Istanbulin Kumkapin kaupunginosassa siirtolaisten arki on pitkäveteistä odottamista.

Taksimin kreikkalais-ortodoksisen kirkon ruokalassa on ruuhkaa. Kymmenet afrikkalaiset siirtolaiset saapuvat pikkuhiljaa paikalle odottamaan ilmaista lämmintä ruoka-annostaan, jonka Istanbulin seurakuntien välinen siirtolaisohjelma (IIMP) viikoittain jakaa.

Istanbulista on muodostunut pysähdyspaikka lukemattomille Eurooppaan pyrkiville siirtolaisille.

Jokainen saapuja kirjoittaa nimensä ja maansa listaan, jonka jälkeen hän saa vuoronumerolappusen. Listaan kertyy maita joka puolelta maanosaa: Ghana, Nigeria, Komorit, Somalia, Gambia, Kongon tasavalta.

Tungoksen keskellä, noin viidenkymmenen miehen joukossa, ryysii yksi nainen. Hän kantaa sylissään arviolta kuusivuotiasta lasta. Naisella on äitinä erikoislupa päästä jonon ohi. Hän raapustaa listaan: Yasmin, Somalia, ja pyytää viisi vuoronumerolappua.

”Nämä ovat lapsilleni”, hän sanoo ja hymy vilahtaa hänen väsyneillä kasvoillaan. Poikalapsi kiemurtelee naisen sylissä ja tuijottaa tyhjyyteen. Hänen käytöksestään ei ole vaikea huomata autistisuutta.

Istanbul pysäkkinä

Yasmin on asunut reilut puolitoista vuotta lastensa kanssa yksiössä Istanbulin pahamaineisella Tarlabashin aluella.

Yasmin on yksi niistä afrikkalaisista, jotka pakenivat kotimaidensa oloja ja luulivat päätyvänsä Eurooppaan mutta lopulta löysivätkin itsensä Istanbulin Tarlabasin slummin talorähjistä.

Tarlabas sijaitsee vain muutaman sadan metrin päässä Istanbulin kuuluisalta Istiklal-kauppakadulta. Kaupunginosan kapeilla kaduilla kurdilapset juoksentelevat ja huivipäiset naiset istuskelevat ja rupattelevat asuintalojensa portailla. Öisin ränsistyneiden talojen seinistä kaikuvat aseiden laukaukset.

Tarlabasin, Kumkapin ja Aksarayn kaupunginosat ovat merkki viimeisten parinkymmenen vuoden aikana tapahtuneesta uudentyyppisestä kansainvälistymisestä. Idän ja lännen välimaastossa kohoavasta suurkaupungista on muodostunut pysähdyspaikka lukemattomille Euroopan unioniin pyrkiville afrikkalaisille ja aasialaisille siirtolaisille.

Turkkiin tullaan veneellä, lentokoneella, jalan, autokyydillä tai milloin mitenkin -usein kuitenkin salakuljettajien palveluita käyttäen. Sinnikkyydestään huolimatta Turkkiin saapuvat eivät kuitenkaan helposti onnistu jatkamaan matkaansa, vaikka ovatkin jo Euroopan porttien tuntumassa.

Niin Iranista, Irakista, Afganistanista, Pakistanista kuin eri puolilta Afrikkaa saapuneet siirtolaiset jämähtävät kaupunkiin jopa vuosiksi. Jotkut jäävät odottamaan päätöstä turvapaikkahakemukseensa, toiset keräämään rahaa salakuljettajille jatkokuljetusta varten. Lisäksi lukuisat Kreikan rajan ylitystä yrittäneet palaavat epäonnistuttuaan aina uudestaan Istanbuliin.

”Rajalta palaajia on aina vain enemmän”, siirtolaisuuden tutkija ja kirjailija Behzad Yaghmaian sanoo.

”Euroopan unioni delegoi rajojensa valvontaa yhä enemmän naapurivaltioilleen. Turkille Euroopan portinvartijan toimi on EU-jäsenneuvotteluiden takia hyödyllinen, ja se onkin onnistunut kiitettävästi siirtolaisvirran tyrehdyttämisessä.”

Samalla Istanbulin slummit ovat täyttyneet kaukaa saapuvista muukalaisista.

