Paco Diop
Varhaiskasvatuksen ja opetuksen antirasismin asiantuntija
Valkoisilla suomalaisilla on etuoikeuksia, jotka heidän tulee tunnistaa
Kun 6-vuotias sanoo, ettei leiki toisten kanssa, kun ne on mustia, opettaja ei voi vain todeta, että noin ei puhuta ja täällä leikitään kaikkien kanssa. Silti se on valitettavan yleinen vastaus.
Lasta pitää pystyä tukemaan tilanteessa, jossa ylemmyys- ja alemmuuskompleksit ovat jo päässeet niin syvälle, että valkoinen lapsi on oppinut rakenteiden kautta ajattelemaan olevansa parempi kuin ei-valkoinen.
Musta lapsi taas on tottunut siihen, ettei koskaan ole ketään parempi vaan aina se, joka joutuu sietämään asioita ja tekemään kompromisseja tullakseen hyväksytyksi. Kasvattajana minua satuttaa nähdä tällaisia tilanteita, joissa molemmat lapset – sekä valkoiset että ei-valkoiset – kärsivät.
Juuri nyt antirasismi törmää valkoisten kasvattajien asemaan. Suurin osa kasvattajista on halukkaita toimimaan antirasistisesti, mutta valkoisilla suomalaisilla on etuoikeuksia, jotka heidän täytyy tunnistaa.
Antirasistista toimintakulttuuria voidaan luoda varhaiskasvatuksessa ja koulutuksessa vain, jos ihmiset ymmärtävät, mitä rasismi on, hyväksyvät sen määritelmän eivätkä lähde itse uudelleen määrittelemään sitä. Heidän tulee saada oikeat keinot toimimiseen rasistisessa tilanteessa lasten kanssa.
Haluan puhua kasvattajista sen sijaan, että puhuisin ainoastaan opettajista, sillä antirasismi koskee koko henkilökuntaa: niin laitoshuoltajia, hoitajia kuin esihenkilöitäkin.
Tuntuu varmasti pahalta kuulla ensimmäistä kertaa, että onkin saattanut toimia rasistisesti.
Uskallan sanoa, että olemme menossa parempaan suuntaan.
Turussa on nyt järjestetty kasvatuksen ja opetuksen henkilöstölle antirasismikoulutuksia. Se on aivan mahtava askel. Minun aloitteestani koko valtuustolle järjestettiin myös THL:n pitämä antirasismikoulutus.
Sitten tulee se iso mutta: vapaaehtoiset koulutukset eivät riitä. Niiden tulisi olla pakollisia. Jos ihminen voi itse valita, meneekö koulutukseen vai ei, hän jättää menemättä, sillä antirasismikoulutukset pelottavat.
Haluamme vakuuttaa ja näyttää muille, että olemme hyviä ihmisiä. Tuntuu varmasti pahalta kuulla ensimmäistä kertaa, että onkin saattanut toimia rasistisesti. Kun se tulee vieläpä tummaihoiselta ihmiseltä, syyllisyyden, häpeän ja riittämättömyyden tunteet ovat vahvoja.
Käytän työssäni paljon aikaa oppimateriaalien valintaan ja ryhmän toiminnan suunnitteluun. Materiaalit ovat hyvin valkoisia. Lukiessani lapsille päiväkodissa vaihdan hahmon nimiä vaikkapa Sallasta Fatimaksi, sillä haluan tuoda erilaisia taustoja esiin.
Kun näkemykseni Afrikan tähti -pelin ongelmallisuudesta tuli julkisuuteen, se sai valtavasti huomiota. Uskon, että jos valkoinen suomalainen opettaja olisi sanonut saman asian, tällaista kohua ei olisi syntynyt.
