Autioituneiden rakennusten ikkunoista kurkottaa vihreinä rehottavia puiden oksia. Tienviertä reunustavat talot, joiden katot ovat romahtamaisillaan. Osa taloista on jäänyt keskeneräisiksi, jotkut seisovat tyhjillään, toisissa asutaan yhä.
Pohjois-Kroatian maaseutu on paikoittain karua katseltavaa: muuttoliike kaupunkeihin ja ulkomaille käy kuumana samalla, kun kylät pysyvät vaivoin pystyssä iäkkäiden asukkaiden ja satunnaisten paluumuuttajien ansiosta. Yksi tällaisista on 77-vuotias Klara Bošnjak Fabijanić.
”Tiesin aina, että eläkkeelle jäätyäni muuttaisin takaisin omaan pieneen kylääni.”
Kitinä on kova, kun Bošnjak Fabijanić nostaa sisäpihan kaivosta ämpärillisen kukkienkasteluvettä Unkarin rajalla, Drava-joen eteläpuolella, sijaitsevassa Podravska Moslavinan kylässä.
Sisällä olisi nykyisin myös juoksevaa vettä, mutta Bošnjak Fabijanić käyttää piha-askareisiin mieluummin samaa kaivoa, josta hän on nostanut vedet vuosikymmenten ajan.
Podravska Moslavina on Bošnjak Fabijanićin kotikylä ja koti, jossa hän asuu, hänen lapsuudenkotinsa.
Nyt paikalla on myös hänen tyttärensä, Marija Fabijani.
”Tämä paikka tuo minulle rauhan”, hän sanoo katsellen raukeana ympärilleen.
On nimenomaan Fabijanin ansiota, että olemme löytäneet tiemme Bošnjak Fabijanićin luo. Rantatiellä tapahtuneen, spontaanin kohtaamisen päätteeksi hän on kutsunut meidät äitinsä sisäpihalle telttailemaan. Ja miten innoissaan äiti onkaan pihalleen päätyneistä kuokkavieraista.
”Uskomatonta, että kaikista maailman ihmisistä olette saapuneet elävöittämään juuri minun päivääni!” hän on huudahtanut meidät nähtyään.
Ensin kylästä lähtivät sisarukset. Koko perheen ylpeys oli Bošnjak Fabijanićin veli, joka lähetettiin opiskelemaan papiksi.
”Olimme ylipäänsä niitä harvoja perheitä, joiden lapset lähetettiin opiskelemaan”, Bošnjak Fabijanić kertoo pöydän ääressä.
Koska Bošnjak Fabijanić oli sisaruksista nuorin, hän jäi aluksi kylään vanhempiensa kanssa. Parasta olivat lomat, jolloin sisarukset palasivat kotiin.
”Me muut nukuimme kaikki samassa huoneessa, mutta veljelläni oli oma huone, joka oli täynnä kirjoja”, Bošnjak Fabijanić muistelee.
Silloinkin, kun Bošnjak Fabijanić ei itse vielä osannut lukea, hän rakasti istua hiljaa veljensä vieressä ja tarkkailla tätä tämän uppoutuessa kirjoihinsa.
”Veljeni oli esikuvani ja sankarini. Hän oli minulle aina läsnä.”
Kunnes eräänä päivänä veli sai kotiinsa porttikiellon.
Viittä vaille valmis pappi oli ymmärtänyt, ettei voisi elää loppuelämäänsä selibaatissa eikä näin ollen voisi ottaa pappisvihkimystä. Bošnjak Fabijanićin isälle päätös oli kuitenkin niin kova pala, ettei hän puhunut pojalleen kymmeneen vuoteen.
”Veljeni vain piti yksinkertaisesti liikaa naisista”, Bošnjak Fabijanić naurahtaa.
Veljeni vain piti yksinkertaisesti liikaa naisista.
Bošnjak Fabijanić itse päätyi pääkaupunki Zagrebiin opiskelemaan oikeustiedettä. Valmistuttuaan hän perusti siellä perheen ja edesauttoi työkseen maanviljelijöitä saamaan eläkettä. Jugoslavialaiset maanviljelijät pääsivät 1980-alussa eläkevakuutuksen piiriin, ja Klara kollegoineen auttoi viljelijöitä selvittämään oikeutensa eläkkeeseen.
”Tämä kaikki oli Titon ansiota”, Bošnjak Fabijanić toteaa.
