Kun saamelaiskäräjälaki jälleen kaatui perustuslakivaliokunnassa helmikuussa 2023, Niila-Juhán Valkeapäälle iski ahdistus. Olisi pakko tehdä asialle jotain. Valkeapää oli tuolloin vasta 18-vuotias.
Nyt 20-vuotias Valkeapää on muuttanut vastikään Helsingistä Inariin opiskelemaan saamen kieltä. Hän istuu Suomen Saamelaisnuorten hallituksessa sekä toimii Saamelaiskäräjien nuorisoneuvoston vuoden 2024–2025 varapuheenjohtajana. Poliittisesta toiminnastaan huolimatta Valkeapää ei miellä itseään ”aktivistiluonteeksi”.
Suomen Saamelaisnuorten hallituksessa on paikka myös 23-vuotiaalle Lotta Hagelinille, jonka sukujuuret ovat Tenojoen varrella. Valkeapään tavoin hänkään ei pidä sanasta aktivisti – ainakaan sanan liitettäessä häneen.
”En ole kiinnostunut aktivismista. En haluaisi tehdä aktivismia ja koen sen pakkona”, nykyisellään Aalto-yliopistossa opiskeleva Hagelin linjaa.
Kun aktivismi nähdään pakkona, on kyse sitä, ettei henkilö pidä itseään aktivistina tai haluaisi esiintyä aktivistina, mutta kokee pakkoa olla äänessä ja siten edustaa asiaansa tai yhteisöään.
Suomen Saamelaisnuorille tulee paljon yhteydenottoja ja pyyntöjä osallistua milloin mihinkin: projekteihin, haastatteluihin, kannanottoihin. Monesti nuorisolta ei löydy resursseja tällaiseen. On ylioppilaskokeita, korkeakouluopintoja, osa-aikatöitä sekä muita tavallisia nuorten juttuja kuten salilla käymistä, ajanviettoa kavereiden kanssa tai musiikkiharrastuksia. Velvollisuuden tunteesta osallistutaan usein pakollakin, kertoo Valkeapää.
”Todella monella saamelaisnuorella on taakan kokemus, itsellänikin. Pitäisi osallistua aktivismiin. Pitää tehdä jotain meidän eteemme”, kertoo myös Saamelaiskäräjien nuorisoneuvoston puheenjohtaja, 19-vuotias Rosa-Máren Juuso Kaaresuvannosta.
Hagelinista saamelaisilla ei ole kuitenkaan vaihtoehtoa olla poissa ”niistä pöydistä”, joissa saamelaisasioista päätetään. Koska saamelaisia on määrällisesti vähän, mitään ei välttämättä tapahdu, jos muutamakin ihminen kokee, ettei pysty tai jaksa vaikuttaa, hän harmittelee. Vain noin kymmenes kaikista saamelaisista, arvioltaan 8 000 henkilöä, asuu Suomen alueella.
”Olemme todella pieni yhteisö. Tulee sellainen olo, että jos minä en tee nyt, niin kuka sitten”, myös Valkeapää punnitsee.
Melkein 20 vuoden ajan saamelaisen kulttuurin professorina Oulun yliopiston Giellagas-instituutissa työskennellyt Veli-Pekka Lehtola toteaa raskain äänenpainoin ymmärtävän nuorten raskauttavia kokemuksia siitä, miten monilta odotetaan jatkuvasti osallisuutta vaikuttaa saamelaisasioihin. Hänkin on ollut oman aikansa saamelaisnuori.
Vanhemmissa sukupolvissa vallitsee edelleen nuoria enemmän vaikenemista ja hiljaa olemista, mutta jo nyt eläköitynyt Lehtola näkee silti huomattavan samankaltaisuuden nykyajan saamelaisnuorten aktivismissa 1970-luvun radikaalin saamelaisnuorison aikaan.
”Jokainen näkee tietysti oman aikansa ainutlaatuisena, mutta silloin oli aika samanlainen tilanne kuin nyt. Kaikkien oli oltava aktivisteja saamelaisten oikeuksien puolesta”, Lehtola muistelee.
1970-lukulaisten saamelaisnuorten ”nousu barrikadeille” lujitti pohjan saamelaisuuden institutionalisoitumiseen Suomessa. Institutionalisoitumisessa tietty asia vakiinnutetaan tai muodollistetaan laajasti yhteiskuntaan. Suomalaiseen peruskoululakiin lisättiin mahdollisuus saamenkieliseen opetukseen, perustuslakia muutettiin ja siihen säädettiin saamelaisten oikeudet kieleen, kulttuuriin ja itsemääräämisoikeuteen. Myös saamelaisten korkein poliittinen itsehallintoelin Saamelaiskäräjät perustettiin. Tilanne parani.
”Vielä 15 vuotta sitten ajattelin, että nykyisin ei ole tarvetta aktivismille”, Lehtola myöntää.
2010-luvulle tultaessa korkein hallinto-oikeus on kuitenkin puuttunut toistamiseen saamelaisten itsemääräämisoikeuteen: saamelaiskäräjien äänioikeussäädösten muutoslupaukset on torjuttu eduskunnan käsittelyssä nyt lähes kymmenen vuoden ajan. Myös Niila-Juhán Valkeapään pysähdyttänyt saamelaiskäräjälain kaatuminen alkuvuodesta 2023 kuvaa tätä poliittisen ilmapiirin huonontumista.