Panu Artemjeff
Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden tohtoriohjelman väitöskirjatutkija, yhdenvertaisuusasiantuntija
Lainsäädäntö ja sanktiot eivät riitä
Kymmenen vuoden aikana antirasismityössä on tapahtunut jonkin verran edistystä: Rauhankasvatusinstituutti ja monet antirasistiset järjestöt ovat kouluttaneet eri alojen ammattilaisia, aiheesta on tietoa, esimerkiksi THL:n hyvä verkkokurssi. Opetushallituskin perusti juuri antirasismia käsittelevän työryhmän.
Voidaan siis sanoa, että muutosta on tapahtumassa, mutta se varmasti vaihtelee valtakunnallisesti ja eri kouluissa. Joiltain osin ollaan vielä lähtökuopissa.
Vaikka yhdenvertaisuuslaki ohjaa koulutuksen järjestäjän vastuuta esimerkiksi häirintään puuttumisessa, ajattelen, että lainsäädäntö ja mahdolliset sanktiot eivät ole riittävä ratkaisu tällaisten sosiaalisten ilmiöiden poistamiseen.
Eniten tarvitaan koulujen arjessa tehtävää työtä. On tärkeää kehittää koko kouluyhteisöä ja sen toimintakulttuuria ihan käytännössä, ei vain opettajien pedagogisia taitoja. Esimerkiksi: Miten lapsia kohdataan? Nähdäänkö heidät yksilöinä ja ainutkertaisina? Tämä on kaikkien aikuisten vastuulla.
Ongelmista kannattaa kuitenkin puhua ja tehdä ne näkyviksi silläkin uhalla, että konfliktit voivat ruokkia segregaatiota.
Lapset ja nuoret on myös tärkeä ottaa mukaan antirasistisen toimintakulttuurin luomiseen eli antaa heille toimijuutta. Sosiaalipedagogisesta näkökulmasta katsottuna lapsilla on kaksi isoa tarvetta: tulla nähdyksi erityisenä ja ainutlaatuisena sekä kokea samuutta ja yhteisöllisyyttä osana ryhmää.
Nämä tarpeet ovat kouluissa koko ajan läsnä. Lapset tarvitsevat tukea siinä, että he ryhmäytyvät ja luovat keskenään kaveriporukoita, jotka eivät esimerkiksi perustu vain alkuperään. Se voi ennaltaehkäistä ulkopuolisuuden tunnetta ja rasismia.
Kun rasismista aletaan koulussa puhua enemmän, riskinä on se, että eritaustaiset lapset ja nuoret saattavat hakeutuvat enemmän kaltaistensa seuraan.
Mielestäni ongelmista kannattaa kuitenkin puhua ja tehdä ne näkyviksi silläkin uhalla, että konfliktit voivat ruokkia segregaatiota. Vaikeneminen on huonompi vaihtoehto. Hyvä antirasistinen työ antaa avaimia erilaisten konfliktien ratkaisemiseen.
Vähemmistöön kuuluvien kokemukset on aina otettava keskiöön rasismin ja syrjinnän tunnistamisessa, sillä rasismi voi ilmetä toiseuttamisen ja ulossulkemisen muotoina, jotka aukeavat vain niiden kohteeksi joutuville. En usko, että esimerkiksi enemmistöön kuuluvat valkoiset ihmiset voivat niitä samalla tavalla tunnistaa.
Toisaalta me kaikki voimme jollain tasolla ymmärtää rasismia, koska siinä on kyse erilaisista epäoikeudenmukaisuuden muodoista tai väkivallasta ja ihmisinä meillä kaikilla on kyky empatiaan ja epäoikeudenmukaisuuden tunnistamiseen.
Kun seuraan koulujen kehitystä omienkin lasteni kautta, niin oikeudenmukaisuuden teemat ovat siellä vahvasti läsnä. Ero entiseen on valtava.
Olen optimisti sen suhteen, että tulevaisuudessa Suomi on oikeudenmukainen, nykyistä inhimillisempi ja hyvinvoiva. En silti uskalla lähteä veikkaamaan, milloin tämä tapahtuu.