Pienessä asunnossa Kabulin sydämessä asuu nainen, joka vielä jokin aika sitten oli yksi Afganistanin akateemisen maailman tukipylväistä. Hakima (nimi muutettu) oli professori, joka opetti Kabulin yliopistossa 40 vuoden ajan. Kolmeen vuoteen hän ei ole kuitenkaan saanut astua sinne jalallaankaan, koska on nainen.   

Hakima aloitti yliopisto-opiskelun vuonna 1987. Ahkera opiskelija eteni opettajaksi ja sai monien opetusvuosien jälkeen professuurin. Vähitellen hän eteni myös Kabulin yliopiston hallinnossa ja oli mukana tekemässä tärkeitä akateemisia päätöksiä.  

Hakima on vuosikymmenten mittaan julkaissut kymmeniä tieteellisiä artikkeleita ja oli pitkään tunnettu vierailija niin kansallisissa kuin kansainvälisissäkin konferensseissa. Hän on opettanut lukemattomia opiskelijoita. 

”Jokainen yliopistolla viettämäni hetki oli merkityksellinen. Opiskelijoissa näin itseni: tiesin, minkä työn he olivat tehneet päästäkseen opiskelemaan”, hän sanoo.  

Hakiman taistelu epätasa-arvoa vastaan alkoi jo hänen lapsuudenkodissaan. Perhe oli vanhoillinen, eikä tyttöjen koulunkäyntiä pidetty tärkeänä. Pikku-Hakima katseli, kun veljet kiirehtivät kirjat käsissä kouluun. Hänen piti jäädä kotiin.   

Kotitöitä tehdessään hän kuunteli velipoikien läksyjen lukua ja oppi heiltä kuin varkain. Hän lainasi näiden koulukirjoja ja opetteli lukemaan ja kirjoittamaan itsekseen.

Hakimalla oli voimakas tiedonjano, ja se ajoi häntä eteenpäin. Lopulta hän ei enää pystynyt olemaan hiljaa vaan kirjoitti riipaisevan viestin vanhemmilleen: ”Julmat äiti ja isä! Miksi ette päästä minua kouluun?” 

Ensimmäinen koulupäiväni valoi perustan kaikille unelmilleni.

Kun vanhemmat eivät piitanneet tyttärensä vetoomuksista, tämä ryhtyi nälkälakkoon. Kahteen viikkoon hän ei suostunut syömään ja antoi periksi vasta, kun isoisä puuttui asiaan. Mutta isoisä sai myös vanhempien päät käännettyä, ja koska tyttö oli omin päin opiskellut perusasiat, hän pääsi suoraan neljännelle luokalle.  

“Ensimmäinen koulupäiväni valoi perustan kaikille unelmilleni”, Hakima sanoo.

Lapsen rohkeasta vastarinnasta alkanut pitkä tie on ollut täynnä uuden oppimista, taistelua ja toivoa paremmasta. Taleban-hallinto on nyt tukkinut tämän tien. 

Hakima maksoi yksityiselämässään korkean hinnan omistautumisestaan koulutukselle. Hän pelkäsi perhe-elämän häiritsevän hänen akateemisia tavoitteitaan ja unelmiaan ja lykkäsi sen vuoksi avioliittoa tavallista myöhempään.

Hän sai vain yhden lapsen. Suurempaa perhettä haluava aviomies avioitui uudelleen eikä eron jälkeen huolehtinut entisestä vaimostaan ja tyttärestään. Hetken äiti ja tytär olivat aivan yksin ja joutuivat välillä asumaan esimerkiksi autotallissa. 

Vähitellen taloustilanne parani ja Hakima pystyi hankkimaan pienen kodin, jota kutsui unelmiensa asunnoksi. Todellisuudessa hänen unelmansa eivät olleet kodin neljä seinää vaan yliopiston eloisa ja älyllinen ilmapiiri. Siellä hänen intohimonsa oppimiseen ja opettamiseen saivat kukkia. 

Professoreille ei ole tässä yhteiskunnassa enää tarvetta.

Hakima joutui ensimmäisen kerran Talibanin koulutusvastaisuuden uhriksi 1990-luvulla, jolloin sissit tulivat valtaan. Viiteen vuoteen hän ei voinut opettaa. Kun Taliban oli kukistettu, hän palasi yliopistolle vuonna 2001 ja luuli pahimman olevan ohi. Hän saattoi jälleen jatkaa elämäänsä ja työtä, jonka eteen oli nähnyt niin paljon vaivaa. 

Mutta Taliban otti uudelleen vallan elokuussa 2021 ja kielsi yliopistot naisilta. Hakiman unelmat murskaantuivat. Nyt hänen ei sallita edes astua sisään Kabulin yliopistoon, missä hän on opettanut koko ammatillisen uransa ja auttanut nuoria rakentamaan tulevaisuutta. 

Kuultuaan Talibanin tekemistä muutoksista yliopistoilla Hakima sai sairauskohtauksen ja hänellä diagnosoitiin lievä aivoverenkiertohäiriö.

”Talibanin valtaantulon jälkeen heräsin aluksi aamuisin ja aioin kiirehtiä yliopistolle, pukeuduin ja vasta sitten muistin, että minua ei enää lasketa sisään. Sen tajuaminen aiheuttaa jatkuvaa, särkevää kipua”, hän sanoo. 

Professorin työ akateemisen elämän hyväksi on nollattu.

”Professoreille ei ole tässä yhteiskunnassa enää tarvetta. Tutkimukselle, opetukselle ja opiskelulle ei ole paikkaa, mikään ei motivoi jatkamaan.” 

Hakima viettää päivänsä yksin kotona ja lehteilee kirjoja, joita ennen käytti luentojen valmisteluun. Ennen kirjat olivat elämän tarkoitus, nyt ne muistuttavat kaikesta menetetystä. 

”Pelkäänpä, että sydämeni pakahtuisi onnesta, jos kuulisin, että yliopistot taas avataan naisille”, hän sanoo. 

Kun Hakima miettii akateemisen työn täyteistä elämäänsä, uhrauksiaan ja saavutuksiaan, hänellä on vain yksi kysymys:

”Mitä sain aikaan 40 vuoden ponnisteluilla? En tehnyt sitä kaikkea vain päätyäkseni taas lähtöpisteeseen.” 

Hakiman elämäntarina on yksi tuhansista afgaaninaisten kertomuksista. Ne kertovat ponnisteluista saada opiskella ja osallistua yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Talibanhallinnon alaisuudessa naiset on tuomittu elämään hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä ja tuntemaan joka päivä, miten epäoikeudenmukaisesti heitä kohdellaan. 

Monet ovat silti löytäneet omat tapansa opiskella itsekseen. Jotkut tekevät sen salaa, jotkut opettavat tyttäriään ja yrittävät ylläpitää sitä osaamista, mitä itse ovat ehtineet hankkia.