”Vuosi 1985 oli elämäni upein vuosi. Kaikki onnistui, kaikki oli mahdollista”, muistelee Timo Voipio, 64.

Voipio oli 1980-luvun puolivälissä freelance-toimittaja, joka oli hiljattain ryhtynyt opiskelemaan Helsingin yliopistossa talous- ja sosiaalihistoriaa.

Häntä ajoi halu muuttaa maailmaa. Hän halusi lisätä Suomen kehitysapua, murtaa maailmankaupan epäreilut rakenteet ja auttaa Afrikan maiden vapautusliikkeitä. Ja juuri vuonna 1985 siihen kaikkeen tuntui olevan mahdollisuus.

”Se oli ihmeellistä ’elämisen sietämätön keveys’ -aikaa. Kaikkea, mitä halusi, pystyi tekemään. Lähdin 4,5 kuukauden Afrikan matkalle – jotenkin sekin onnistui, vaikka se oli sen ajan standardeilla harvinaista ja hullua touhua.”

Paljon myöhemmin hän tajusi, että 1980-luvun Suomi oli muutenkin maa, jossa oli mahdollista onnistua. Osa hänen ikätovereistaan tienasi isoja rahoja pörssikeinottelulla, osa oli mukana perustamassa Suomen ensimmäisiä yksityisiä radiokanavia.

1980-luku muistetaan nykyisin etenkin kylmän sodan aiheuttamista uhkakuvista, juppikulttuurista ja kasinotaloudesta. Todellisuudessa 1980-luku oli myös kehityksen, kansalaisaktivismin ja optimismin vuosikymmen.

”1980-luvun yleinen sävy oli optimistinen, vaikka vuosikymmenen alussa koettiinkin aitoja pelkoja kylmän sodan takia. Kun yhteiskunnassa on talouskasvun dynamiikka, niin silloin muussakin on ikään kuin eteenpäin menemisen meininki”, luonnehtii Helsingin kaupunginmuseon tutkimuspäällikkö Minna Sarantola-Weiss.

Hän on kirjoittanut Suomen 1980-lukua käsittelevän palkitun tietokirjan Me halusimme kaiken (2022).

1980-lukua voi luonnehtia vuosikymmeneksi, jonka aikana Suomi alkoi siirtyä ”nykyaikaan” ja jolloin siitä lopullisesti tuli hyvinvointivaltio. Talous kasvoi, elintaso nousi ja sosiaaliturvajärjestelmää laajennettiin. Individualismi löi läpi, kuluttamisesta tuli osa kulttuuria ja Suomi alkoi kansainvälistyä, Sarantola-Weissin kirjasta selviää.

Yksi vaurastumisen seurauksista oli, että ihmisillä alkoi olla varaa ajatella muutakin kuin leivän saamista pöytään. Se selittää osin sitä, miksi myös monenlaiset kansalaisliikkeet kukoistivat 1980-luvulla.

Kansalaisaktivismia oli toki ollut aiemminkin, mutta vielä 1970-luvulla sitä leimasi vahva puoluepoliittisuus, Sarantola- Weiss kertoo.

1970- ja 1980-luvun vaihteessa organisoitui kuitenkin uudenlaisia liikkeitä, jotka eivät enää toimineet vanhojen rakenteiden varassa, esimerkkinä ympäristöliike.

Yhä useampi kiinnostui globaaleista kysymyksistä. Yksi nousevista liikkeistä oli kehitysmaaliike, johon myös Timo Voipio lähti mukaan. Hän oli mukana vuosikymmenen vaihteessa perustetussa Prosenttiliikkeessä, joka vaati Suomea lisäämään kehitysapuvarojaan 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta ja kannusti yksityishenkilöitä lahjoittamaan prosentin tuloistaan kehitysyhteistyöhön.

Suomen kehitysyhteistyö oli alkanut jo 1960-luvulla, mutta 1980-luvun alussa se oli vielä vähäistä.

”Ajattelimme, että se on törkeää. Päätimme, että Suomen kehitysyhteistyömäärärahat täytyy nostaa”, Voipio kertoo. Prosenttiliike sai ensimmäistä kertaa Suomen isot kehitysyhteistyöjärjestöt yhteen, ja se onnistui tavoitteessaan ainakin osittain. Suomen kehitysyhteistyövarat alkoivat hiljalleen nousta. Tosin 0,7:ään ei vieläkään ole päästy lamavuoden 1991 tilapäistä nousua lukuun ottamatta.

