Suomen evankelis-luterilainen kirkko saa historiansa kolmannen naispiispan, kun joulukuun alussa Turun arkkihiippakunnan piispanvaaleissa valittu hiippakuntadekaani Mari Leppänen, 42, astuu virkaan ensi helmikuussa.

Piispat ovat Suomen yhdeksän hiippakunnan ylimpiä virkahenkilöitä ja hengellisiä johtajia. Leppänen on ensimmäinen naispiispa Turun arkkihiippakunnan 900-vuotisessa historiassa.

Perinteisesti miesvaltaisessa kirkossa naisten asema on parantunut hiljalleen. Naispappeus hyväksyttiin 32 vuotta sitten, ja nykyään papeista noin puolet on naisia. Ensimmäinen naispiispa, nyttemmin eläköitynyt Irja Askola, astui virkaan Helsingin hiippakunnassa vuonna 2010.

Perinteisiin nojaavassa instituutiossa muutokset eivät tapahdu kivuttomasti. Naispappeuteen kielteisesti suhtautuvassa vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä kasvanut Mari Leppänen on joutunut kokemaan muutoksiin kohdistuvan vastustuksen henkilökohtaisella tasolla. Kun Leppänen vihittiin papiksi kahdeksan vuotta sitten, herätysliikkeen reaktio oli kielteinen ja Leppänen pakotettiin sen ulkopuolelle.

”Paljon ihmisten hylkäämistä tapahtui siinä kohtaa. Täytyy kuitenkin sanoa, että tämä tapahtui ennen kaikkea liikkeen johdon toimesta. Liikkeessä oli myös paljon ihmisiä, jotka tukivat minua”, Leppänen kertoo.

Pahinta Leppäsen mukaan on, jos väitetään, ettei sukupuoleen perustuva syrjintä olisi enää ongelma kirkossa.

Nyt piispan haun kohdalla sukupuolikysymys ei noussut samalla tavalla esille. Naispappeutta vastustavat yhteisöt eivät silti ole kadonneet kirkosta, ja asiaan liittyvät ongelmat nousevat myös Turun hiippakunnassa ajoittain esille. Leppäsen mukaan kyseessä on äänekäs vähemmistö, mutta sen toimintaan pitää silti puuttua. Kirkossa onkin luotu rakenteita, joilla seurakuntien työyhteisöissä tapahtuvaa syrjintää ehkäistään.

Pahinta Leppäsen mukaan on, jos väitetään, ettei sukupuoleen perustuva syrjintä olisi enää ongelma kirkossa. Leppäsen vastaehdokkaana piispan vaalien toisella kierroksella ollut Jouni Lehikoinen piti Ylen vaalipaneelissa naisten asemaa kirkossa vanhentuneena puheenaiheena.

Leppänen edusti vaaleissa vastaehdokastaan uudistusmielisempää linjaa asettumalla esimerkiksi selkeämmin tukemaan samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä kirkossa. Hän haluaa silti välttää liberaali-konservatiivi-jaottelua.

”Hirveän helposti haluamme tyypitellä toisiamme ja rakentaa mustavalkoista maailmaa. Tulen itse konservatiivisesta maailmasta, mutta olen käynyt polun avaraan kristillisyyteen. Monissa eettisissä kysymyksissä koen olevani avara, mutta on asioita, joissa olen säilyttäjä ja arvostan kirkon pitkää perinnettä.”

Vihkimiskysymyksessäkin Leppänen haluaa kirkossa olevan tilaa myös konservatiivisille näkemyksille. Hän näkee ratkaisuksi sen, että papeille annetaan mahdollisuus vihkiä muita kuin mies-nainen-pareja, mutta heitä ei pidä pakottaa siihen.

”Itse toivon, että kaikki parit voitaisiin vihkiä kirkossa. Pakottaminen ei kuitenkaan ole mielestäni se reitti eteenpäin tässä tilanteessa. Uskon, että kaikki parit löytävät kyllä papin, joka vihkimisen haluaa hyvillä mielin tehdä.”

Vaikka vuonna 2017 voimaan tullut avioliittolaki mahdollistaa samaa sukupuolta olevien parien avioliittojen solmimisen, kirkon virallinen linja katsoo avioliiton olevan edelleen miehen ja naisen välinen liitto. Asia on kirkkoa vahvasti jakava kysymys. Monet papit ovat oma-aloitteisesti vihkineet samaa sukupuolta olevia pareja, mistä tuomiokapitulit ovat antaneet heille varoituksia. Piispainkokous on puoltanut tuomiokapituleiden oikeutta määrätä papeille seuraamuksia kirkon avioliittokäsityksen vastaisista vihkimisistä.

