”Fuck the politicians: jos he eivät kuuntele, niin ei sitten. Lähdetään itse tekemään tätä hommaa.”
Se on viesti, jonka opiskelija, ilmastoaktivisti ja elokuvantekijä Hanna Höijer, 22, haluaa sukupolvelleen välittää.
Hän on kyllästynyt siihen, että nuorille tarjotaan lääkkeeksi ilmastoahdistukseen lähes pelkästään protestointia, vaatimusten esittämistä päättäjille tai somessa toimimista. Periaatteessa se on hyvä asia, mutta samalla herkästi myös vähätellään nuorten omia kykyjä ja jätetään heidät muiden armoille, hän sanoo.
Höijer näkee, että ihmiset jaetaan julkisessa keskustelussa ilmastonmuutoksen uhreihin ja ratkaisijoihin. Uhreja ovat nuoret, ratkaisijoita taas yleensä ”keski-ikäiset valkoiset eurooppalaiset miehet puvuissa.”
”Tämä jaottelu häiritsee minua. Joo, nuoret ovat uhreja, mutta se ei tarkoita, etteivätkö nuoret voisi olla myös ratkaisijoita.”
Siksi hän tekee kollegoineen parhaillaan dokumenttielokuvaa Not Done Yet, joka tuo parrasvaloihin ilmastonmuutokseen konkreettisia ratkaisuja Afrikassa kehittävät nuoret.
Hän on hiljattain palannut kahdeksan viikkoa kestäneeltä eteläisen ja itäisen Afrikan reissulta, jonka aikana viiden hengen tekijätiimi ajoi Zimbabwen Hararesta Kenian Nairobiin autolla ja kuvasi materiaalia dokumenttielokuvaansa.
Etukäteen oli valittu neljä afrikkalaisnuorten innovaatiota tai hanketta, jotka tarjoavat esimerkin siitä, miten ilmastonmuutokseen voi vaikuttaa käytännössä.
Projekti alkoi, kun Höijer aloitti kaksi vuotta sitten opinnot yhdysvaltalaisessa Minervan yliopistossa, jossa opiskelukonsepti on tavallisuudesta poikkeava: opiskelijat viettävät jokaisen opiskeluvuoden eri mantereella.
Ensin oli vuorossa Yhdysvallat, sitten Japani ja Intia. Kuluvan lukuvuoden hän viettää Argentiinassa ja viimeisen Saksassa.
Yliopistossa opiskelee ihmisiä ympäri maailman, ja Höijer kuuli heiltä tarinoita siitä, miten ilmastonmuutos vaikuttaa heidän elämäänsä. Hän oli tehnyt Suomessa aiemmin monenlaista ilmastotyötä ja päätti ryhtyä opiskelutoveriensa Gaja Đukanović Babičin ja Lea Leissen kanssa kuvaamaan muiden opiskelijoiden tarinoita.
Kaikki piti opetella alusta, sillä kukaan heistä ei opiskele elokuva-alaa. Esimerkiksi Höijer keskittyy opinnoissaan politiikkaan ja fysiikkaan.
Syntyi lyhytdokumentti Down to Earth, jonka viesti oli kuitenkin masentava.
Söimme maapähkinävoi-hilloleipiä joka päivä, että pysyimme budjetissa.
”Haastatteluista tuli esiin, että nuoret ovat epätoivoisia. Heistä tuntuu, etteivät he voi tehdä mitään ja ettei kukaan muukaan ole tekemässä mitään. Se ei ollut viesti, jonka olisimme halunneet välittää.”
Nyt tekeillä olevan elokuvan, Not Done Yetin, viesti on päinvastainen: nuoret nimenomaan voivat tehdä jotain.
Tavoitteena on ammattimaisesti tehty pitkä dokumentti. Höijer on perustanut sitä varten yhdistyksen, CRUX Productionsin. Rahoitusta on saatu muun muassa suomalaiselta Nesslingin säätiöltä sekä yrityksiltä ja joukkorahoituskampanjan avulla. Lisäksi mukana on parikymmentä vapaaehtoista eri puolilta maailmaa.
Rahassa ei silti suoranaisesti kieritä.
”Reissussa söimme maapähkinävoi-hilloleipiä joka päivä, että pysyimme budjetissa.”
Elokuvan esimerkkinuoret löytyivät Zimbabwesta, Malawista, Ugandasta ja Keniasta. Yksi heitä on kehittänyt terveydelle ja ympäristölle ystävällisemmän savilieden, toinen hyödyntää muoviroskia keittiöpuutarhojen rakentamisessa ja kolmas tuottaa biomuovia haitallisesta vesihyasintista.
