Voiko ihminen elää kahdessa kulttuurissa yhtä aikaa? Onko silloin koskaan oma itsensä vai pysyykö aina ”erilaisena”?
Näitä kysymyksiä pohdittiin Maailman Kuvalehden leffaillassa, jossa katsottiin Jenni Kivistön ja Jussi Rastaan ohjaama dokumenttielokuva Silent Legacy – Katseiden alla (2025).
Se kertoo tanssija Sibiry Konatesta, joka tasapainoilee suomalaisen arjen ja synnyinmaahansa Burkina Fasoon jääneiden läheisten asettamien paineiden ja toiveiden välillä.
Se on samanlaista elämää kuin ”kahden suon krokotiililla”, Konate ja hänen läheisensä pohdiskelevat elokuvassa.
Burkinafasolaisten silmissä Konate on rikas länsimaalainen, jonka pitäisi lähettää rahaa milloin kenenkin pyynnöstä, milloin mihinkin tarpeeseen. Suomessa hän on jotain muuta. Hän haluaisi tulla nähdyksi omana itsenään – sekä Suomessa että Burkina Fasossa.
Moni elokuvaa katsomaan tullut samaistui Konaten kamppailuun joko henkilökohtaisesti tai esimerkiksi puolison kokemusten kautta.
Dokumentin tarina on tuttu myös ikääntyvien vieraskielisten yhteisön Jaden moninaisuustyön asiantuntijalle Dora Puhakalle, joka osallistui elokuvan jälkeen käytyyn keskusteluun.
Puhakka muistutti, että Suomeen muuttaneet eivät elä elämäänsä vain siellä, missä he nyt asuvat, vaan myös siellä, mistä he ovat kotoisin ja mihin yhteisöön he kuuluvat.
”Suomessa on monenlaisista syistä tänne muuttaneita. Heiltä odotetaan täällä paljon, ja se on ok. Monella on kuitenkin toinen todellisuus, jossa heiltä odotetaan rahaa, yhteydenpitoa – ja sitä, etteivät he unohda, mistä ovat kotoisin ja että he tuottavat jotain yhteisölleen.”
Seurauksena moni ihminen elää ikään kuin välitilassa,.
”Se on monelle Suomeen muuttaneelle arkea, ja sitä ei välttämättä nähdä.”
Puhakan mielestä elokuvan kaltaisia tarinoita tarvitaan ihmisten välisen ymmärryksen lisäämiseksi.
”Uskon, että kahden henkilön välinen kuilu liittyy usein siihen, ettemme ymmärrä toistemme tarinoita. Ja mitä enemmän tarinoita on, sitä paremmin ymmärrämme toisiamme.”
Elokuvan päähenkilölle Sibiry Konatelle elokuva oli matka omaan elämään.
Yli kymmenen vuotta kestänyt elokuvaprojekti on opettanut hänelle sitkeyttä: ei kannata luovuttaa, vaikka olisi vaikeaa.
Suomalaisilta hän toivoo enemmän yhdessä tekemistä ja maahanmuuttajien osallistumisen helpottamista.
Hän ei ole vielä päättänyt, viettääkö loppuelämänsä Suomessa, Burkina Fasossa vai jossain ihan muualla.
”Tytär kysyy sitä, mutta sanon, että anna aikaa. Afrikassa eletään päivä kerrallaan.”
Lue ohjaajien haastattelu täältä.