystyy meille hyvillä mielin tarjoamaan. Tätä arvioitaessa me ihmiset puhumme planetaarisista rajoista.

Ne ovat tieteellisiä mittareita, jotka kuvaavat maapallon ekologisten ja ilmastollisten järjestelmien turvallisia toimintarajoja, joiden sisällä ihmiskunta voi elää ilman, että planeetan järjestelmät ajautuvat merkittävään epävakauteen tai peruuttamattomiin muutoksiin.

Ihmiset ohittavat joskus omia sisäisiä rajojaan tai toistensa ulkoisia rajoja. Oli kyseessä sitten planeetta tai ihmiskeho, rajojen ohittaminen tai ylittyminen rasittaa lopulta hyvinvointia. Järjestelmä alkaa kriisiytyä ja muuttuu epävakaaksi.

Kauan ennen tätä on kuitenkin kuultavissa varoitussignaaleja. Ne eivät valitettavasti saavu kätevän ja harmittoman sähköpostimuistutuksen muodossa.

Ihmisyksilön sisällä nämä varhaiset, hienovaraiset signaalit ilmenevät esimerkiksi jännittyneisyytenä, univaikeuksina tai hengityksen muuttumisena.

Planeetta viestii rajojensa ylittymisestä samaan tapaan kuin ihmiskeho kuormittavasta tilanteesta, ja se on tehnyt sitä jo pitkään. Kuivuusjaksot ovat pidentyneet, lajit vähentyneet ja merten lämpötila on ollut nousussa.

Kestävän hyvinvoinnin avain on tunnistaa tällaiset signaalit – olivatpa ne tunteita tai ekologisia muutoksia – ajoissa, ennen ylikuormitusta tai vakavaa kriisiä. Jos näitä varoitusmerkkejä ei kuuntele, ne voimistuvat vähitellen.

Paniikkikohtauksia, rytmihäiriöitä, burnout. Äärimmäisiä sääilmiöitä, metsäpaloja, ekosysteemien romahduksia.

Tällöin ollaankin jo lähellä pistettä, jonka jälkeen tilanteen korjaantuminen on vähintään hidasta ja pahimmillaan mahdotonta.

Systeemin romahdusta edeltää usein pitkä ajanjakso, jolloin vakavimmat seuraukset olisi vielä mahdollista estää. Planeetalla tämä kehitys on ollut meneillään jo pitkään, mutta valitettavasti ihminen vaikuttaa olevan luonteeltaan vitkuttelija.

Ihmiset ohittavat usein ensimmäiset rajojen paukkumisen varoitusmerkit, koska ne eivät vielä häiritse arkea liikaa. Kyllähän vähäisilläkin unilla jaksaa muutaman kuukauden, ja ei kai se niin vakavaa ole, jos syödä muistaa vasta myöhään illalla. Nyt on tärkeämpääkin tekemistä.

Kulttuurisen taustakohinan keskellä vaikutamme ymmärtävän vain häilyvästi, että loppupeleissä planeetan rajat ovat myös meidän rajojamme.

Olemme vitkutelleet ansiokkaasti myös planeettamme rajojen suhteen. Syitä siihen, miksi planeetan kriisiviestit ovat kaikuneet kuuroille korville, löytyy myös kulttuurisista tekijöistä.

Sen lisäksi, että planeettamme kohteluakin pitkälti määrittävä länsimainen nykykulttuuri on ihastunut rajattomaan kasvuun, sen valossa myös rajojen ylittäminen tai ohittaminen on jopa tavoiteltavaa tai menestystä siivittävää.

Esimerkiksi työelämässä on normaalia pinnistellä ajoittain, ja tässä ilmapiirissä vaikkapa väsymysoireet on helppo tulkita tehokkuutta laskevaksi heikkoudeksi, eikä niinkään merkiksi siitä, että ihmisen rajat natisevat liitoksissaan.

Kulttuurisen taustakohinan keskellä vaikutamme ymmärtävän vain häilyvästi, että loppupeleissä planeetan rajat ovat myös meidän rajojamme. Planeettaa voisi ajatella koko ihmiskunnan kehona, joka alkaa olla burnoutin partaalla.

Tällä hetkellä planeetta ottaa meidän puolestamme vastaan kuormituksen, joka syntyy sen rajojen ylittämisestä. Jos planeetta tippuu polvilleen, sen tähän asti kannattelema taakka vyöryy ihmiskunnan niskaan.

Sekä ihmiskeho että planetaariset järjestelmät voivat palautua kuormittavista ajanjaksoista, jopa vakavista kriiseistä. Tässä tilanteessa ihminen tarvitsee lepoa, aikaa ja toipumiselle suotuisat olosuhteet. Usein muutaman viikon tai kuukauden sairasloma tekee tehtävänsä.

Planeetan ekosysteemien, ilmaston ja muiden järjestelmien palautuminen burnoutista olisi sen sijaan paljon hitaampaa. Jotkut vauriot ovat pysyviä, ja monet ekologiset prosessit vievät vuosikymmeniä, vuosisatoja tai pidempään. Niin pitkään sairaslomaan ei ihmiskunnallakaan ole varaa. Pidetään siis huolta sekä omista että planeetan rajoista.

Kirjoittaja on kulttuuriantropologi.