Artikkelikuva
”Mielenterveyden ongelmat ovat afrikkalaisessa kulttuurissa yhä tabu”

Katulasten kummitäti

Buthaina Ibrahim auttaa Nairobin katujen kasvatteja – vaikka omalla ajallaan ja rahallaan.

Nairobissa hämärtää jo, kun Buthaina Ibrahim tulee tapaamiseen yli kaksi tuntia myöhässä. Ibrahim sanoo pole, anteeksi, mutta ei oikeastaan ole kovin pahoillaan.

Katulapsia auttava sosiaalityöntekijä on taas ollut hoitamassa työasioita vapaa-ajallaan.

Ibrahimin työnä on auttaa kaduilla asuvia ja työskenteleviä lapsia saamaan elämänsyrjästä kiinni. Tällä kertaa hän on vieraillut yhden katujen kasvattaman teinitytön kanssa Matharen mielisairaalassa, jossa tytön isä on hoidettavana.

Ibrahim on Nairobin kaduilla käytännössä aina töissä. Joku lapsista ja nuorista tulee lähes päivittäin kiskomaan häntä hihasta, kysymään neuvoja tai vain kuulumisia. He kutsuvat Ibrahimia Aunty Buthainaksi, Buthaina-tädiksi.

Ibrahim työskentelee Kenian vanhimmassa katulapsia auttavassa järjestössä Undugu Society of Kenyassa, joka on saanut työhönsä suomalaisia kehitysyhteistyövaroja Taksvärkin kumppanina.

Noin kolmen ja puolen miljoonan asukkaan Nairobissa on varovaisten arvioiden mukaan ainakin 60 000 lasta, jotka asuvat ja työskentelevät kaduilla. Ibrahimin mukaan katulapsi-ilmiöön vaikuttavat Keniassa etenkin yhteiskunnan syvälle juurtunut korruptoituneisuus ja sitä ruokkiva, vielä syvempi köyhyys.

Maailmanpankin viimeisimmän tilaston mukaan kenialaisista noin 67 prosenttia eli alle kahdella dollarilla päivässä vuonna 2005.

”Useimmilla kenialaisilla katulapsilla on perhe tai ainakin yksi vanhempi, mutta köyhä perhe tai lasten varaton koulu on saattanut kannustaa lapsia kadulle”, Ibrahim sanoo.

Kaduilla lapset ja nuoret saavat elantonsa yleensä varastamalla tai varastamaansa tavaraa tai itseään myymällä. Etenkin Nairobin ruuhkaisissa liikenneympyröissä seisovien autojen sivupeilit ovat kovaa valuuttaa. Kurjuutta syventää Ibrahimin mukaan se, että korruptoituneet poliisit myyvät lapsille huumeita.

Nuorena nuorten luo

Ibrahim on itsekin nähnyt nairobilaisen elämän nurjan puolen. Hänen sukunsa on juuriltaan nuubialainen, ja Ibrahimin isoisoisä palveli monen muun nuubialaisen tapaan brittiarmeijaa ensimmäisessä maailmansodassa. Kun hän palasi Keniaan, hänelle osoitettiin asuinpaikaksi kaupungin laitamilla kasvanut metsäalue Kibera. Siitä on sittemmin kasvanut Kenian suurin slummi, jossa Ibrahimin äiti asuu yhä.

Kiberassa Ibrahim aloitti myös uransa. Parikymppisenä sosiaalityön opiskelijana hän pääsi sinne Undugu Societyn työharjoitteluun vuonna 1991, kun järjestö oli aloittamassa hanketta nuubialaislasten saamiseksi kouluun. Sittemmin hänet vakinaistettiin.

”Olin järjestön nuorin työntekijä ja kiersin Nairobin katuja ja slummeja, puhuin suunnilleen itseni ikäisten nuorten kanssa ja koetin tunnistaa sellaisia tapauksia, joita järjestö voisi auttaa”, Ibrahim kertaa. Tavoitteena oli ja on vakuuttaa lapset, nuoret ja näiden perheet siitä, että lähes mikä tahansa on parempi kuin lasten karkaaminen kotinsa köyhyydestä kaduille.

Ibrahimin mukaan katulapsityön ehdoton edellytys on, että sosiaalityöntekijät voittavat lasten ja nuorten luottamuksen. Kenian kaltaisessa maassa se ei kuitenkaan ole helppoa. Luottamuksen voittaminen näet edellyttää lasten aitoa kohtaamista, ja siihen afrikkalainen kulttuuri ei kannusta.

