TIMO KURONEN

Ensimmäisessä luokassa matkaaville on kerrossängyt ja oma vessa. Jopa pelastusliivejä roikkuu naulasta.

Aamuyön pimeydessä pari kolmipyöräistä mopotaksia kärrää puolentusinaa reppumatkaajaa venesatamaan. Mandalayn satamassa on jo ennen aamuviittä täysi tohina: matkalaisia kapsäkkeineen, äänekkäitä eväsmyyjiä, suuria säkkejä laivaan kantavia miehiä.

Mandalayn ja Paganin väliä Iravadi-joella seilaa rahti- ja matkustajalaiva, johon myydään kymmenen dollarin matkalippuja turisteille. Paikalliset pääsevät kyytiin tuhannella kyatilla eli alle dollarilla. Lippujen hinnat ihmetyttävät, mutta laivaan astuessa selviää, että ulkomaalaiset saavat alleen muovituolin, kun taas burmalaiset joutuvat istumaan lattialla.

Meitä melkein siirtomaaherroiksi itseämme tuntevia on lisäkseni kuusi muuta Australiasta, Belgiasta, Espanjasta ja Irlannista. Olemme kaikki yöpyneet Mandalayn suosituimmassa majatalossa. Muista hotelleista laivaan ei ole tullut turisteja.

Laiva on lastattu

Pillit vislaavat lähdön merkiksi juuri aamun sarastaessa. Rahti on sullottu laivan alakannelle, ja yläkannella istutaan kuin sillit suolassa. Alkaa viidentoista tunnin seilaus 200 kilometriä alavirtaan Paganiin ja sen tuhatvuotisille temppeliraunioille.

Keski-Burmassa sijaitseva Mandalay oli Burman viimeisten kuninkaiden pääkaupunki 1800-luvulla, ennen brittien siirtomaavaltaa. Puolen tunnin kuluttua ohitamme kaksi vanhempaa pääkaupunkia, Avan ja Sagaingin. Sagaing on kuuluisa sadoista kukkuloiden rinteille rakennetuista kullatuista buddhalaispagodeistaan. Temppelin vierustalla kohoavat jalopuutukkipinot: Burman metsät hupenevat kovaa vauhtia.

Alitamme brittien rakentaman Avan sillan. Se oli ainoa kaksituhatkilometrisen Iravadin ylittävä silta peräti vuoteen 1998 asti.

Sillan jälkeen onkin aika pyrkiä kahvilatiskille yläkannen toiseen päähän. Tasapainoilun ja torkkuvien kanssamatkustajien herättämisen jälkeen reitti avautuu. Burmassa, kuten Thaimaassakin, toisten jalkojen yli loikkiminen on hyvin epäkohteliasta.

Theiniksi esittäytyvä kahvilanpitäjä myy murukahvia, virvoitusjuomia ja pikkupurtavaa. Kahvin kyytipojaksi saa vihreää teetä. Myöhemmin paljastuu, että kattiloista löytyy myös keitettyä riisiä ja currykastiketta. Useimmilla matkalaisilla on mukanaan omat eväät, sillä laivan keittiön hinnat ovat pöytäliinaravintoloiden tasoa.

Thein kertoo, että laiva on tärkeä linkki Iravadin varrella olevien kylien ja kaupunkien välillä. Monet matkustajista ovat käyneet ostoksilla tai myymässä tuotteitaan Mandalayssa ja ovat nyt palaamassa kotiin. Kyydissä olevasta rahdista päätellen laiva vie ruokaa sinne, missä viljely ei onnistu. Mandalayn ympäristössä lainehtii vielä laajoja riisivainioita, mutta Pagan kuuluu jo Burman kuivuusvyöhykkeeseen.

Turistilaivat seilaavat tyhjillään

Laivan ahtautta selittää myös se, että se liikennöi vain kerran viikossa. Vuonna 2007 Burman sotilasjuntta korotti polttoaineiden hintoja jopa 500 prosentilla. Valtiollinen jokilaivavirasto IWT on kaikesta päätellen joutunut karsimaan vuoroja.

Matkailijoita Mandalayn ja Paganin väliä kuljettava nopeampi jokilautta ei puolestaan enää liikennöi ollenkaan. Syynä tähän on turistikato.

