Sunnuntai-iltapäivä helmikuisessa Lontoon Sohossa on harmaa. Kahviloiden, pienten kauppojen ja baarien täyttämän kaupunginosan keskelle piiloutuva Soho square eli Sohon aukio on neliönmuotoinen puisto, jossa vähän mutainen ruoho vihertää, narsissit kukkivat. 

Juutalaisjärjestö Na’amodin mielenilmaukseen puiston päätyyn on kerääntynyt parinsadan ihmisen joukko, parikymppisistä noin kuusikymppisiin. Tunnelma on välitön, mutta vakava. Mielenilmauksessa Na’amod vaatii aselepoa Israelin ja Hamasin väliseen sotaan, israelilaisten panttivankien vapauttamista, Länsirannan miehityksen ja Gazan saarron päättymistä sekä tasavertaisia oikeuksia israelilaisille ja palestiinalaisille. 

Kuusikymppinen hoivatyöntekijä Julia Statman on osallistunut palestiinalaisten oikeuksia ajaviin mielenosoituksiin jo vuosikymmeniä sitten. Vuonna 1992 hän matkusti osana kansainvälistä ryhmää osoittamaan mieltä miehityksen 25-vuotispäivänä Israelissa, mutta aktivismi hiipui. Nyt ei enää pysty katsomaan pois, hän sanoo. 

“Olen niin kyllästynyt, vihainen ja järkyttynyt siitä, miten tämä kauhistuttava, apokalyptinen tilanne on jatkunut. Tämä on käytännössä etnistä puhdistusta”, Statman sanoo Gazan sodasta. 

Hän kokee turvalliseksi juuri juutalaisten järjestämän Palestiina-mielenosoituksen: voi luottaa, että täällä ei näy antisemitismiä tai vähätellä israelilaisia uhreja, hän sanoo.     

Kolmekymppinen elämäntapavalmentaja Miriam Fine taas on mukana ensimmäistä kertaa. 

“On erittäin tärkeää saada näkyvyyttä tälle, tulla juutalaisena sanomaan, että tämä ei tapahdu minun nimissäni”, hän sanoo.  

Puhujanpöntöstä käyvälle jakkaralle nousee palestiinalaistaustainen toimittaja ja kirjailija Layla Maghribi.

“Olen saanut enemmän juutalaisia ja israelilaisia ystäviä kuin koskaan viimeisten kuukausien aikana”, hän sanoo.

“Olen kiitollinen uusille ystävilleni, teille, että olette vahvistaneet uskoani siihen, että yhdessä voimme saada aikaiseksi tarvitun muutoksen.” 

“Me ymmärrämme, että tie vapauteen on pitkä ja vaikea, mutta sen ei tarvitse olla yksinäinen.” 

“Free, free Palestine”, mielenosoittajat huutavat kuorossa hänen perässään.

“Vapaa, vapaa Palestiina.” 

Lontoossa Israelin sotatoimia puolustava mielenosoitus kokosi tammikuussa tuhansia mielenosoittajia. Washington D.C.:ssä Israelia tukevalle marssille saapui kymmeniätuhansia ihmisiä.

Maailmassa elää eri määritelmien mukaan arviolta 15–20 miljoonaa juutalaista. Heistä noin 7,2 miljoonaa elää Israelissa, loput ovat osa maailmanlaajuista diasporaa, joka ulottuu Etelä-Afrikasta Indonesiaan ja Armeniasta Argentiinaan. Diasporan suurin juutalaisväestö on Yhdysvalloissa, noin 7,5 miljoonaa. Euroopan suurimmat juutalaisyhteisöt elävät Ranskassa ja Britanniassa, jossa juutalaiseksi itsensä määrittelee hieman vajaat 290 000 ihmistä.