Vaikka suomalaisten saamelaisnuorten mielestä nykynuorista löytyy enemmän uskallusta, mahdollisuuksia ja etuoikeuksien tiedostamista, nuoret näkevät aktivismin omassa sukupolvessaan samanhenkisenä aiempien sukupolvien kanssa eivätkä syyt aktivismille ole pohjimmiltaan muuttuneet.
”Taistelemme edelleen saman suuren kysymyksen äärellä omasta itsemääräämisoikeudesta”, Rosa-Máren Juuso sanoo.
Viime vuosien takapakki onkin Lehtolan mukaan juurruttanut saamelaisiin kokemuksen, ettei heitä kuunnella päätöksenteossa.
”Silloin [1970-luvulla] se oli Altan pato, joka tuhosi suuren osan maata, nyt se on vihreän siirtymän nimissä tehtävät tuulivoima- tai kaivoshankkeet, jotka uhkaavat Saamenmaata ja saamelaista kulttuuria”, Valkeapää kuvailee.
Sosiaalinen media lisää nykyajassa nuorten uskallusta olla poliittinen yhdessä muiden kanssa ja mahdollistaa vertaistuen. Nuoret kertovat ryhtyvänsä aktivismihenkiseen somettamiseen kuitenkin hyvin tarkoituksellisesti – ei viihteellisenä ajanvietteenä. Haaveissaan Rosa-Máren Juuson Instagram-tilin esteettistä ulkoasua ei tarvitsisi sotkea aktivismisävytteisellä sisällöllä.
”En itse haluaisi laittaa mitään sellaisia sosiaaliseen mediaan. Joka kerta minulla tulee niin ärsyttävä olo, että himputti, taas piti laittaa tuollainen. Mutta tuntuu, että on pakko reach out [yrittää tavoittaa muita]”.
Hyvistä puolistaan huolimatta sosiaalinen media on Veli-Pekka Lehtolan silmissä aikaansaanut myös aivan uudenlaisen areenan vihapuheelle ja ”vaihtoehtoisten totuuksien levittämiselle”.
”Sosiaalinen media on palauttanut hyvin rasistisen, kärjekkään puhetavan, minkä aikaisemmin luultiin jo olevan ohitettu”, Lehtola huomauttaa.
Lisäksi Juuson mielestä sosiaalisen median syötettä ruokkivat monet ”lappalaisliikkeiden kannanotot” esimerkiksi saamelaiskäräjälaista tai valokuvat vaatteista, jotka yrittävät muistuttaa saamenpukuja. Tämä väärentää kuvaa saamelaisista.
Lappalaisliikkeillä Juuso viittaa ihmisryhmiin, jotka kertovat olevansa Suomen alueella asuvia saamelaisryhmiä kuten metsäsaamelaisia ja lappalaisia tai lapinkyläläisiä. Juuson tavoin enemmistö saamelaisista ei pidä kyseisiä ryhmiä saamelaisina.
”En haluaisi, että ihmiset ikinä alkaisivat uskoa siihen, mitä nämä lappalaisliikkeet sosiaalisessa mediassa julkaisevat ja väittävät saamelaisten olevan”, Juuso sanoo.
Rosa-Máren Juuso on käynyt yhden kerran mielenosoituksessa ja ainoastaan silloin hän koki ottavansa osaa aktivismiin. Kun hän jakaa Instagram-tililleen ajankohtaisia saamelaisasioita, ”mielensä pahoittavan” aktivistin leima annetaan kuitenkin helposti.
Saamelaisen kulttuurin professorin mielestä julkisessa keskustelussa saamelaisissa kiinnostaakin edelleen valitettavan usein etenkin konfliktitilanteet. Jos aktivismi liitetään yhteen saamelaisnuorten identiteetin kanssa, onko mahdollista, että identiteetin lähtökohdaksi muodostuu vastakkainasettelu valtaväestöön, Veli-Pekka Lehtola pohtii.
”En haluaisi, että minut mielletään aktivistiksi, koska käsitteeseen liittyy paljon negatiivista kaikua. Se lokeroi minut osaksi todella kapeaa, polarisoitunutta keskustelua, jossa edustan jotain tiettyjä asioita ja jossa olisin hirveän radikaali. Totta kai, saamelaisten oikeuksien hidas eteneminen ärsyttää, mutta eihän ärsytys muodosta koko identiteettiäni. En minä koe, että olen tuollainen”, Lotta Hagelin täsmentää.
Juuso puhuu mielensäpahoittajista, Hagelin radikaaliuudesta. Eri sanat ajavat takaa samaa ajatusta vastakarvaan asemoituneen saamelaisen arkkityypistä. Tällaisena saamelaisnuoret eivät toivoisi tulla nähdyksi.
Juuso haluaisikin, että saamelaisidentiteetin moninaisuus näkyisi ja kuuluisi enemmän valtaväestölle. Hänestä saamelaisista piirtyvä kuva ei sisällytä saamelaisuuden hyviä puolia kuten läheisiä ihmissuhteita sekä pienen alkuperäiskansan keskinäistä yhteenkuuluvuutta ja yhteisöllisyyttä. Ihmiset eivät näe kokonaiskuvaa saamelaisesta kulttuurista eivätkä siksi voi ymmärtää, miksi saamelaisnuoret todella haluavat suojella kulttuuriaan, Juuso summaa.
Äänestä kuuluu syvä harmitus.
”Kuka meistä haluaisi olla aktivisti?” Juuso kysyy.