Toisinaan hävettää. Hävettää ja ihmetyttää se, miten jonkin kosmisen oikun seurauksena on ainakin näin valkoihoisena miehenä tullut syntyneeksi luultavasti maailman turvallisimpaan kolkkaan, luultavasti maailmanhistorian turvallisimmalla hetkellä.

Tai niin voisi kuvitella. Ehkä turvallisuudentunne on sekin pelkkä oikku, psyyken punomaa harhaa ja seurausta siitä, ettei kukaan ole koskaan edes uhannut henkeäni tai vetänyt turpaan nakkikioskijonossa. Koen oloni turvalliseksi, koska toimeentuloni on ollut turvattu, eikä ole tarvinnut ryhtyä kovinkaan epätoivoisiin hommiin pärjätäkseen. Etuoikeuteni luo harhaa, joka saa minut kuvittelemaan, että langat olisivat vahvastikin omissa käsissä.

Ajatus sodasta tai silmittömästä väkivallasta omilla kotikulmilla on täysin mahdoton, ja luultavasti aika moni ikäpolveni edustaja jakaa tämän tunteen. Tajuan hyvin, miten naurettavan harvinaista tämä on, kun tarkastellaan ihmiskunnan historiaa.

Pelätä olen toki saanut. 80-luvulta muistan välillä pelkkää maailmanlopun huolta. Muistan kuinka meidät ala-asteella laitettiin harjoittelemaan lähimpään pommisuojaan juoksemista, ihmettelemään säilykemuonaa ja joditabletteja. Takin liepeitä piti vetää pään yli ja hihaa laittaa suun eteen. Koulun ovilta oli matkaa väestönsuojaan varmaan 150 metriä. Olin vakuuttunut, että ydinlaskeumat tai päähän putoavat atomipommit ehtisivät tehdä pienistä ala-astelaisista selvää ennen maan alle ehtimistä. Pienen ihmisen mieleen mahtuu paljon huolia.

En muista oliko väestönsuojaharjoituksissa kyse sodasta vai toiselta Tshernobyliltä suojautumisesta, mutta apokalyptinen pelko varjosti joka tapauksessa 80-lukulaista lapsuutta. Siksi rauhanmarssit, siksi pikkupojan Reaganiin ja Gorbatshoviin lastatut toiveet, ja vähitellen myös omaan tajuntaan juurtunut ajatus siitä, että ehkä ihmiskunta onkin oppinut jotain.

Maailmasta eivät tietenkään ole sodat ja kärsimys hävinneet. Entistä hullummalta tuntuu kuvitella, että me rikkaassa pohjoisessa voisimme loputtomiin välttyä vallan- tai vapaudenjanon tai inhimillisen epätoivon sytyttämiltä roihuilta. On jopa ihmeellistä, miten vähän Euroopassa on varsinkin viimeisen 25 vuoden aikana räjähdellyt. Samaan aikaan vaikkapa Syyriaan syntynyt lapsi elää tälläkin hetkellä keskellä sitä pelkohelvettiä, josta itse näin pienenä painajaisia.

Mikä minua ja tuota lasta yhdistää? Ainakin se, että kumpikaan meistä ei ole ansainnut omia olosuhteitaan.

Oma kollektiivinen pelkotilamme tuntuu olevan välittömästi aivan eri tavalla virittynyt, kun väkivallan tai sodan uhka nostaa päätään lähellämme. Ehkä se on terveellistä. Ehkä se voi saada tämän rahaan ja rauhaan tuudittautuneen maanosammekin näkemään, että meidän ja rajoillamme kolkuttelevien tai Välimereen hukkuvien tai kaduilla kerjäävien ihmisten välillä on yhteys. Yhteys, josta moni yrittää epätoivoisesti rimpuilla irti.

Teoillamme kansalaisina ja kuluttajina on merkitystä, poliittisten päättäjiemme teoista puhumattakaan. Aito halu lisätä oikeudenmukaisuutta ja lieventää kärsimystä myös kaukana on paras tapa yrittää lisätä rauhaa ja turvallisuutta – myös lähellä. Parempi ainakin kuin loputon oman vaurauden varjelu, joka on suojautumiskeinona samaa luokkaa kuin pään tunkeminen takinliepeeseen ydinlaskeumaa odotellessa.