Neljäs nuori on zimbabwelainen Aluwaine Manyonga, 28, jonka innovaatio on muoviroskasta ja e-jätteestä valmistettu lamppu.
Manyonga oli 20-vuotias insinööriopiskelija, kun hän alkoi harmitella sitä, että opiskelu ei ollut mahdollista pimeässä.
Sähköinfrastruktuuri on Zimbabwessa heikossa tilassa, ja maaseudulla alle puolella ihmisistä on sähköä käytössään. Viime vuosina kuivuus on heikentänyt vesivoiman saantia. Sähkökatkot ovat yleisiä.
”Kun aloitin, en tiennyt paljoakaan ilmastonmuutoksesta. Halusin puuttua sähkönsaannin ongelmiin”, hän kertoo videohaastattelussa.
Häntä vaivasi myös jäteongelma. Hänen, kuten monien muidenkin, kotona lojui paljon huonolaatuisia, vain vähän aikaa toimineita led-valoja, jotka oli tapana vain ”dumpata”. Lisäksi ympäristössä oli muovijätettä.
Manyonga keksi, että valo on suhteellisen helppo korjata. Ja että jos rakentaa sille jätemuovipullosta kotelon, syntyy lamppu, jonka voi ladata aurinkoenergialla.
Hän otti yhteyttä kotialueensa kouluihin ja ryhtyi jakamaan lamppuja ja opettamaan niiden rakentamista ja korjaamista. Tähän mennessä hän on jakanut 5 000 lamppua 50 kouluun.
Kun aloitin, en tiennyt paljoakaan ilmastonmuutoksesta.
Rahoitusta saadaan pääosin erilaisilta kehitysyhteistyötoimijoilta, mutta lisäksi Manyongalla on nykyisin myös oma yritys, joka on keskittynyt lamppu- ja aurinkoenergiabisnekseen. Hän uskoo, että Zimbabwen olosuhteissa paikallisten ruohonjuuritason aurinkoenergiaratkaisujen kehittäminen on järkevämpää kuin isojen, aikaa vievien infrastruktuuriprojektien aloittaminen.
Keksintöä on toki pitänyt tuunata: sähköisiä osia on pakko hankkia uutena ja ohjeita on pitänyt oppilaita varten yksinkertaistaa. Käytännössä systeemi on kuitenkin toiminut. Oppilaat rakentavat lampun ja lataavat sen koulupäivän aikana laturissa, johon voi laittaa useita lamppuja yhtä aikaa. Illalla he voivat viedä lampun kotiinsa ja opiskella sen valossa.
”Aiemmissa projekteissa kouluille on vain usein jaettu lamppuja. Niistä tulee jätettä, kun ne hajoavat. Me taas opetamme nuoria myös korjaamaan ne.”
Manyonga on nuorten roolista ilmastotyössä samaa mieltä kuin Höijerkin.
”Protesteista lähtee paljon ääntä, mutta tarvitaan myös käytännön ratkaisuja. Pelkkä asioiden kertominen ei riitä.”
Toki Zimbabwessa tarvitaan myös tiedon jakamista. Manyonga arvelee, että suurin osa zimbabwelaisista ei tiedä, mistä ilmastonmuutoksessa on kyse, vaan ajattelee esimerkiksi pahenevan kuivuuden olevan normaali ilmiö.
Elokuvan tekeminen on saanut Höijerin pohtimaan kriittisesti myös omaa historiaansa ilmastoaktivistina. Aiemmin hän teki juuri sitä, mitä nyt kritisoi, eli esitti vaatimuksia päättäjille muun muassa edustamalla Suomen nuoria YK:n ilmastokokouksissa ja järjestämällä nuorten ilmastohuippukokouksen.
”Pysähdyin miettimään, mitä siitä jäi käteen. Ne olivat epämukavia mutta tarpeellisia kysymyksiä.”
Hän on päätynyt kompromissiin: kaikenlaisella toiminnalla on merkitystä. Tärkeintä on löytää oma tapansa.
Hänen mielestään ilmastoliikkeen pitäisi kuitenkin olla valmis keksimään itsensä uudelleen.
”On tärkeää pysähtyä ja miettiä, mikä on tehokkain tapa tehdä asioita. Protestoinnilla on ollut iso vaikutus Euroopassa viimeisten kymmenen vuoden aikana, mutta ovatko protestit enää tehokkain tapa? Ehkä. En tiedä.”
Hänen omana haaveenaan on saada elokuva tämän vuoden aikana valmiiksi ja päästä esittämään sitä esimerkiksi kouluissa ja elokuvafestareilla. Myös jatko-osa on suunnitteilla.
”Toivottavasti tämä puhuttelee nuoria eri tavalla, jotta siitä voisi tulla lopulta kokonaisen sukupolven liike.”