Yleisesti ottaen juutalaisella diasporalla on vahvat suhteet Israeliin. Brittiläisistä juutalaisista jopa 71 prosentilla on perheenjäseniä Israelissa. Yhdeksän kymmenestä on käynyt Israelissa ja lähes kaksi kymmenestä on asunut siellä. Selkeä enemmistö Britannian juutalaisista myös kuvaili itseään vuonna 2022 siionistiksi, eli juutalaisvaltion kannattajiksi. 

Niin Britannian kuin Yhdysvaltain juutalaisen yhteisön keskeiset organisaatiot tukevat Israelia. Yhdysvaltain politiikassa Israelin asiaa ajavalla AIPAC-lobbausjärjestöllä on verkkosivujensa mukaan yli kolme miljoonaa jäsentä. Israelilaiset järjestöt saavat amerikkalaistutkimuksen mukaan Yhdysvalloista lähes kahden miljardin euron verran tukea vuodessa. 

Lontoossa Israelin sotatoimia puolustava mielenosoitus kokosi tammikuussa tuhansia mielenosoittajia. Washington D.C.:ssä Israelia tukevalle marssille saapui kymmeniätuhansia ihmisiä, ja marraskuussa Yhdysvaltain juutalaisille tehdyn kyselytutkimuksen mukaan 75 prosenttia hyväksyi presidentti Joe Bidenin lokakuun iskujen jälkeen Israelille antaman tuen. 

Diasporasta myös soditaan Israelin joukoissa: juutalaistaustaisten ulkomaalaisten on mahdollista palvella vapaaehtoisina Israelin armeijassa. Israelilaislehti Haaretzin mukaan 2507 ulkomaalaista liittyi Israelin armeijaan vuonna 2021. 

Toisenlaistakin ajattelua on, eikä kyse ole ihan pienistä piireistä. Britanniassa neljä kymmenestä juutalaisesta ei kuvaile itseään siionistiksi, eli juutalaisvaltion tukijaksi. Osuus on kasvanut huomattavasti viime vuosikymmenen aikana. Yhdysvalloissa vuonna 2021 tehty kyselytutkimus paljasti neljäsosan USA:n juutalaisista pitävän Israelia apartheid-valtiona. Viidesosan mukaan Israel syyllistyy kansanmurhaan palestiinalaisia kohtaan. Lähes joka kymmenes amerikanjuutalainen vastaaja oli sitä mieltä, ettei Israelin valtiolla ole oikeutta olla olemassa. 

Kyselytutkimukset osoittavat Yhdysvalloissa myös selkeän sukupolvieron: alle 35-vuotiaista yli kolmasosa kritisoi Israelin toimia palestiinalaisia kohtaan. Viime marraskuussa enemmistö alle 35-vuotiaista Yhdysvaltain juutalaisista vastusti sitä, että Yhdysvallat käytti YK:ssa veto-oikeuttaan kumotakseen julkilausuman, joka olisi vaatinut aselepoa. 

Myös liberaali israelilaislehti Haaretz ja yhdysvaltalainen juutalaisyhteisön lehti Forward kirjoittavat Palestiinaa tukevista nuorista diasporan juutalaisista kasvavana ilmiönä. Teemasta on ilmestynyt viime vuosina useita kirjoja. 

Sohon mielenosoituksen järjestäjiin kuuluvalle 30-vuotiaalle Josh Cohenille matka tähän pisteeseen on ollut pitkä. Muusikoiden managerina työskentelevä Cohen kasvoi juutalaisen yhteisön keskellä Pohjois-Lontoossa ja kävi Euroopan suurinta juutalaista koulua. Perhe kävi konservatiivijuutalaisessa synagogassa. Teininä Cohen asui kolme kuukautta Israelissa osana koulumatkaa. 

Cohenin isoisoisä eli alueella jo ennen Israelin valtion perustamista, ja Israelissa elää Cohenille rakkaita pikkuserkkuja. 

“Vanhempani ovat kuitenkin Guardian-lehteä lukevia liberaaleja, ja vaikka meillä on vahva suhde Israeliin, heillä on aina ollut sellainen radikaali käsitys, että palestiinalaiset ovat ihmisiä”, Cohen ironisoi.