Kaikesta ei tarvinnut kysyä, että onko tämä realistista.

Prosenttiliikkeen yhteistyö johti kehitysyhteistyöjärjestöjen kattojärjestön Kepan perustamiseen vuonna 1985. Se tunnetaan nykyisin Fingona, ja se alkoi julkaista perustamisvuonnaan myös Maailman Kuvalehteä.

Lehti tunnettiin aluksi nimellä Kumppani, ja se toimi ensin enemmänkin kehitysyhteistyöväen tiedotuskanavana kuin nykyisenkaltaisena aikakauslehtenä. Toimitussihteerinä ensimmäisen vuoden ajan toiminut Voipio naputteli juttuja milloin yliopistolla, milloin Kepan toimistolla.

”Lehden tekeminen oli etuoikeutettua. Saimme siihen ulkoministeriöltä budjetin, eikä myymistä tarvinnut miettiä. Saimme sen jakeluun kaikkiin kirjastoihinkin.”

Ensimmäisenä vuonna ilmestyi neljä numeroa. Tekemistä leimasi sama optimistinen henki kuin aikakautta muutenkin. Asiat sanottiin suoraan eikä kantaaottavuutta pelätty.

”Siinä oli käsillä tekemisen meininki. Ehkä jotenkin alitajuisesti pyrimme siihen, että kaikki olisi reipasta ja ronskia. Kaikesta ei tarvinnut kysyä, että onko tämä realistista.”

1980-luvun kansalaistoiminta oli monessa mielessä mutkattomampaa kuin nykyisin. Väestörakenne painottui nuoriin ja työikäisiin, järjestöihin riitti tekijöitä ja yhteiskunnalla oli resursseja. Nykyisenkaltaista rahoitushakemusbyrokratiaa ei ollut.

”Suuret ikäluokat olivat tavallaan toimintakykyisimmässä iässään, ja hiukan nuoremmat hyötyivät siitä, että työvoiman kysyntä oli suurta. Töitä ja rahoitusta erilaisiin hankkeisiin oli helppo saada”, Sarantola-Weiss sanoo.

Voipiokin elätti itsensä freelance-toimittajana, teki silti lähes kokopäivätoimista aktivismia ja opiskeli ”siinä sivussa”.

Prosenttiliikkeen lisäksi hän oli mukana myös kehitysmaakauppatoiminnassa. Sen ajatuksena oli saada kehittyvissä maissa valmistettuja tuotteita maailmanmarkkinoille pelkkien raaka-aineiden sijaan. Näin niilläkin olisi mahdollisuus rikastua.

Voipio halusi nähdä, missä kahvin, teen ja kaakaon kaltaiset siirtomaatuotteet todella kasvavat. Vuoden 1985 alussa hän lähti pitkälle Afrikan-matkalle ystävänsä Pasi Toivosen, hiljattain Ylestä eläköityneen toimittajan – tällä hetkellä Tampereen yliopiston työelämäprofessorin – kanssa.

Matka oli vaiherikas. Voipio ja Toivonen olivat mukana muun muassa viemässä avustustavaraa Etelä-Afrikan ja Namibian vapautusliikkeille.

Kaikki Suomessa puhuivat kehitysavusta ja solidaarisuudesta kolmatta maailmaa kohtaan.

”Saimme ameban ja sairastimme Nairobissa Ylen Afrikka-kirjeenvaihtajan Jarkko Juseliuksen kotona. Ajattelimme, että olisipa makeeta, jos olisimme Afrikan-kirjeenvaihtajia. Melkein 40 vuotta myöhemmin Pasista sitten tuli kirjeenvaihtaja”, Voipio muistelee.

Hänestä itsestään tuli myöhemmin Suomen Dar es Salaamin edustuston yhteistyöpäällikkö. Siitäkin haaveiltiin Afrikan matkalla.

Kaksikko vieraili myös Ghanassa.

