Se ei ollut voitto, se oli ryöstö.
Näin kuuluu tuhansien venezuelalaisten viesti, jotka ovat osoittamassa Barcelonassa mieltä elokuisena lauantaina.
Samaan aikaan venezuelalaiset protestoivat monissa muissakin maissa, myös Suomessa.
Syynä ovat heinäkuun lopussa pidetyt vaalit, joiden tulosta yli kymmenen vuotta maata hallinnut presidentti Nicolás Maduro ei suostu hyväksymään. Maduro väittää voittaneensa vaalit, vaikka todisteet osoittavat päinvastaista.
”Tiedämme, että 28. heinäkuuta pidetyissä vaaleissa oppositio voitti. Enemmistö haluaa Maduron pois vallasta”, kertoo miehensä kanssa paikalle saapunut Gabriela.
Maduron aikana Venezuela on ajautunut humanitaariseen kriisiin.
Maa on käytännössä dollarisoitu, mutta kansalaiset tienaavat palkkansa edelleen usein arvottomissa bolivareissa. Venezuelan minimipalkka on tätä nykyä noin seitsemän dollaria kuussa, mikä ei riitä edes peruselintarvikkeisiin.
Samaan aikaan Maduro on keskittänyt lisää valtaa itselleen. Lisäksi se eväsi poliittisista syistä oppositiojohtaja María Corina Machado ehdokkuuden heinäkuisissa vaaleissa.
Maahan ei myöskään päästetty kansainvälisiä vaalitarkkailijoita ja vain alle prosentti ulkomailla asuvista pystyi äänestämään.
Silti venezuelalaiset uskoivat muutokseen.
”Haluaisin vihdoin päästä rakentamaan vapaata maata”, Gabriela sanoo.
Hallituksen mukaan Maduro sai äänistä 51,95 prosenttia.
Oppositio onnistui kuitenkin saamaan käsiinsä äänestyspaikkojen tuloksia, jotka osoittavat, että todellisuudessa Maduron äänisaalis oli hädin tuskin 30 prosenttia.
Todellinen voittaja olikin Machadon tilalle noussut entinen diplomaatti Edmundo González.
Kolme kuukautta sitten siskontytärtään Barcelonaan tapaamaan tullut Maribel on päättänyt jäädä Espanjaan.
”Haluaisin palata takaisin kotiin, mutta en niin kauan, kun olemme siellä vankeja.”
Viimeisten kymmenen vuoden aikana diktatuuriksi muuttuneesta Venezuelasta on paennut jo lähes kahdeksan miljoonaa ihmistä.
Espanjassa heitä on eniten Euroopassa, virallisten tilastojen mukaan ainakin 400 000. Todellisuudessa luku lienee suurempi, sillä paperittomat eivät näy tilastoissa.
”Tulin Espanjaan jo 21 vuotta sitten. Mutta jos katsot ympärillesi, suuri osa näistä ihmisistä on tullut tänne viime vuosien tai kuukausien aikana”, kertoo tyttärensä kanssa mieltä osoittava Felipe.
Tytär ei ole koskaan käynyt isänsä kotimaassa.
Maastaan ulos pakotetut venezuelalaiset ovat paitsi vihaisia myös peloissaan.
Mielenosoituksessa monet ihmiset eivät halua esiintyä sukunimellään tai kasvoillaan.
Vaalien jälkeen hallinto on pidättänyt kansainvälisessä mediassa esiintyneiden venezuelalaisten sukulaisia. Siksi tässä jutussa haastateltavat esiintyvät pyynnöstään vain etunimellä.
Yhteensä maan vankiloissa viruu 1700 poliittista vankia. Heidän joukossaan on myös toimittajia.
Aluksi lähtivät ne, joilla oli varaa, sitten myös ne, joilla ei ollut varaa jäädä.
Vuosina 2017-2019 matkustin Venezuelaan yhteensä kuusi kertaa. Samalla todistin maan vajoamista yhä syvempään epätoivoon.
Suurin osa Venezuelan kansasta on elänyt jo yli kymmenen vuotta äärimmäisessä köyhyydessä. Syy siihen on presidentti Nicolás Maduron heikko hallinto. Maduro nousi Venezuelan johtoon vuonna 2013 edeltäjänsä Hugo Chávezin kuoltua.
Toisaalta Venezuelan kurjuuden siemenet kylvettiin jo Chavezin kaudella vuosituhannen vaihteessa, kun sosialistiseksi itseään kutsuva hallinto täytti öljytuloilla omat taskunsa.
Chávezin kuolemaan asti öljyn korkea markkinahinta oli auttanut pitämään kulissit edes jollain tavalla pystyssä. Maduron valtaannousun aikaan öljyn hinta romahti ja hyperinflaatio söi bolivar-valuutan arvon.
Kun seitsemän vuotta sitten vaihdoin dollarini bolivareiksi, minusta tuli miljonääri yhdessä yössä. Setelit täyttivät kaksi muovikassia.
Samaan aikaan Venezuelassa kärsittiin bensapulasta, vaikka siellä on maailman suurimmat todennetut öljyvarat. Kauppojen hyllyt olivat tyhjiä eikä sairaaloissa ollut lääkkeitä.
Pääsin käymään paikallisessa synnytyssairaalassa, jossa lattialla lojui myöhäisessä vaiheessa abortoitu sikiö. Ruumiiden säilömiseen tarkoitettu aine oli loppunut.
Monet lääkäreistä ja hoitajista olivat jättäneet tulematta töihin. Suurin osa oli heistä paennut naapurimaihin tai kauemmas, Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin.
Aluksi lähtivät ne, joilla oli varaa, sitten myös ne, joilla ei ollut varaa jäädä.
Venezuelassa on käsillä yksi aikamme suurimmista siirtolaiskriiseistä. Epätoivoisimmat yrittävät läpi Panaman ja Kolumbian rajalla kulkevan Darién Capin viidakon tavoitteenaan päästä Yhdysvaltoihin.
Maa on tarjonnut Madurolle syytesuojaa, mikäli hän luopuu vallasta.
Myös aiemmin monia länsimaita suopeammin Maduroon suhtautuneet, vasemmistojohtoiset Brasilia, Kolumbia ja Meksiko ovat yrittäneet toimia välittäjinä. Ne ovat ehdottaneet muun muassa uusia vapaita vaaleja.
Maduro kuitenkin tietää, että niitä hän ei voittaisi.
Venezuelan rikkauksista riittää vielä myös sotilaille, jotka pitävät kiinni eduistaan tukemalla presidenttiä.
Vaalien jälkeen alkaneet protestit jatkuvat Venezuelassa ja sen ulkopuolella.
”On hienoa, että voin asua Espanjassa, joka on vapaa maa. Mutta silti haluaisin takaisin kotimaahani”, sanoo Barcelonassa mieltä osoittava Jose Manuel.
”Mummoni haluaa nähdä minun palaavan vapaaseen Venezuelaan”, lukee väkijoukon keskellä näkyvässä kyltissä.
Toistaiseksi se ei vaikuta todennäköiseltä.
Jutun on kirjoittanut Maailman Kuvalehden Espanjan kirjeenvaihtaja.