Siirtolaispolitiikan porsaanreiät

Kirkon ruoanjakelusta vastuussa oleva ruandalainen Gaspard ojentaa Yasminille kotiin vietäväksi viisi pakettia riisiä, viisi pakettia lihapataa, muutaman leivän sekä nektariineja. Hymyileväinen Gaspard on toiminut vuosia IIMP:n tulkkina ja ahkerana vapaaehtoistyöntekijänä. Hänelle ruoanjakelu tuli aikoinaan tutuksi pakolaisleirillä Turkin ja Iranin rajalla, jonne Turkin valtio sulki 1990-luvun puolivälissä satoja Istanbulin kaduilta vangittuja afrikkalaisia.

Gaspard kärsi leirillä kolme vuotta, kunnes sieltä karkuun päästyään palasi Istanbuliin. Kaikkiaan hän on odotellut turvapaikkapäätöstä jo kymmenkunta vuotta.

”Meidän ruandalaisten tapaus on kinkkinen, koska sotamme on ulkopuolisten silmissä ohi. Keskinäinen kauna kuitenkin jatkuu, ja olen 10 vuotta koettanut vakuuttaa UNHCR:lle, että paluuni Ruandaan olisi minulle suuri riski. Nyt vihdoin minut on hyväksytty pakolaiseksi ja enää odotan päätöstä siitä, mikä maa minut tulee vastaanottamaan”, Gaspard selittää.

Yasminkin haki puolitoista vuotta sitten Turkkiin saavuttuaan turvapaikkaa, mutta ei Turkin valtiolta vaan, kuten Gaspardkin, YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:lta. Turkki on allekirjoittanut vuoden 1951 kansainvälisen pakolaissopimuksen, mutta se kuuluu niiden harvojen maiden joukkoon, jotka rajasivat sopimuksen koskemaan vain Euroopan maista saapuvia turvapaikanhakijoita.

Muualta saapuvat hakijat käsittelee UNHCR.

Pakolaisiksi hyväksytyt hakijat lähetetään eteenpäin vastaanottajamaihin kuten Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Australiaan tai vaikkapa Suomeen. Turkki sijoittaa päätöstä odottavat turvapaikanhakijat väliaikaisesti 24:lle satelliittikaupungiksi nimetylle pienpaikkakunnalle.

Hylätyksi tulleet passitetaan kotimaihinsa, jos Turkilla ja kyseisellä maalla on keskinäinen sopimus palauttamisesta. Jos ei ole, monet yksinkertaisesti häviävät Turkin lukemattomien laittomien asukkaiden massaan. Tästä joukosta suurin osa ei ole koskaan vaivautunut kirjautumaan UNHCR:n byrokratiaviidakkoon – vuoden 2006 maaliskuussa päätöksen odottajia oli vaivaiset 7000, joista yli 700 oli uustulokkaita. Päätöksen saamiseen menee yleensä yli vuosi, mihin monella ei ole kärsivällisyyttä, varsinkaan kun yhä useammin hakemus hylätään. Moni ei siksi usko mahdollisuuksiinsa täyttää kansainvälisiä pakolaiskriteerejä. Lisäksi yllättävän moni siirtolainen ei edes tiedä UNHCR:n olemassaolosta.

Istanbulin slummeissa asuvien laittomien siirtolaisten määrää on mahdotonta edes arvioida. ”Poliisi on sulkenut silmänsä alati paisuvalta siirtolaistulvalta. Valtiolla ei yksinkertaisesti ole varaa teljetä heitä vankiloihin”, Behzad Yaghmaian sanoo.

”Konstaapelit käyttävät lainturvattomia siirtolaisia hyväkseen tienatakseen muutaman lisäpennosen. Siirtolaisilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin vastata poliisien uhkailuihin lahjuksilla”, hän lisää.

Mauritanialaisten siirtolaisten vuokra-asunto Istanbulissa, Aksarayn kaupunginosassa.

Ei vetoa satelliittikaupunkeihin

Yasminin ja hänen lastensa ensimmäinen turvapaikkahakemus hylättiin seitsemän kuukauden odotuksen jälkeen. Yasmin haki oikaisua päätökselle ja odottaa nyt UNHCR:lta lopullista päätöstä.

”Tämä on ainoa toivoni. Voin päästä joko Kanadaan tai Australiaan. Kun saavuin tänne ja ymmärsin, kuinka epätoivoinen tilanteeni on, jouduin pohtimaan onnettomiakin ratkaisuja”, hän muistelee.

”Olin valmis laittamaan lapseni veneeseen ja työntämään veneen vesille. Itse olisin myös astunut veneeseen ja ollut valmis mihin tahansa kohtaloon”, hän huokaa päätään pyöritellen.