Syyskuussa 2007 buddhalaismunkit ryhtyivät suurmielenosoitukseen polttoaineiden rajujen hinnankorotusten vuoksi. Burman hallitus lopetti mielenosoituksen väkivaltaisesti, mikä puolestaan sai useimmat eurooppalaiset matkanjärjestäjät lopettamaan Burman-matkojen myynnin. Myös toukokuussa 2008 Iravadin suistolle iskenyt hirmumyrsky Nargis ja sitä seurannut juntan tiukentunut viisumikontrolli saivat monet luopumaan matkasuunnitelmistaan.

Mount Popa -vuoren kävijärekisteristä käy ilmi, että matkailijamäärät olivat vuodessa pudonneet noin 90 prosentilla. Ennestäänkin Burma on ollut pieni läiskä matkailukartalla: vuonna 2006 maassa vieraili alle kolme prosenttia lähes samankokoisen naapurimaan Thaimaan turistimääristä.

Monet matkailijat haluavat boikotoida Burmaa sotilasjuntan diktatuurin vuoksi. Toisaalta turismi on juntan mielivallasta ja länsimaisista talouspakotteista kärsivälle kansalle yksi harvoja lisätulon lähteitä – sekä yhteys ulkomaailmaan. Maanpaossa elävä burmalainen kirjailija Pascal Khoo Thwe sanoo: “Jos haluat mennä Burmaan, mene. Vältä kuitenkin pakettimatkoja, sillä niistä jää paikallisille hyvin vähän tuloja.”

Ranta täyttyy kaupustelijoista

Kolmen tunnin seilauksen jälkeen laiva tekee kaarroksen tyyrpuurin puolelle ja rantautuu keula ylävirtaan Myinmun pikkukaupungin satamaan. Kuhina alkaa: laivassa olijat kurkottavat katsomaan, mitä rannalla on tarjolla. Rannalla odottavat etsivät katseillaan asiakkaita tai paikkaa täpötäydessä laivassa.

Keulassa ensimmäisen luokan ovi avautuu ja saan tilaisuuden kurkistaa sisään. Sahramikaapuisella munkilla ja puolellakymmenellä muulla matkustajalla on hyvät tilat kerrossänkyineen ja vessoineen. Jopa pelastusliivejä roikkuu naulassa. Aivan nokassa on pieni alttari Buddha-patsaineen. Burmalaiset arvostavat munkkejaan, ja koska he eivät saa koskettaa naisia, on ahtaassa laivassa helpompaa matkustaa ensimmäisessä luokassa kuin kansan parissa kylki kyljessä.

Pikainen poistuminen laivasta kannattaa, sillä päivänvalossa näkee hyvin, millaisen paatin kyytiin on tullut hypättyä. Laiva on klassisen kaunismuotoinen, kangaspuiden sukkulan mallinen.

Myinmun laituri on varsinainen hedelmäkeidas. Banaaneja myydään matkaajille tertuittain ja loput korit sullotaan laivaan. Tarjolla on myös ananaksia, vesimeloneja ja riisiä lisukkeineen. Kymmenen metrin päässä ihmispaljoudesta makaa onnellisena liejupedillään iso emakko. Ruokakaukalo sen vieressä on tyhjä.

Jokiliikenne päihittää huonot tiet

Burman jokien verkostoa kyntää 476 alusta, jotka kuljettavat vuodessa 25 miljoonaa matkustajaa ja 4 miljoonaa tonnia rahtia.

Pohjan laajamittaiselle jokiliikenteille loi skottilainen yrittäjä, joka vuonna 1865 perusti Iravadin laivueyhtiön. Huippuvuosina 1930-luvulla sillä oli maailman suurin jokilaivue; 602 alusta kuljetti 9 miljoonaa matkustajaa vuodessa. Vuonna 1948 itsenäistynyt Burma kansallisti laivayhtiön ensitöikseen.

Jokiliikenne on IWT:n mukaan edullista ja ympäristöystävällistä. Viraston kolmiosaisessa motossa korostetaan matkustajien ja alusten turvallisuutta, parempaa palvelua sekä parempaa imagoa.

Laivaviranomaiset ovat onnekkaita, sillä liikenneverkostoon ei tarvitse sijoittaa pääomaa kuten teihin tai rautateihin, jotka rappeutuvat nopeasti trooppisessa ilmastossa.

