Artikkelikuva
Moi Namaste -tuotemerkin perustaneelle Pukhraj Ranjanille keskeisiä arvoja ovat kestävyys ja kriittisyys pikamuotia kohtaan. 

”Älä osta mitään turhaa: paras vaate on jo kaapissasi” – Pukhraj Ranjan haluaa tehdä muotialasta eettisemmän 

Suomalaisintialaisen Moi Namaste -vaatebrändin perustaja Pukhraj Ranjan ei pelkää kritisoida muotialaa. Työnsä kautta hän haluaa taata, että hänen kotimaansa naiset ja perinteiset käsityöläiset saavat reilun korvauksen työstään.

Suuria printtejä ja värikkäitä kankaita. Monipuolisuutta ja mukavuutta. Ja ennen kaikkea kestävyyttä ja kiertotaloutta. 

Tämä kaikki on olennaista intialaissuomalaisen Pukhraj Ranjanin vaatteissa. Viimeksi tänä syksynä hän matkusti ympäri Intiaa ja tapasi paikallisia käsityöläisiä suunnitellakseen Moi Namaste brändin -seuraavia askeleita. 

Vaatteissaan Ranjan haluaa tuoda esille kotimaansa Intian estetiikkaa. 

“Kun aloitin, tein yksinkertaisia vaatteita esimerkiksi intialaisista sareista tai vintage-vaatteista.” 

Intiassa ihmiset eivät pelkää leikkiä väreillä ja käyttää näyttäviä koruja, kun taas Suomessa suositaan maanläheisyyttä ja minimalismia. Vaatteiden markkinointi Suomessa ei aina ole ollut Ranjanille helppoa.

”Vaatteeni eivät ole ehkä tyypillisesti sellaisia, joita suomalaisissa design-kouluissa nähdään”, hän sanoo.  

Ranjanin vaatteissa näkyy kuitenkin myös vahvasti nykyinen kotimaa Suomi. Se tarkoittaa, että toisin kuin vaikka ohuiden intialaisten sarien, suomalaisten vaatteiden tulee olla lämpimiä. Niiden tekoon Ranjan on käyttänyt esimerkiksi vanhoja huopia. 

Ranjan käyttää vaatteidensa tekoon esimerkiksi huopakangasta, jotta ne olisivat tarpeeksi lämpimiä Suomen ilmastoon.

Värien lisäksi Ranjanin keskeinen arvo työssään on kestävyys ja kriittisyys pikamuotia kohtaan.  

“Minun on helpompi kritisoida muotialaa, koska taustani ei ole muotimaailmassa. Huomaan kyllä, että monelle ihmiselle tulee kriittisistä kommenteista epämukava olo.” 

Ranjan muutti jättimetropoli Mumbaista Suomeen vuonna 2015 tekemään maisterin tutkintoaan.  

Aiemmin hän työskenteli Intian kehityssektorilla, tehden töitä esimerkiksi Mumbain slummeissa. 

Valmistuttuaan yliopistosta Suomessa Ranjan työllistyi opetusalan kansalaisjärjestöön. Opintojen aikana oli löytynyt myös suomalainen aviomies, joka vahvisti halua asettua Suomeen.  

Työ alkoi tuntua erilaiselta verrattuna siihen, mitä hän oli aiemmin tehnyt. Samoihin aikoihin iski koti-ikävä. Ranjan alkoi pohtia työnsä merkitystä ja sitä, mitä hän haluaisi oikeasti tehdä. 

Hän alkoi järjestää työpajoja intialaisten käsityöläisten kanssa. Tarkoituksena oli myydä käsityöläisten tuotteita Suomeen ja auttaa heitä ansaitsemaan elantonsa reilulla hinnoittelulla. 

