Suo tuo monelle mieleen mäkäräiset ja pään ympärillä pörräävät paarmat, saappaan alla upottavan maan, jossa on tuskaista edetä. Suo ei todellakaan ole tämän maan matkailuvaltti, harva meistä koskaan sinne varta vasten lähtee. Siksi Niina Kivilän ja Kati Saonegin kirjoittama Hillasuolla kaikki on toisin (Into, 2023) on niin hämmästyttävää ja tervetullutta luettavaa.  

Kirjoittajat todella rakastavat suopursun tuoksua ja aavaa maisemaa. He ihailevat hillaa, suon ”kultakruunuista kuningatarta, joka vetää mehukkuutensa suon vetisyydestä ja kerää voimansa yöttömän yön valosta”. Heidän kuvailemanaan suo vaikuttaa satumaisen houkuttavalta paikalta. 

Suo on myös paikka, jonne entisaikaan epätoivoiset naiset kävivät upottamassa aviottomana syntyneitä vauvoja. Populaarikulttuurissa noidat ja zombiet kokoontuvat juuri siellä. 

Suo siellä, vetelä täällä sanotaan, kun tarjolla on vain huonoja vaihtoehtoja. Suolla on huono maine. Vaikka Suomi on ollut Euroopan soisin valtio, kansallismaisemiksi valittiin silti jylhät metsät ja kirkkaansiniset järvet.  

Suosta on kaikin keinoin yritetty hankkiutua eroon kuivattamalla ja sen turvetta polttamalla. Nykyisin suo-ojia on Suomessa yhtä pitkä matkan kuin maapallolta on matkaa kuuhun, kahteen kertaan. Etelä-Suomessa alkaa olla vaikea löytää suota. 

Niina Kivilän ja Kati Saoneginin mielestä suomalaisten tulisi uudistaa suhteensa suohon. Ystävällisesti he ovat valmiita siinä auttamaan. 

Tarina alkaa 15 vuoden takaa tamperelaisesta opiskelijayksiöstä. Siellä oli bileet. Niina Kivilä oli hiljattain palannut Suomeen Hollannin opiskelijavaihdosta ja katseli ovella ujona. Lattialla istui ystävällisen näköinen ihminen, Kati Saonegin, jonka kanssa juttu alkoi luistaa. Molemmat muistavat ensikohtaamisessa ihastumista. 

”Se oli kuin hetki, kun pääskynen löytää hyönteisen”, Saonegin kuvaa. Kumpikin ymmärsi toisen ajattelua ja pystyi jatkamaan siitä, mihin toisen lause loppui. Kivilä opiskeli poliittista historiaa, Saonegin kirjallisuustiedettä, molemmat Turussa. He löysivät toisensa jopa samoilta kulttuurihistorian ja uskontotieteiden luennoilta. 

Kivilä on kotoisin Janakkalasta ja aina rakastanut retkeilemistä. Saonegista oli ihailtavaa, että Kivilä lähtee rinkan kanssa tunturiin ja viihtyy siellä itsekseen vaikka viikon. Saonegin itse ei teltoissa viihdy, mutta hänkin kasvoi luonnossa. Itärajan tuntumassa Sallassa mökkeillessä hän on marjastanut lapsena hillasoilla. Kun hän kolmikymppisenä alkoi kaivata hillasuolle, Kivilä tarjoutui mukaan elämänsä ensimmäiselle hillastusreissulle. 

Siitä on nyt kuusi vuotta. Saonegin opetti Kivilälle, että etelän ihmisten kovaa sanaa lakka ei Lapissa käytetä. Sen sijaan voi kokeilla vaikka rahkamuuramaa, nevanmarjaa, mätäsmuurainta tai pounuhillaa. 

Siitä lähtien naiset ovat viettäneet heinä-elokuun vaihteet hillassa. Heitä huvittaa, että samaan aikaan, kun moni ystävä loikoilee vilvoittavilla kalliorannoilla, he rämpivät hyttyshatuissa turpeen pärskeet poskillaan ja lähettävät matkahuollon kyydissä kylmälaukuittain hillaa kaupunkiin.  

”Hillasuo on eräänlainen epäpaikka, veden ja maan välissä, kaiken reunalla. Se tekee meille hyvää”, Kivilä sanoo. 

Suolla tulee puhuttua suoremmin. Kerran nuotiolla he tunnustivat haluaavansa kirjoittaa kirjan. Vaikkapa suosta. Saonegin on ammatiltaan kustannustoimittaja. 

”Olen aina tiennyt, että jonakin päivänä Niina vielä kirjoittaa kirjan”, Saonegin sanoo ja saa ystävänsä suun loksahtamaan auki. ”Et ole ikinä sanonut tuota!” 

Eräretkeilyn perinne noudattaa valistuksen ajoista alkanutta valloittajakulttuuria, jossa erämaa halutaan ase kädessä valloittaa. Se kuulostaa kolonialistiselta. 

Niina Kivilällä on päivätyö Helsingin yliopiston henkilöstöhallinnossa. Lapista palattuaan he ryhtyivät vapaa-ajallaan kirjoittamaan.