Yllättävä hetki Cohenille oli teini-iässä silloisen tyttöystävän kanssa käyty riita, kun Gazaa pommitettiin. Se sai hänet kyseenalaistamaan oppimaansa Israelin puolustuspuhetta. Vähitellen ristiriita kävi niin hämmentäväksi, että 18-vuotiaana Cohen teki aktiivisen päätöksen vetäytyä juutalaisista sosiaalisista piireistä. 

“Viesti oli niin vahvasti yksipuolinen ja Israelia puolustava. Palestiinalaisten tarvetta oikeudelle ei tunnustettu.”

Na’amodin hän löysi twitteristä viitisen vuotta sitten.

“Luin, että brittiläiset juutalaiset miehitystä vastaan ja sanoin että vihdoin! Täällä ollaan!”

Liikkeestä on muodostunut hänelle uusi juutalainen yhteisö. Na’amod on järjestänyt muistotilaisuuksia niin Hamasin iskujen kuin Gazan sodan uhreille, osoittanut mieltään Britannian ulkoministeriöllä, käynnistänyt aselepoa vaativan kirjekampanjan kansanedustajiin vaikuttamiseksi sekä järjestänyt iltamia ja luento- ja keskustelutilaisuuksia.  

“Minut opetettiin ajattelemaan, että suhde Israeliin on keskeinen identiteetilleni, se tietoisuus todella porattiin minuun. Siinä kävikin nurinkurisesti niin, että koen edelleen sen olevan minun aiheeni.”

Olen itse ollut Länsirannalla ja nähnyt, että palestiinalaisten ei sallita kulkea samoja katuja kuin juutalaisten. Mitä se on, jos ei apartheidia?

Myös mielenosoituksen aloituspuheenvuoron pitänyt 26-vuotias Rosa Slater kasvoi vasemmistolaisessa perheessä Lontoossa. Slater työskentelee paikallispolitiikassa. 

“Meillä oli hyvin vahvat arvot. Äitini ja isoisäni toistivat aina, että nämä ovat juutalaisia arvoja: rauhan ja oikeudenmukaisuuden etsiminen, sen ymmärtäminen, että kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi ja Jumalan kuvaksi.”

Slaterin juutalainen ystävä- ja perhepiiri jakaa hänen ajatuksensa miehityksen tuomitsemisesta ja palestiinalaisten oikeudenmukaisen kohtelun tarpeesta, mutta käsitteistä käydään kamppailua.

“Äitini sukupolvi ei pysty hyväksymään sanan apartheid käyttöä Israelista, vaikka olen itse ollut Länsirannalla ja nähnyt, että palestiinalaisten ei sallita kulkea samoja katuja kuin juutalaisten. Mitä se on, jos ei apartheidia?”

Slater oli teini-ikäisestä aktiivinen liberaalissa reformijuutalaisessa nuorisoliikkeessä, jolle hän teki pitkään vapaaehtoistyötä ja myöhemmin töitä. 

“Matkustimme Israeliin kuukaudeksi, ja se oli minulle tärkeä kokemus. En ollut ennen tavannut niin paljon kaltaisiani juutalaisia nuoria. Tunsin syvää yhteenkuuluvuutta ja hengellistä yhteyttä uskontooni.”

Käännekohta Slaterille oli se, kun hän itse vei 21-vuotiaana yli neljänkymmenen brittiläisen teinin ryhmän Israel-kiertueelle. Kiertueella puhuttiin myös palestiinalaisalueiden miehityksestä. 

“Väänsimme siellä israelilaisten järjestäjien kanssa siitä, mitä nuorille saa sanoa”, Slater muistelee.