”Huomaan välillä kysyväni, olemmeko kristinuskossa rakentaneet identiteettiä liikaa viholliskuvien kautta.”

Voivatko seksuaalivähemmistöjen oikeuksia puoltavat näkemykset millään mahtua osaksi samaa kirkkoa niiden kanssa, joille naispappeuskin on edelleen ylitsepääsemätön asia?

”Se edellyttää kärsivällisyyttä ja dialogitaitoa. Huomaan välillä kysyväni, olemmeko kristinuskossa rakentaneet identiteettiä liikaa viholliskuvien kautta”, Leppänen pohtii.

”Jeesuksen syntyessä ensimmäinen viesti oli ’maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto’. Meidän pitäisi palata rauhan lähteeksi ja olla sovinnon ja vuoropuhelun kirkko. Suomessa kulttuuri, koulutus, demokratia ja tasa-arvo ovat aikanaan rakentuneet kristinuskon varaan. On aiheellista kysyä, onko kirkko toiminut sellaisten arvojen puolesta.”

Tilastojen valossa uudistuspaineen ja perinteiden yhteen sovittaminen näyttää olevan kirkolle vaikea yhtälö. Kirkosta on 2000-luvulla erottu kiivaaseen tahtiin, ja jäsenten määrä on pienentynyt yli 600 000 ihmisellä. Kirkon omassa ennusteessa arvellaan jäsenmäärän pienenevän vielä nykyisestäkin lähes miljoonalla ihmisellä vuoteen 2040 mennessä.

Suurimmat eropiikit ovat tulleet tilanteissa, joissa kristinuskon nimissä on tehty näkyviä kannanottoja suhteessa seksuaalisuuden kysymyksiin. Esimerkiksi vuoden 2010 lokakuussa kirkosta erosi noin 40 000 jäsentä sen jälkeen, kun Suomen Kristillisdemokraattien silloinen puheenjohtaja Päivi Räsänen esitti samaa sukupuolta olevien avio-oikeutta vastustavia kantoja Ylen Ajankohtaisen Kakkosen homoillassa.

Toisaalta myös vapaamielisempi suhtautuminen seksuaalisuuteen on herättänyt närää kirkon jäsenissä. Vuonna 2014 kirkosta erosi muutama tuhat jäsentä Vantaan seurakunnan osallistuttua seksimessuille.

”Ennen kirkkoon kuuluminen oli itsestään selvää, nyt siihen kuulutaan silloin, kun sillä on itselle merkitystä.”

Mari Leppäsen mukaan jäsenmäärän pienentymisen perimmäinen syy löytyy kuitenkin laajasta murroksesta perinteisten instituutioiden roolissa ja siinä, miten ihmiset jäsentävät omaa hengellisyyttään. Ihmiset eivät välttämättä koe enää tarvitsevansa kirkkoa hengellisyytensä rakentamiseen. Murros koskee koko läntistä Eurooppaa.

”Kehitystä on vaikea muuttaa. Ennen kirkkoon kuuluminen oli itsestään selvää, nyt siihen kuulutaan silloin, kun sillä on itselle merkitystä tai jos haluaa tukea kirkon työtä.”

Mihin ylipäätään enää tarvitaan yhteistä isoa, yhteisten linjausten ja opin kirkkoa?

”En tiedä, tarvitsemmeko sellaista kirkkoa, joka Suomessa on aikanaan ollut, johon lähes sata prosenttia kansasta on kuulunut. Voimme ihan hyvin hyväksyä, että tänä aikana Suomessa on monella tavalla uskovia ja uskonnottomia ihmisiä. Kirkon institutionaalinen rooli muuttuu, mutta tässä ajassa on paljon isoja kysymyksiä. Tähän vuoropuheluun kirkon pitää mielestäni lähteä.”

Lapsesta asti kirkon ympäristössä kasvanut Leppänen pitää myös tärkeänä, että ihmiset voivat kirkossa jakaa suuret elämänkysymykset omaan todellisuuteen käpertymisen sijasta. Itse hän haluaa toteuttaa omaa uskonnollisuuttaan kirkon kautta siksi, että se toimii hänen hengellisenä kotinaan ja tuo järjestystä hänen maailmankatsomukseensa.

”Uskon kirkon vahvaan viestiin, joka minulle on evankeliumia julistava vapautusliike ja Jeesuksen esimerkkiä seuraten heikkojen ja alas painettujen puolustaminen.”

Leppänen ei näe kirkon suhdetta muihin uskontoihin ja maailmankatsomuksiin kilpailevana, vaan pikemminkin dialogisena. Hän vierastaa ajatusta kampanjoinnista uusien jäsenten toivossa.

