Yaser tarkistaa joka päivä ennen töihin lähtöään, toimiiko internet. Hän ei tee sitä itsensä vaan 18-vuotiaan tyttärensä Mariamin vuoksi. Mariam ei ole voinut käydä koulua viiteen vuoteen – mutta hän voi edelleen opiskella verkossa, kunhan internet toimii. 

Mariamilla on yli kaksi miljoonaa kohtalotoveria. Kun Taliban otti vallan elokuussa 2021, se kielsi ainoana maana maailmassa tytöiltä opiskelun alakoulun jälkeen ja rajoitti rajusti naisten työntekoa. Afganistanin naiset eivät ole koskaan olleet yhtä näkymättömiä kuin nyt.  

”En pysty avaamaan kouluja uudelleen, mutta rohkaisen tytärtäni jatkamaan opiskelua verkossa. Rohkaisen häntä pysymään toivorikkaana”, sanoo Yaser.  

Monet ovat sekä Afganistanissa että kansainvälisesti ihmetelleet, miksi miehet eivät ole protestoineet, vaikka heidän tyttäriltään on viety opiskelumahdollisuudet. Miksi he ovat vaienneet?  

Mutta kysymyksen voi asettaa myös toisin: Ovatko miehet tehneet protestoinnin sijasta jotain muuta? 

Löytääkseni vastauksia olen keskustellut isien, setien, opettajien ja rehtoreiden kanssa niin Kabulissa, Heratissa, Mazar-i-Sharifissa kuin monissa muissakin provinsseissa. Huomasin, että se, mikä ulkoapäin näyttää vaikenemiselta ja tilanteen hyväksynnältä, onkin hiljaista vastarintaa. 

Pelko on yksi suuri syy siihen, että miehet ovat hiljaa. 

“Jos protestoin julkisesti, Taliban tulee yöllä kotiini, pahoinpitelee minut ja vie mukanaan. Mitä silloin tapahtuu vaimolleni ja tyttärilleni? Mutta voin varmistaa, että tyttäreni pystyvät opiskelemaan verkossa. Näin minun ei tarvitse jonakin päivänä hävetä itseäni sen vuoksi, etten tehnyt mitään.” 

Yaser kertoo miehestä, joka kritisoi Facebookissa tyttökoulujen sulkemista.  

”Kaksi päivää myöhemmin Taliban tuli ja vei hänet. Myös hänen perhettään pahoinpideltiin. Mies vapautettiin vasta kuukausien kuluttua. Pelkään tällaista kuollakseni enkä halua omalle perheelleni tapahtuvan vastaavaa.” 

Ihmisoikeusjärjestöjen raportit tukevat Yaserin kertomusta. Taliban on ottanut kiinni ja varoittanut hallintoa arvostelleita journalisteja ja aktivisteja. Heitä on uhattu kovemmilla otteilla, ellei kritisointi lopu.  

Vaimoni ja lapseni kuolevat nälkään, jos protestoin ja minut pidätetään. Mutta voin lähettää tyttäreni naapuriin opiskelemaan. 

Kabulissa asuva Ahmad on kahden tyttären isä. Hän menetti työnsä Talibanin tultua valtaan ja tekee nyt satunnaisia töitä, aina kun niitä löytyy. Perheen pitäminen leivässä on jokapäiväistä taistelua. 

Kun kysyn, miksi hän ei ole koskaan protestoinut tyttöjensä puolesta, vastaus on lyhyt. 

”Vaimoni ja lapseni kuolevat nälkään, jos protestoin ja minut pidätetään. Mutta voin lähettää tyttäreni naapuriin opiskelemaan. Naapurimme oli ennen Talibanin valtaantuloa yliopistoprofessori. Nyt hän opettaa tyttöjä kotonaan.” 

”Ehkä se ei korvaa koulua, mutta se on parempi kuin ei mitään.” 

Ahmad vaikenee hetkeksi ja jatkaa pohdintaansa: 

“Ihmiset ovat osoittaneet mieltään ennenkin. Naiset ovat marssineet kaduilla – mitä se muutti? Monet heistä joutuvat maksamaan siitä edelleen kovaa hintaa.” 

Jotkut muutkin haastattelemani miehet ovat tulleet samaan johtopäätökseen ja alkaneet protestoinnin sijasta tukea tyttäriensä opintoja kotona. Peloille on myös katetta.   