“Meille diasporan juutalaisille aina sanotaan, että koska ette elä täällä, ette ymmärrä mitä käymme läpi, eikä teillä ei ole oikeutta mielipiteeseen siitä, miten Israel toimii. Nuorena sellainen on helppo omaksua, että en tiedä tarpeeksi, en ymmärrä. Nyt neljä, viisi vuotta myöhemmin ymmärrän, että kaikkea ei tarvitse tietää, mutta asioita voi seurata, eikä sille ole mitään oikeutusta, että nuoria murhataan Gazassa.”  

Vaikka ne on haluttu vaientaa, juutalaisessa diasporassa on aina ollut ääniä, jotka ovat vastustaneet Israelin politiikkaa ja ajaneet palestiinalaisten oikeuksia, sanoo Emoryn yliopiston Lähi-idän ja juutalaistutkimuksen apulaisprofessori Geoffrey Levin. Hän julkaisi viime vuonna aiheesta kirjan Our Palestine Question. 

Poliittinen siionismi oli alkuun, 1880-luvulla, marginaalinen ilmiö. Sen idea oli perustaa valtio Palestiinaan, jotta juutalaiset pääsisivät pakenemaan Euroopan antisemitismiä. Palestiinan alueella eli tuolloin parikymmentä tuhatta juutalaista, alle kymmenes alueen väestöstä. 

Vasta 1930–40-luvuilla, jolloin Euroopan vainoja pakenevia juutalaisia ei haluttu useimmissa maissa ottaa vastaan, diasporassa yleistyi ajatus, että siionismi voisi olla keskeinen vaihtoehto, Levin sanoo. Holokaustin jälkeen Euroopassa oli satojatuhansia juutalaisia pakolaisia, ja idea juutalaisvaltiosta löi läpi. 

Epäilijöitä diasporassa kuitenkin oli.

“Keskustelut eivät niinkään lähteneet palestiinalaisista välittämisestä – niihin aikoihin eurooppalaiset tai amerikkalaiset eivät muutenkaan kummemmin välittäneet muiden ihmisoikeuksista. Mutta sitä ehdottomasti pohdittiin, että miten voidaan luoda juutalainen demokratia, jos enemmistö väestöstä on arabeja”, Levin sanoo. 

Vastauksia esitettiin kaksi: alueen jakaminen ja arabien häätäminen. 

Näiden yhdistelmä lopulta toteutui: YK hyväksyi alueen jaon. Israel julistautui itsenäiseksi toukokuussa 1948, ja naapurimaat hyökkäsivät Israeliin. Sodassa Israel ajoi satojatuhansia palestiinalaisia kodeistaan, mutta kielsi tehneensä niin, ja satojatuhansia lisää pakeni väkivaltaa. 725 000–800 000 palestiinalaista menetti kotinsa. Useimmat päätyivät Länsirannalle ja Gazaan. Heidän ei sallittu palata.  

“Sodan ensimmäisinä kuukausina USA:n juutalaisessa mediassa kirjoitettiin, että palestiinalaispakolaisten pitäisi päästä palamaan. Kun Israel otti tiukan kannan paluuta vastaan, kirjoittelu loppui.”

Yksi äänekkäistä kriitikoista oli filosofi Hannah Arendt. 

“Hän oli yksi juutalaisista, joka oli pettynyt, kun maa jaettiin eri väestöjen kesken. Hän uskoi yhteen maahan kahdelle kansalle, vastusti sotaa ja nationalismia.” 

USA:n tärkeimmän juutalaisjärjestön puheenjohtaja Irving Engel yritti puhua Israelin ensimmäisen pääministeri Ben Gurionin palestiinalaisten tasavertaisten oikeuksien puolelle. Toimittaja William Zukerman kirjoitti USA:n keskeiseen juutalaismediaan 1950-luvulla kriittisiä juttuja palestiinalaisten kohtelusta, kunnes Israelin diplomaatit puuttuivat asiaan.

1970-luvulla USA:ssa juutalainen Breira-liike ajoi kahden valtion ratkaisua ja palestiinalaisten itsemääräämisoikeutta.