Syntyi vaatteita ja sisustustarvikkeita tekevä Moi Namaste. Ranjanin vaatteet suunnitellaan niin, että naiset saavat työstään reilun korvaukset. Vaatteet tuotetaan kierrätystekstiileistä eikä mallistoja uusita jatkuvasti. Tällä Ranjan haluaa kannustaa ihmisiä järkevään kuluttamiseen. 

EU:n arvion mukaan muotiteollisuuden osuus maailman hiilidioksidipäästöistä on arviolta 10 prosenttia, eli enemmän kuin kansainväliset lennot ja merikuljetukset yhteensä. 

Ranjanin viesti on selvä: vaatteita ei tarvitsisi tuottaa sellaisella vauhdilla kuin nyt. 

Pikamuodissa uusia vaatemallistoja saatetaan tuottaa jopa kymmeniä kertoja vuodessa. Jokainen näistä vaatteista kuluttaa luonnonvaroja. 

“Se on naurettavaa. Ei maailma tarvitse tuollaista määrää vaatteita”, hän sanoo. 

Pikamuodin puolusteluissa kuulee usein, että se on demokratisoitunut muotia ja tehnyt kauniit vaatteet saataviksi myös pienituloisimmille ihmisille.  

Ranjan haastaa ajatusta. Hänestä pikamuodin päätarkoitus on saada ihmiset ennen kaikkea ostamaan useammin. Käytännössä pikamuoti rakennetaan niin, että ihmisiä ohjelmoidaan koko ajan “tarvitsemaan” uusia vaatteita. Tuotot valuvat taas jättivaateketjujen rikkaille omistajille. 

Hänen mukaansa pikamuoti on ennemminkin sotkenut ihmisten suhdetta vaatteisiin ja saanut nämä ajattelemaan, että vaatemalliston uusiminen säännöllisesti on normaalia.  

“Mielestäni pikamuoti on enemmänkin vain saanut ihmiset himoitsemaan vaatteita halvemmalla ja enemmän. Se on kapitalistinen työkalu siihen, että ihmisiä saadaan kuluttamaan enemmän.” 

Pukhraj Ranjan työllistää intialaisia pien- ja perheyrityksiä ja pyrkii aina kertomaan asiakkailleen, kuka minkäkin vaatteen on ommellut ja suunnitellut.

Vaatekierrätys ei toistaiseksi ole lainkaan riittävä ratkaisu pikamuodin ongelmien selättämiseen. Eri arvioiden mukaan vain reilu 10 prosenttia tekstiilituotannosta päätyy kierrätykseen. Esimerkiksi EU:ssa osa vaatteista viedään ulkomaille, mutta lähes 90 prosenttia päätyy kaatopaikalle tai poltettavaksi

Samalla vaatteita ostetaan yhä enemmän ja käytetään yhä lyhyemmän aikaa. Kiertotaloussäätiö Ellen Macarthur Foundation on todennut, että tekstiiliteollisuuden kasvihuonekaasupäästöt vähenisivät yli 40 prosenttia, jos ihmisten käyttökerrat vaatteissa olisivat kaksi kertaa nykyistä isompia. 

Ranjan huomauttaa, että pikamuoti on tehnyt myös yleisemmäksi erilaisten ei-uusiutuvien, öljyyn pohjautuvien materiaalin käytön. Näitä ovat esimerkiksi akryyli, nylon ja polyesteri. Syynä on halpuus.  

“Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ihmiset pukeutuvat öljyyn. Materiaalit tekevät näiden vaatteiden kierrättämisestä erittäin vaikeaa. Luonnonkuidut kestäisivät pidempään ja olisivat myös ovat helpompia kierrättää”, Ranjan huomauttaa.  

Suuren taakan länsimaiden vaatejätteistä kantavat kehittyvät maat. Sellaiset kuin Ranjanin kotimaa Intia. Pahimmillaan Intian kaltaisten maiden metsistä tulee suuria tekstiilijätteen kaatopaikkoja. Näissä maissa ei puolestaan ole välttämättä tarvittavaa infrasktuuria vaatejätteen käsittelyyn. 