Esimerkiksi Heratissa Taliban pidätti yliopisto-opettaja Qadoos Khatibin ja kansalaisaktivisti Fayaz Ghorin, koska nämä olivat julkaisseet sosiaalisessa mediassa videoita ja viestejä tyttöjen koulutuksen puolesta. Molemmat korostivat, ettei Afganistan voi kehittyä ilman naisten koulutusta.  

Haastatteluissani nousi toistuvasti esiin myös toinen tapaus. 

Yliopistoprofessori ja entinen toimittaja Ismail Mashal ei suostunut vaikenemaan tyttöjen opiskelun kieltämisestä. Hän repi suorassa televisiolähetyksessä yliopistotodistuksensa ja jakoi myöhemmin tuhansia kirjoja tytöille ja naisille Kabulin kaduilla.  

Taliban pidätti hänet ja pahoinpiteli julmasti. Kirjat takavarikoitiin.  

Monille haastattelemilleni miehille nämä eivät olleet pelkästään uutisia vaan muistutuksia siitä, mitä voi tapahtua, jos avaa suunsa. Monet etsivät muita tapoja auttaa tyttäriään. 

Mazar-Sharifista oleva Amir, 45, ei itse koskaan saanut mahdollisuutta käydä koulua. Hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa ja on tehnyt töitä lapsesta asti.  

”Tyttäreni on minulle kaikki kaikessa. En halua, että hänkin jää ilman koulutusta, kuten minä.” 

Amir tiesi, että jotkut tytöt opiskelivat verkossa, mutta hänellä ei ollut varaa kännykkään eikä internetyhteyteen. Niinpä hän lainasi niihin rahaa sukulaisilta. Nyt hän työskentelee päivät kaupassa ja tekee iltaisin lisätunteja räätälinliikkeessä maksaakseen velkansa. 

”Jos en tänään tee kaikkeani tyttäreni koulutuksen eteen, mitä hänelle jää huomiseksi?” 

Amir ei omista taloa eikä hänellä ole säästöjä. 

”Ainoa asia, jonka voin jättää tyttärelleni, on koulutus.” 

Kyse ei ole pelkästään tytöistä vaan Afganistanin tulevaisuudesta.

Faridilla, 38, ei ole omaa tytärtä, mutta joka perjantai hän auttaa 16-vuotiasta sisarentytärtään opinnoissa tämän kotona. Farid tuo tytölle kirjoja ja lataa oppimateriaalia internetistä.  

Sisarentyttären unelma oli opiskella lääkäriksi, eikä Farid halua antaa unelman kuolla.  

”Kyse ei ole pelkästään tytöistä vaan Afganistanin tulevaisuudesta.” 

Faridin mielestä tyttöjen tukeminen ei ole ainoastaan isien velvollisuus, vaan sen pitäisi olla kaikkien yhteinen asia. 

Haastattelemistani miehistä suurimman riskin otti erään yksityiskoulun rehtori. Hän ei halua nimeään mainittavan.  

Hän ei totellut, kun määräys lopettaa tyttöjen opetus kuudennen luokan jälkeen tuli. Sen sijaan hän piti tyttöjä virallisesti kuudesluokkalaisina vielä kahden vuoden ajan ja jatkoi heidän opettamistaan. 

Hän tiesi, että menettäisi kaiken, jos jäisi kiinni. Kun kysyin, pelottiko häntä, hän hymyilee. 

”Tietenkin pelotti. Näin siitä useasti painajaisia. Mutta en voinut toimia toisin, kun näin tyttöjen itkevän koulunsa loppumista.” 

On myös niitä, joiden mielestä tytöt eivät tarvitse paljoa koulutusta. 

”Tytöt menevät lopulta kuitenkin naimisiin: luku- ja kirjoitustaito riittävät heille”, sanoi eräs mies, joka ei halunnut kertoa nimeään. Haastattelemieni miesten joukossa hän oli kuitenkin vähemmistössä. 

Useimmat halusivat tytöille koulutusmahdollisuudet. He eivät ole voineet muuttaa hallituksen politiikkaa, mutta he ovat löytäneet muita tapoja auttaa tyttäriään jatkamaan opiskelua.  

Pelkällä etunimellä esiintyvien nimet on muutettu.