Yasmin ei koskaan muuttanut satelliittikaupunkiin, koska siellä hänellä ei olisi ollut IIMP:n tukea. Monet satelliittikaupunkeihin tuomituista eivät tule toimeen niukasti mahdollisuuksia tarjoavissa, usein konservatiivisissa pikkukaupungeissa, vaan palaavat Istanbuliin.

Rachel Levitan työskentelee pakolaisia neuvovassa RLAP-järjestössä. Hänen mukaansa Turkin valtio ei ole armollinen UNHCR:n päätöstä odottaville turvapaikanhakijoille.

”Heille ei tarjota sosiaalipalveluja eikä terveydenhuoltoa. Heille ei myöskään myönnetä työlupia, ja turvapaikan hakijan on ilmoittauduttava viikoittain satelliittikaupunkinsa poliisille. Näiden pienille paikkakunnille myönnettyjen oleskelulupien ainoa hyöty on, että ne antavat turvapaikahakijoiden lapsille oikeuden käydä koulua. Sillä ei kuitenkaan vatsoja ruokita, ja siksi monet palaavat Istanbuliin etsimään huonosti palkattuja työpaikkoja harmaasta taloudesta”, Levitan tietää.

”Meidän 600 asiakkaastamme kenelläkään ei ole Turkissa työlupaa. Monet miehistä työskentelevät pimeästi tehtaissa, kalastajina tai rakennustyömailla ja naiset yleensä kotiapulaisina ilman mitään takuita edes palkanmaksusta. Monet eivät löydä lainkaan töitä ja elävät joko sukulaistensa lähettämillä avustuksilla tai keräämällä ruoantähteitä roskalaatikoista”, hän lisää.

Tarlabasin, Kumkapin ja Aksarayn kaupunginosat ovat merkki uudentyyppisestä kansainvälistymisestä: idän ja lännen välimaaston suurkaupungista on muodostunut pysähdyspaikka lukemattomille eurooppaan pyrkiville siirtolaisille.

Karmiva elämänmuutos

Yasmin ei voi pienten lastensa ja kielitaidottomuutensa takia etsiä töitä edes Istanbulin harmailta markkinoilta. Lapset eivät ole päässeet turkkilaiseen kouluun vaan käyvät pari kertaa viikossa IIMP:n siirtolaislapsille tarkoitetuilla oppitunneilla. Yasminin 15 neliömetrin pohjakerroshuusholli pyörii kirkon avustuksilla sekä Yasminin vanhimman, 14-vuotiaan pojan 60 liiran viikkopalkalla. Sillä isätön perhe pyrkii ruokkimaan viisi suuta.

Yasminin elintaso on tipahtanut huomattavasti siitä, kun perheen isä vielä eli. Aviomiehellä oli vuosia hyvä työpaikka Libanonissa, kunnes hän sen menetettyään joutui perheineen palaamaan rauhattomaan Mogadishuun. Vakavaraisuus herätti kateutta, ja perhettä uhkailtiin. Lopulta mies tapettiin raa’asti. Yasmin päätti paeta Somaliasta ja maksoi kalliin laivamatkan Eurooppaan.

Yasminin Yahya-poika ja Azhar-tytär viettävät aikaa vierailevan naapurin seurassa.

”En muista, kauanko me matkasimme, mutta se tuntui ikuisuudelta. Lopulta salakuljettaja ilmoitti, että olimme saapuneet lähellä Kööpenhaminaa olevalle saarelle, ja pyysi meitä ja muita matkustajia jättämään laivan. Pian törmäsimme ystävälliseen vierasta kieltä puhuvaan mieheen, joka kyyditsi meidät mantereelle ja neuvoi meidät johonkin linja-autoon. Saavuimme tänne ja löysimme afrikkalaiskorttelit. Vielä viikkoja luulin saapuneeni Kööpenhaminaan, kunnes joku kertoi minulle, että olinkin Istanbulissa, Turkissa”, Yasmin naurahtaa.

Muslimien kello yhden rukouskutsu kajahtaa ortodoksikirkon viereisestä moskeijasta. Äsken vielä täpötäydet ruokapadat ja leipäsäkit ammottavat tyhjyyttään eikä ruokatilassa näy ristinsielua. Vain Gaspard lakaisee lattiaa ja asettaa ruoanjakelua varten yhteen kootut pöydät paikoilleen.

Afrikkalainen siirtolaisjoukko ja 54 ruokapakettia on jälleen hävinnyt leveän Istiklal-kadun hälinään.

Kuvat: Nikem Ekberzade

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007