“Nykyään kahden valtion ratkaisu on valtavirtaa, mutta silloin se oli hyvin radikaalia. Ihmiset menettivät ystäviään ja saivat todella rankkaa kritiikkiä, koska [palestiinalaisia edustava] PLO nähtiin silloin terroristiryhmänä”, Levin kertoo. 

Kriittisiä ryhmiä ja protesteja on ehdottomasti paljon enemmän kuin aiemmin.

Viime vuosien suurin palestiinalaisten oikeuksia ajava juutalainen liike on Yhdysvalloissa toimiva Jewish Voice for Peace. Sillä on lähes 750 000 jäsentä ja tukijaa, joihin kuuluu tunnettuja vasemmistointellektuelleja, kuten kirjailijat Noam Chomsky ja Naomi Klein. 

Toisin kuin Na’amod Britanniassa – joka määrittelee itsensä ei-siionistiseksi, eli siionismin nurjat puolet tiedostavaksi, mutta toivottaa myös siionistit tervetulleiksi – Jewish Voice for Peace on antisiionistinen. Se kuvailee vastustamaansa nykypäivän siionismia “siirtokuntakolonalistiseksi liikkeeksi, joka perusti apartheid-valtion, jossa juutalaisilla on enemmän oikeuksia kuin muilla.”

Liike kampanjoi Yhdysvaltain Israelille myöntämän aseavun katkaisemiseksi: Yhdysvallat on lahjoittanut Israelille aseapua vuosina 1948-2023 yhteensä 124 miljardin dollarin edestä. 

Viime syksyn ja kuluneen kevään aikana Jewish Voice for Peace on järjestänyt – välillä yhdessä nuoremman sukupolven If Not Now -liikkeen kanssa – näkyviä protesteja eri puolilla Yhdysvaltoja: lokakuussa viisisataa juutalaisaktivistia pidätettiin, kun he osoittivat mieltään Washingtonissa kongressin toimistotalon sisäpuolella aselevon puolesta. Molempien liikkeiden aktivistit ovat myös osallistuneet kevään mielenosoituksiin ja valtauksiin yliopistokampuksilla eri puolilla Yhdysvaltoja.

“Kriittisiä ryhmiä ja protesteja on ehdottomasti paljon enemmän kuin aiemmin”, Geoffrey Levin sanoo. 

“Iso syy on, että moni on menettänyt uskonsa Israelin haluun tehdä myönnytyksiä rauhan eteen: kun aiemmin kahden valtion ratkaisu näytti mahdolliselta, nyt se näyttäytyy yhä epätodennäköisemmältä. Israelissa on ollut oikeistohallitus hyvin pitkään, eikä toiveita vasemmistohallitukselle ole.” 

Selkeä enemmistö Yhdysvaltain juutalaisista taas on poliittisesti vasemmalla.

“Myös palestiinalaisten kuva mediassa on muuttunut: aiemmilla sukupolvilla ei ollut Al-Jazeeraa tai Netflixiä. Lisäksi suurempi osuus nuoremmista amerikkalaisista juutalaisista on käynyt Israelissa ja nähnyt, ettei se vastaa liberaalia utopiakuvaa.”

Aktivistiryhmiä vastustetaan vahvasti USA:n juutalaisyhteisön sisältä.

Vaikutusvaltaisen juutalaisjärjestö Anti Defamation Leaguen johtaja kuvasi Israelin toimia vastaan protestoivia antisiionistia juutalaisliikkeitä äärivasemmistolaisiksi viharyhmiksi ja sanoi pitävänsä niitä valkoisen ylivallan kannattajia vastaavina. Anti Defamation League on määritellyt antisiionismin antisemitistiseksi. 

Amerikkalaisen Jewish Currents -lehden podcastissa viime marraskuussa nuoret Palestiinaa tukevat juutalaiset kertoivat välien rikkoutumisesta perheen ja suvun kanssa ja nimittelystä naiiveiksi, itseään vihaaviksi juutalaisiksi ja terroristien tukijoiksi. Aktivistien juutalaisuutta kyseenalaistetaan. 