Tapaan Paganissa englantilaisen pariskunnan, joka on tullut Mandalaysta bussilla. Bussin rikkouduttua parinsadan kilometrin matkaan on mennyt peräti puoli vuorokautta. Tunnen tehneeni hyvän valinnan.

Sotilashallinto on antanut maantiekuljetuksissa vapaat kädet yksityisille yrityksille. Bussiyrittäjiä on paljon, mutta niiden ei kannata kilpailla uudella kalustolla, sillä tiet ovat pääosin perunapeltoa.

Eivät joetkaan vaarattomia ole. Sadekaudella virtaus on hyvin voimakas. Kuivalla kaudella salakarit ja hiekkasärkät voivat tarrata aluksen pohjaan.

Kolmen päivän jokimatkalla Mandalaysta Promeen IWT käyttää laivallaan seitsemää luotsia, jotka kukin tietävät tietyn joenpätkän erityisluonteen.

Lankkuja pitkin laivaan

Pari tuntia Myinmusta etelään saavumme Sameikkonin kylän edustalle. Laiva ankkuroi niin lähelle matalaa rantaa kuin voi ja kävelysiltoina toimivat lankut heitetään rantaan.

Vertaus Nooan arkkiin ei tunnu kaukaa haetulta. Laiva tuo pelastuksen monille joen varressa asuville. Sen saapumista odotetaan. Kaikki tapahtuu kuin yhteisestä sopimuksesta; kenelläkään laivassa tai rannalla olevista ihmisistä ei näytä olevan tarvetta huutaa käskyjä. Se tosin ihmetyttää, että suurimpia säkkejä kantavat kylän nuoret naiset.

Rannan kaisla- ja bamburakenteiset talot muodostavat ringin. Sähkölinjoja ei näy. Rannalla pöydällä on pulloissa palmusokerimehua ja riisiviinaa. Toisella puolella laivaa ihmisiä astuu moottoriveneeseen, joka vie heidät lähikyliin. Yksinäinen mies soutaa perinteistä venettä, jonka apuvoimana on vanhoista vaatekappaleista parsittu purje.

Seuraavissa parissa pysähdyspaikassa voi nähdä, miksei laivojen ja veneiden lisäksi muita kulkuneuvoja ole käytössä. Olemme lähellä Iravadin ja sen suurimman sivujoen Chindwinin yhtymäkohtaa ja sadekauden tulvavesi peittää laajoja tasankoja.

Tavaroita päänsä päällä kantavat ja riisivainion terassipenkereitä pitkin tarpovat ihmiset joutuvat myöhemmin joko kahlaamaan tai ottamaan veneen päästäkseen kotiin. Nuori mies nostaa Mandalaysta hankkimansa maastopyörän vanhaan puuveneeseen – moderni aika on saapumassa syrjäkylille.

Kyydissä kanojen kanssa

Yedaingin kylästä laivaan lastataan parisataa elävää, jaloistaan yhteen sidottua kanaa. Ne ovat todennäköisesti matkalla Paganin alueen ravintoloihin ja turistien suihin. Kylmäketjun puuttuessa kanat pidetään elävinä lähes ruokapöytään asti.

Loppumatkasta laiva on kevyempi ja yläkannellakin on tilaa kävellä. Grillattujen kanankoipien ja muun ruoan myyjät voivat levittää tuotteensa paremmin esille.

Myöhäisiltapäivän valossa joki näyttää enemmänkin järveltä. Suomen kokoiselta valuma-alueelta kerääntyneet Iravadin ja Chindwinin vedet alkavat yhteisen matkansa yhdeksästä Intian valtamereen laskevasta uomasta koostuvalle valtavalle suistolle.

Matkan viimeinen välipysähdys on Pakokun kaupungissa, jonka luostarit olivat yksi munkkien suurmielenosoitusten syntypaikoista. Satamasta nousee kyytiin muutama kankaiden myyjä, jotka pitävät seurueemme hereillä Paganiin asti. Himmeiden lamppujen valossa silkkipeitteet näyttävät hienoilta, mutta ne ovat liian suuria selkäreppuuni sullottavaksi.

Puoli kymmeneltä illalla laiva kampeaa lopultakin Paganin liiketaajama Nyaung U:n satamaan. Hevosvankkurit kärräävät laivamatkaajat koteihinsa ja majapaikkoihinsa. Valtava, hiekkapölystä ja auringonlaskuistaan kuuluisa temppelitasanko saa odottaa huomiseen.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 7-8/2009