Aluksi he halusivat tehdä feministisen eräoppaan, vastapainoksi kirjastojen miehiselle eräkirjallisuudelle. Kivilä kertoo, että hänen on aina ollut vaikea tunnistaa itseään luontokirjoista, joissa kamppaillaan, saalistetaan ja tapetaan. Hänen mielestään eräretkeilyn perinne noudattaa valistuksen ajoista alkanutta valloittajakulttuuria, jossa erämaa halutaan ase kädessä valloittaa. Se kuulostaa hänestä kolonialistiselta. 

”En metsästä, kalasta, en kuulu hirviseuraan enkä metsänhoitoyhdistykseen. Olen aina tuntenut olevani eräkulttuurissa jossain reunalla.” 

Näille naisille luonto on paikka, jonne he menevät olemaan ja antautuvat kokemaan. Kun he poimivat hilloja, raskas fyysinen ponnistelu pudottaa mielestä kaiken turhan. Mieli vapautuu järkeilystä ja ajattelu asiantuntijakielestä, se alkaa assosioida vapaammin. 

Kirjoittaminen jatkui neljä vuotta. Eräopasta siitä ei syntynyt. Tekstit hakeutuivat esseekokoelmaksi. Hillasuo on eräänlainen kehys, jonka äärellä kaikki tapahtuu.  

Olemme tulleet hillaan monenlaisina. Olemme tulleet eronneina, karanneina, kaikkemme antaneina. Lopen uupuneina ja järkemme menettäneinä. Olemme tulleet tyhjin käsin ja paljoa pyytävinä. 

Kaksikko rohkaisi toisiaan kirjoittamaan siitä, mitä mielen päällä kulloinkin myllertää. Kivilä pohtii äitinsä suvun mielenterveysongelmia, vaikenemisen kulttuuria. Saonegin puolestaan penkoo mytologiaa. Kalevalan maailmansyntytarina alkaa suolta sekin.

Koronasulun aikana Kivilä ahdistuu. Hän on uppoutunut Suomen luonnon hallinnan historiaan. Hän kirjoittaa soiden kurjasta kohtalosta. Kun avohakkuilla 1960-luvulla Suomen metsistä oli kaadettu iso osa, alkoi vimmattu soiden ojittaminen. Kosteikot muutettiin nopealla tahdilla talousmetsäksi. 

”Tässä maassa vallitsee luonnon hyväksikäytön eetos. Vaikka suuri osa soista on jo tuhottu, edelleen tässä maassa maksetaan ojittamistukea.” 

Mutta hilla-aikaan kirjoittaminen sai aina jäädä. Sallassa suolampiin solahtaessa taustakirjallisuuskin katosi mielestä. He särpivät kannonnokassa termosruokaa ja purkivat sisintään.  

Emme taatusti olisi kirjoittaneet näin henkilökohtaista kirjaa, jos toinen ei olisi ollut rohkaisemassa.

He alkoivat käyttää keskusteluistaan latinankielistä termiä sub rosa, joka tarkoittaa luottamuksellisuutta. Se viehättää heitä, koska heidän soilta himoitsema hilla kuuluu ruusukasveihin.  

”Emme taatusti olisi kirjoittaneet näin henkilökohtaista kirjaa, jos toinen ei olisi ollut rohkaisemassa”, Kivilä sanoo.  

Erään kerran kaupunkiin palattuaan Saonegin alkoi kirjoittaa lapsettomuudestaan.

En halua toisteista elämää, jossa juoksen hedonististen, jonninjoutavien mielihyvähaaveideni perässä. Haluan muutosta! Haluan, että elämä nytkähtää eteenpäin ja tulvii täyteen uusia hankalia asioita ja vauvan itkua ja sotkua. Haluan kohdata omat vajavaisuuteni ja tuoreen ihmisen täydellisyyden. (…) Haluan synnyttää niin, että repeän kahtia, että häntäluuni murtuu ja luulen kuolevani. Haluan herätä kaksitoista kertaa yössä ja olla aamulla kuin nukkuneen rukous. Haluan, että se kaikki vaikeus tapahtuu minulle! 

Suo on yhteiskunnallista, suo on näille naisille myös syvän henkilökohtaista. Se on terapeuttista ja se on raastavaa. Riidankin siellä saa aikaan, kun koko päivän rehkii. Mutta kertaakaan naiset eivät ole hyväksyneet reissuilleen ketään muita. He sopivat yhteen. Kivilä suurpiirteinen ja nopeampi, Saonegin tarkka ja siivoileva. 

Hillasuolla kaikki on toisin ilmestyi viime vuonna. Sen jälkeen kirjailijakaksikko on käynyt puhumassa soista aamutelevisiossa ja toistuvasti vaatinut päättäjiä suojelemaan suoluontoa. He asuvat nykyisin molemmat Helsingissä, lähellä luontoa. Haastattelun jälkeisenä päivänä Kivilä on lähdössä kolmen suksiparin kanssa Saonegin mökille Sallaan. Hiihtelemään hillasoiden päällä. 

”Ehkä siellä jo voi ennustaa jotakin tulevan kesän sadosta.”