Yhdentekevä asia kirkon jäsenmäärä ei kuitenkaan Leppäsen mukaan ole. Se nimittäin osaltaan määrittää, kuinka paljon kirkolla on käytettävissään resursseja esimerkiksi diakonia- tai kasvatustyöhön. Kirkon identiteettiin myös kuuluu uskosta kertominen ja siihen mukaan kutsuminen.

”Sillä, että ihmiset haluavat kuulua kirkkoon, on iso arvo. En kuitenkaan ajattele, että kirkon identiteetti rakentuisi pelkästään jäsenmäärästä. Kirkon perimmäinen tehtävä on kutsua ihmisiä jumalan yhteyteen, mutta koen vieraaksi, että sitä lähdettäisiin rakentamaan jäsenhankinnan kautta. Kun elämme niin kuin opetamme, se toivottavasti myös kutsuu ihmisiä.”

Kirkko mahdollistaa ja ylläpitää Suomessa monenlaista harrastustoimintaa, joka on pitkälti avointa kaikille, myös kirkkoon kuulumattomille. Sitäkään Leppänen ei lähtisi muuttamaan uusien jäsenten toivossa, joskin resurssien väheneminen saattaa pakottaa käymään asiasta uudenlaisia keskusteluita. Myös kehittyviin maihin suuntautuvassa avustustoiminnassa hän asettaa etusijalle kehitysyhteistyön periaatteet.

Jäsenkadosta huolimatta kirkko on Suomessa edelleen valtava yhteiskunnallinen toimija. Vuoden 2020 alussa siihen kuului lähes 70 prosenttia suomalaisista. Kirkko vaikuttaa heihin eri tavoin esimerkiksi rippikoulujen, kasvatustyön ja diakoniatyön kautta. Lisäksi kirkko omistaa Suomessa yli 8000 rakennusta ja lähes 170 000 hehtaaria metsää. Se, miten näin suurta omaisuutta ylläpidetään ja käytetään, heijastuu väistämättä ympäröivään yhteiskuntaan.

”Kirkon pitäisi tuoda yhteiskunnalliseen keskusteluun näkökulmia kohtuullisemman elämäntavan puolesta.”

Millä tavalla kirkon sitten pitäisi hyödyntää kykyään vaikuttaa? Leppänen pitää tärkeänä ainakin sitoutumista ympäristön suojeluun ja ilmastonmuutoksen torjuntaan. Hän haluaisi kirkon myös ottavan nykyistä rohkeammin osaa julkiseen keskusteluun, vaikka poliittinen toimija sen ei pidäkään olla.

”Jos kirkko määrittelee oman tehtävänsä niin, että sen kuuluu pitää huolta ihmisistä ja luomakunnasta, niin ajattelen, että kirkon pitäisi olla arvovaikuttaja ja toimija. Kirkon pitäisi tuoda yhteiskunnalliseen keskusteluun näkökulmia kohtuullisemman elämäntavan puolesta. Puhua siitä, että kuluttaminen ei tee meitä onnelliseksi, tai kehottaa globaaliin vastuunkantoon.”

Mutta miten kirkko voi osallistua keskusteluun yhtenäisellä viestillä, jos sen sisällä vallitsevat toisistaan poikkeavat arvot? Tässä Leppänen näkee piispojen aseman olevan erityisen merkittävä.

”Suurin osa suomalaisista rakentaa kirkkosuhdettaan median kautta, ja siinä piispoille on annettu erityinen paikka toimia uskontulkkeina ja yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistujina.”

Leppänen kokee saaneensa piispan vaaleissa vahvan tuen sille, että ilmapiiri kirkossa on hänen edustamilleen näkemyksille suosiollinen.

Vaali oli silti tiukka. Leppänen sai kahden ehdokkaan välisellä toisella kierroksella noin 54 prosenttia äänistä.

”Kirkko on hyvin jännitteinen maailma. Toisaalta kannetaan jotain muuttumatonta ja syvää perimmäistä viestiä. Samaan aikaan kirkko on aina elänyt erilaisissa todellisuuksissa. Säilyäkseen sen on täytynyt pystyä uudistumaan ja reagoimaan sen päivän kysymyksiin.”

Leppänen toivoo voivansa piispana vaikuttaa yhdenvertaisuuden kysymyksiin, puolustaa heikoimmassa asemassa olevia ja nostaa esiin ympäristöön liittyviä teemoja.

”Tässä ajassa kiinni olevat asiat ovat tärkeitä, ja niihin kirkon pitää omasta todellisuudestaan käsin reagoida.”