Joulun alla luin entisen kotikyläni paikallislehdestä uutisen: kunnassa oli käytetty poikkeuksellisen paljon ostosrobotteja.
Triggeröidyin tästä. En nähnyt asiassa mitään positiivista. Päinvastoin. Vaikka ymmärrän, että sähköllä kulkeva härpäke on ympäristöystävällisempi kuin auto, näin asiasta vain tämän kulman: teknisen edistyksen ja digitalisaation varjolla meitä invalidisoidaan alati uusilla tavoilla fyysisesti ja henkisesti.
Miten olisi omat jalat? Fillari?
Huomasin, että pystyn hyväksymään robottitouhun viimeisenä vaihtoehtona tilanteessa, jossa ihminen on kykenemätön itse menemään kauppaan. Mutta kuinka monelle se on oikeasti viimeinen vaihtoehto?
Anteeksi robotit, mutta minua vaivaa tässä teidän mukaantulossanne myös kuluttajuusaspekti: ostamisen helpottaminen. Robotti tuo ruuat ja kaljat, osta netistä, temuta henkesi edestä, maksa netissä, volttaa lounaasi ja niin edelleen.
Samaan aikaan tiedämme, että planeettamme suojelemiseksi meidän ei pitäisi ostaa juuri mitään. Koska planeettamme ei kestä sitä. Me suomalaiset kulutamme yli maapallon kestokyvyn.
Tunnustan: minua pelottaa. En näe tälle kehitykselle päätepistettä. Miten pitkälle olemme valmiita menemään? Kenelle on hyväksi se, että kotisohvalta ei enää tarvitse nousta: ei työhön mennäkseen, ei kauppaan mennäkseen, ei pankkiin, ei mihinkään?
Yhtäkkiä on meidän harteillamme pelastaa hyvinvointiyhteiskunta kuluttamalla.
Joku osa minusta huutaa tätä vastaan. Ei meitä ole tarkoitettu tällaiseen elämään! Seurustelemaan koneiden kanssa, olemaan tukeutumatta toisiin, olemaan pyytämättä apua, olemaan tapaamatta ihmisiä, ketään.
Miten tällainen elämänmuoto edistää mielenterveyttämme? Kansanterveyttämme? Turvallisuuttamme? (Pääkaupunkiseudulla joka toinen ihminen asuu yksin. Yksinäisyydestä aiheutuvat ongelmat ja sairaudet näkyvät jo nyt.)
Ihan liikaa kysymyksiä.
Nyt kun Suomen kansantalous laahaa, poliitikkojen ja talousviisaiden puheissa korostuu kuitenkin kansalaisten näkeminen ensisijaisesti kuluttajina. Meistä on tullut kuluttajakansalaisia, joiden ostovoima on sitä ja tätä. Yhtäkkiä on meidän harteillamme pelastaa hyvinvointiyhteiskunta kuluttamalla.
En haluaisi identifioitua kuluttajaksi. Olen ihminen. En ole syntynyt tänne kuluttamaan, vaan elämään. Sitä paitsi synnyin tänne osaksi ihmisyhteisöä, en seurustelemaan koneiden ja laitteiden kanssa.
Koneet vievät meitä koko ajan kauemmaksi toisistamme. On oltava muita tapoja pelastaa maailma kuin eristää ihmiset toisistaan ja lisätä kulutusta.
Toivottavasti Maailman Kuvalehdestä löytyy näkökulmia ja inspiraatiota siihenkin. Eritysesti minua puhuttelee Suvi Jaakkolan esseeseensä kirjoittama ajatus: “Tällä hetkellä planeettamme ottaa vastaan kuormituksen, joka syntyy sen rajojen ylittämisestä. Jos planeetta tippuu polvilleen, sen tähän saakka kannattelema taakka vyöryy ihmiskunnan niskaan.”
Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden päätoimittaja.