”Afrikkalaiseen kulttuuriin kuuluu ajatus siitä, että lapset saavat näkyä mutta eivät kuulua. Usein se johtaa siihen, että yhteiskunta tuomitsee katulapset ja pitää heitä automaattisesti valehtelijoina”, Ibrahim sanoo.

”Sosiaalityöntekijän on kuitenkin asetuttava lapsen puolelle. Ajattelen, että jos lapsi on kadulla, syy ei ole lapsessa vaan tämän perheessä. Katulapsi on sairaan perheen oire.”

Aina kovia kokeneiden nuorten luottamuksen saavuttaminen ei ole onnistunut. Sisäpiiriin pääsy on vaatinut vastaavasti sitä, että Ibrahim on uskaltanut luottaa katunuoriin.

Kuutisen vuotta sitten Ibrahim oli jo pitkään käynyt Nairobin keskustassa sijaitsevan Globen liikenneympyrän katunuorten luona, mutta ryhmän nuoriin oli vaikea saada kontaktia. Moni suostui hädin tuskin puhumaan sosiaalityöntekijälle, jota pidettiin virallisen vallan edustajana, lähes vihollisena.

”Joukossa oli poika, joka ei koskaan tullut juttelemaan. Eräänä päivänä hän kuitenkin koetti myydä minulle usb-tallennustikkua ja kysyi kauppaamisen varjolla, mitä hyötyä Undugusta muka voisi hänelle ja muille nuorille olla”, Ibrahim kertoo.

”Kun kerroin, mikä työnkuvani oli, poika ehdottikin yhteistyötä. Hän sanoi voivansa viedä minut Nairobin downtownin takapihoille, joihin en yksin tohtinut, ja esitellä minulle uusia nuoria, jotka voisivat hyötyä avusta. Otin riskin ja suostuin. Maksoin pojalle ensi alkuun omista rahoistani.”

Ibrahim työskenteli Wamaratu-nimisen pojan kanssa kaduilla useita vuosia. Wamaratun ansiosta Undugu-järjestö pystyi laajentamaan työtään uusille alueille ja palkkasi lopulta katunuoria muidenkin sosiaalityöntekijöiden avuksi. Moni heistä on sittemmin päässyt oman työnsä turvin pois kaduilta.

Eikö sosiaalityöntekijää pelota Nairobissa, jonka katuja pidetään Afrikan vaarallisimpina?
”En ole koskaan kokenut katunuorilta väkivallan uhkaa”, Ibrahim sanoo.

Kaulakorun tai kaksi katupojat ovat häneltä vieneet, mutta muuten nuoret suhtautuvat häneen ja jopa hänen perheeseensä suojelevasti.

”Moni katujen nuorista tuntee mieheni. Kerran he auttoivat hänet ryöstäjien kynsistä keskellä kaupunkia.”

Mielenterveys on pääasia

Ibrahimin työnantaja on paraikaa uudistamassa työskentelytapaansa ja on kouluttanut sosiaalityöntekijöitään soveltamaan työssään perheterapiaa. Sen avulla on tarkoitus puuttua niihin ongelmiin, jotka ovat alun perin ajaneet lapsia kaduille.

Terapiatyö on uraauurtavaa, sillä mielenterveyden ongelmat ovat afrikkalaisessa kulttuurissa yhä tabu.

Ibrahimin mielestä sosiaalityön pitäisi kuitenkin mennä vielä pidemmälle mielenterveystyön suuntaan. Siksi Ibrahim lukee parhaillaan maisteriksi kliinisessä psykologiassa.

Haaveissa on valmistuminen ensi vuonna, ja sen jälkeen ehkä oman järjestön perustaminen. Se voisi kouluttaa muiden järjestöjen työntekijöitä edelleen.

”Menneisyyden kokemukset vaikuttavat nykyhetkeen, ja siksi kaduille päätyneiden lasten ja nuorten pitäisi päästä käsittelemään mennyttä. Katunuorten elämän muutos voi lähteä vain nuorista itsestään, ja vain, jos nuoret uskovat itseensä. Siksi mielenterveyden pitäisi olla katulapsityössä ensisijaista.”

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!