Levin näkee vahvan yhtäläisyyden historiallisten kriittisten äänten hiljentämiseen. 

Hänen mielestään protestiliikkeillä on merkitystä: USA:n kongressin ja senaatin jäsenet kuulevat nyt palestiinalaisten oikeuksia ajavia liikkeitä enemmän kuin koskaan ennen. 

“Jos juutalaisia ei olisi mukana, heidän olisi paljon vaikeampi saada sanomansa läpi.” 

Valtavirran vastustuksesta huolimatta pieniä palestiinalaisten oikeuksia ajavia juutalaisliikkeitä on eri puolilla Eurooppaa. Vaikka Suomen juutalaisyhteisöon kuuluu arviolta vain 1800 ihmistä, Suomikaan ei ole jäänyt liikehdinnästä sivuun. 

“Löysimme toisemme viime syksynä. Olen todella positiivisesti yllättynyt, että Suomessa syntyi jotain tällaista”, syksyllä perustetun Nahlieli-ryhmän jäsen Sivan kertoo. Hän on kasvanut Suomen juutalaisyhteisössä. 

Nahlielin jäsenet ovat puhuneet Palestiina-mielenosoituksissa ja paneelikeskusteluissa pitkin talvea. Helmikuussa ryhmä järjesti ensimmäisen oman tapahtuman, pienen mielenilmauksen Israelin suurlähetystön edessä. Siinä luettiin hepreaksi ja suomeksi vaatimukset: “Lopettakaa kansanmurha, ei Israelin apartheidille, vapauttakaa Palestiina!”   

Kuten muualla, Suomessakin on nähty vakiintuneen juutalaisyhteisön toimesta pyrkimys kieltää Nahlielin jäsenten juutalaisuus. Suomen juutalaisen seurakunnan puheenjohtaja Yaron Nadkbornik kirjoitti Nahlielin mielenosoituksesta X:ssä. “Suomen juutalaisen yhteisön puheenjohtajana sanoudun ihan täysin irti näistä ihmisistä. Toisaalta he eivät ole juutalaiseen yhteisöön koskaan kuuluneetkaan, eli mitä teatteria tämä on?” 

Sivanin mukaan Nadbornikin viesti on virheellinen: osa Nahlielin jäsenistä on seurakunnan jäseniä ja vielä useampi on ollut aiemmin. Juutalainen yhteisö ei ole myöskään sama kuin seurakunta, hän huomauttaa. 

Maailman Kuvalehdelle Nadbornik sanoo seisovansa aiemman väitteensä takana Sivanin kertomasta huolimatta. Hän perustelee väitteensä sillä, ettei hänen tiedä kenenkään Nahlielin mielenosoituksesta kertovissa lehtikuvissa esiintyviä henkilöiden “olevan juutalaisia” tai osallistuneen “millään lailla” Suomen juutalaisyhteisön toimintaan. Hän ei vastannut kysymykseen siitä, miten hän määrittelee juutalaisyhteisön.  

Nahlielissa on nyt toistakymmentä jäsentä, joista moni on aikuisena Suomeen muuttaneita. Osa on Israelin kansalaisia. Ryhmän perustajiin kuuluu suomalais-israelilais-jemeniläinen kirjailija ja toimittaja Koko Hubara. Hubara on kirjoittanut ja puhunut julkisesti omasta ja perheensä suhteesta juutalaisuuteen, Suomen juutalaisyhteisöön ja Israeliin. Hubaran setä ja täti tapettiin Israelissa Hamasin iskussa 7. lokakuuta 2023.

“Meidän on tärkeä osoittaa, että on mahdollista olla samaan aikaan todella järkyttynyt ja hajalla Hamasin hyökkäyksistä ja olla tätä mieltä poliittisesti”, Sivan sanoo.