”He sanoivat haluavansa kokea ensimmäisen kulttuurishokkinsa”, muistelee Linus Atarah, joka oli Toivosen ja Voipion oppaana Ghanassa.

Atarah oli muuttanut Ghanasta Suomeen opiskelemaan parikymppisenä, 1980-luvun alussa, ja ajautunut mukaan kehitysmaaliikkeeseen. Myös hän muistaa 1980-luvun optimistisena aikana.

”Kaikki Suomessa puhuivat kehitysavusta ja solidaarisuudesta kolmatta maailmaa kohtaan. Minulla oli jo valmiiksi aktivistitaustaa, missionani oli sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja ajattelin, että tämä on oikea paikka olla. Sukelsin mukaan.”

Atarah esitteli Toivoselle ja Voipiolle kotikylänsä Piitangan, josta tuli myöhemmin Kiuruveden kunnan ystävyyskunta. Ne tekivät pitkään kehitysyhteistyötä. Se oli ajan trendi, Atarah muistaa: kunnat ja kaupungit ystävystyivät ja myös maiden välisiä ystävyysseuroja perustettiin.

Ghanan matkan jälkeen ystävykset perustivat Suomi–Ghana -seuran. Kehityskysymykset olivat ajan ilmapiirissä suosittuja, ja heitä kutsuttiin myös puhumaan aiheesta esimerkiksi seurakunnille ja opistoille.

Vetää nöyräksi, kun tajuaa, että maailma on vähintään yhtä pahasti sekaisin kuin silloinkin.

1990-luvun alun lamavuodet veivät mennessään 1980-luvun kenties naiivinkin innostuksen. Sitä seuranneina vuosikymmeninä maailma on muuttunut. Kansalaisaktivisteiksi ei ryhdytä enää noin vain, sillä etenkin kehitysyhteistyöstä on tullut ammattimaisempaa.

Voipio katsoo 1980-lukua nyt kahtalaisin miettein. Kehitys on toki mennyt eteenpäin, toisaalta maailma on edelleen keskeneräinen.

”Kyllä minulla oli se mielikuva, että sitten, kun olen 64-vuotias, me olemme parantaneet tämän maailman. Vetää nöyräksi, kun tajuaa, että maailma on vähintään yhtä pahasti sekaisin kuin silloinkin.”

Atarah tunnustaa, että kehitysmaaliike teki myös suoranaisia virheitä.

”Luulimme, että se, että annetaan kehittyville maille lisää rahaa, ratkaisee ongelmat. Jätimme huomiotta poliittiset rakenteet, jotka toimivat esteinä sekä täällä että etelässä.”

Sekä Atarah että Voipio sanovat silti uskovansa pääosin samoihin asioihin kuin 40 vuotta sitten. Voipio väitteli tohtoriksi köyhyyden vähentämisestä ja työskentelee nykyisin ulkoministeriön kehityspoliittisella osastolla verotus ja kehitys -neuvonantajana. Atarah teki työuransa toimittajana.

Innostusta muuttaa maailmaa tarvittaisiin edelleen.

Voipio on pohtinut, miksi nykyiset sukupolvet eivät ole lähteneet aktivismiin mukaan samalla innolla kuin hänen omansa. Myöhemmin hän on ymmärtänyt, että ajat ja aikakaudet ovat erilaisia.

Häntä huolettaa, miten nykyiset nuoret sukupolvet jaksavat rakentaa uskoa elämään ja tulevaisuuteen aikana, jonka tunnelma on tyystin toinen kuin 1980-luvulla.

”Toisaalta kyllä meilläkin oli synkkä tunnelma taustalla. Uskoimme, kuten Ultra Bran laulussa sanotaan: että maailma tuhoutuu kaksintaistelussa suurvaltojen.”

Kansalaistoiminnan voimaan hän kuitenkin uskoo edelleen.

”Parhaita aktivisteja ovat ne, jotka uskaltavat olla riittävän naiiveja ja tuoda intohimoisesti esiin jotain asiaa. Voi olla, että tekemisen kautta opitaan, ettei se ihan niin mennyt, mutta se saa kuitenkin ymmärtämään asioita paljon paremmin. Seuraavalla kierroksella voidaan sitten parantaa maailmaa vielä fiksummin.”