Keskustelu kääntyy hetkeksi Jugoslavian pitkäaikaiseen johtajaan, Jozip Broz Titoon. Naiset ovat yhtä mieltä siitä, että elämä Titon aikana oli helpompaa. Muun muassa tuloerot olivat Jugoslaviassa nykyistä pienemmät.
”Nelihenkinen perheemme saattoi vaivatta lähteä viikon hotellilomalle Kroatian rannikolle, mikä ei nykypäivänä tule keskiluokkaiselle perheelle kuuloonkaan”, sanoo Marija Fabijani.
Yhtä mieltä naiset ovat myös siitä, ettei Kroatian itsenäisyyssotaa olisi koskaan syttynyt, mikäli koko Jugoslaviaa yhdistänyt Tito olisi ollut yhä elossa.
”Tito oli mahtava”, Marija Fabijani kiteyttää.
”Poooooot pot pot pot”, kuuluu taloa vastapäätä sijaitsevasta varastosta. On aamu, ja Bošnjak Fabijanićin aamutoimet ovat alkaneet hieman tavallista myöhemmin, sillä hän on unenpöpperössä yrittänyt tunkea kahta jalkaansa samaan housunlahkeeseen.
Nyt hän laskeutuu alas talon portaita, valmiina ruokkimaan varastossa odottavat tiput.
”Elämä kaupungissa ja kylässä on nykyisin melko samanlaista”, Bošnjak Fabijanić sanoo varastoa kohti kävellessään.
Katson ympärilläni aukeavaa peltoa ja kuuntelen tipujen siipien kahinaa. En voi olla ihmettelemättä, mihin hän viittaa.
Vastaus on internet.
Paikallisessa leikkipuistossa lapset hokevat six-seveniä ja teinit taputtavat käsiään viraalin brasilialaisen funkin tahtiin. Myös Bošnjak Fabijanić viettää suuren osan ajastaan matkapuhelimen ruutua tuijottaen, vaikka päässä vilisevät keskeneräiset tehtävät.
”Ystäväni algoritmi tarjoilee päiviini jatkuvasti kiinnostavaa sisältöä, johon uppoan huonon omantunnon kera”, Bošnjak Fabijanić sanoo.
Siitä huolimatta elämä Podravska Moslavinassa tuntuu olevan kaukana pääkaupunki Zagrebin kiireisestä elämänrytmistä. Kun naapuri poikkeaa tervehtimään, kaikki muu saa odottaa muutaman tunnin. Kun meidän pyöräilevä perheemme saapuu Bošnjak Fabijanićin kotipihaan, on kuin muita päiväsuunnitelmia ei olisi koskaan ollutkaan.
Ja kun tiput saavat ruokaa, Bošnjak Fabijanić jää pitkäksi toviksi katsomaan niitä haltioituneena.
”Kyllä, tiedämme heti, mikä se on”, sanoo Marija Fabijani.
Bošnjak Fabijanić ja hänen tyttärensä katsovat toisiaan ja nyökkäävät salaperäisesti hymyillen. Olen pyytänyt Bošnjak Fabijanićia valitsemaan talostaan itselle tärkeimmän esineen, ja naiset ovat sanaakaan vaihtamatta yksimielisiä siitä, mikä se on: Bošnjak Fabijanićin makuuhuoneessa, sängyn yläpuolella, roikkuu taulu, jossa neitsyt Maria pitää öisessä metsässä Jeesus-lasta sylissään.
Jo Bošnjak Fabijanićin syntyessä teos sijaitsi samalla paikalla.
Kun Bošnjak Fabijanićin vanhemmat menehtyivät, Bošnjak Fabijanićin veli halusi perinnöksi vain kyseisen taulun.
”Vanhennuttuaan veljeni halusi aina tulla kuvatuksi kyseisen taulun alla. Kun hän sai hermoromahduksia, hän rauhoittui vain kyseisen taulun alla”, Bošnjak Fabijanić kertoo.
Bošnjak Fabijanić puolestaan sai talon, jossa nykyisin asuu ja johon hän muutti pysyvästi asumaan vuonna 2013.
Kun veli kuoli, myös taulu palasi takaisin lapsuudenkotiin. Sinne se myös jää, mikäli talon tulevaisuudessa perivä Marina Fabijani saa päättää.
Mutta miksi uskonnollinen taulu on niin merkityksellinen perheelle, jonka elämässä uskonnolla ei ole sen suurempaa roolia?
”Meidät on kaikki siitetty taulun alla”, Bošnjak Fabijanić hymyilee.