Jos pidät huolta vaatteestasi, se tulee kerryttämään sinulle muistoja.

Eettinen vaatetuotanto ei kuitenkaan ole vain ekologisuutta ja kierrättämistä, vaikka ne tärkeitä ovatkin. Ranjanin mukaan olennaista on myös se, millaisen sosiaalisen vaikutuksen vaatteet jättävät niitä tekeviin ihmisiin.  

Omalla vaatemerkillään Ranjan on halunnut varmistaa, että naiset saavat työstään reilun korvauksen. Hän työllistää intialaisia pien- ja perheyrityksiä ja pyrkii sivuillaan kertomaan, kuka minkäkin vaatteen on ommellut ja suunnitellut. Hän tekee yhteistyötä myös naisia tukevien kansalaisjärjestöjen ja muiden eettisten vaatebrändien kanssa Intiassa. 

“Haluan avata ovia niin monelle ihmiselle tuotantoketjussa kuin mahdollista. Se on tärkeintä.” 

Myös vaatejätit perustelevat tehtaiden siirtämistä halpoihin maihin osin sillä, että se tuo kehitysmaiden naisille työllisyyttä.  

Ranjan huomauttaa, että naiset saavat edelleen vain hävyttömän pienen osan vaateteollisuuden voitoista.  

“Tuotantoa pyritään tekemään niin halvasti ja nopeasti, että se vaikuttaa väkisinkin palkkoihin.” 

Kymmenen vuotta sitten Bangladeshissa tapahtunut Rana Plaza -vaatetehtaan romahdus oli hyytävä muistutus tehtaiden työoloista. Tehtaan romahduksessa kuoli yli 1 100 ihmistä. Kansalaisjärjestö Transparency Internationalin mukaan tekstiilityöntekijöiden oloihin on tehty joitakin parannuksia onnettomuuden jälkeen, mutta vaatetuotannon työntekijöiden oikeuksissa on yhä isoja ongelmia. 

Ranjan kertoo esimerkkejä ongelmista: naiset viettävät tehtaissa joskus 12 tuntia päivästään, pitkiä aikoja kaukana kotoa. Kaikissa tehtaissa ei esimerkiksi ole käytössä kunnon wc-tiloja naisille. Naiset voivat kokea myös seksuaalista häirintää tehtaiden usein miesvaltaisten johtajien toimesta. 

Vaikka Suomessa puhutaan paljon vastuullisuudesta ja kierrätyksestä, monet suuret muotibrändit täälläkin tuottavat tuotteitaan halvemman tuotannon maissa.  

“Silloin on helpompi pestä kätensä ja sanoa, ettei tehtaiden oloja ole niin helppo valvoa.” 

Tavallinen kuluttaja voit tuntea lamaantumista valtavan muotiteollisuuden edessä. Vastuullisuuskysymykset voivat tuntua vaikeilta selvittää. 

Ranjanilla on tähän selkeä ja helppo ohjenuora: Älä osta lisää. Ihmisten kannattaa arvostaa vaatteita, joita heillä jo on, ja pyrkiä nauttimaan niistä mahdollisimman pitkään.  Jos pikamuodin ostajat vähenevät, vähenee myös sen tekeminen. 

“Älä osta mitään turhaa. Paras vaate on se, joka on jo kaapissasi. Ja jos ostat, investoi kunnolla rahaa sellaisiin vaatteisiin, joista pidät. Jos pidät huolta vaatteestasi, se tulee kerryttämään sinulle muistoja.”  

Samalla hän painottaa, että ongelmaa ei voi jättää yksin kuluttajien vastuulle.  

“Kuluttajat yksin eivät voi ratkaista ongelmaa. Ongelma tarvitsee kollektiivisia toimia vaatebrändeiltä, hallituksilta ja kuluttajilta yhdessä.” 

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!