Kun olin lapsi, en pitänyt nimestäni. Lapset nimetään yhteisössäni perinteisesti isovanhempien mukaan, ja minä sain nimen Mweha, joka on kunnianosoitus isoisälleni. Se tarkoittaa ”hän, joka kasvaa” – ja on muistutus sukulinjasta ja toivosta. Tuolloin en vielä ymmärtänyt sitä.
Koulussa nimeni merkityksellä ei ollut väliä. Luokkakaverit väänsivät Mwehan Mwehuksi, mikä tarkoittaa swahiliksi ”hullua”, tai Mbwehaksi, ”sakaaliksi”. Kiusaaminen sai minut toivomaan, että minulla olisi nimi, joka sulautuisi joukkoon. Monilla ikätovereillani oli uskonnollisia tai länsimaisia nimiä, jotka eivät vaatineet selittelyä. Minun nimeni vaati.
Kokemukseni heijastaa laajemminkin Tansanian todellisuutta. Perinteiset nimet katoavat sosiaalisten ja institutionaalisten paineiden takia. Joukkoon kuuluminen palkitaan, erilaisuudesta rangaistaan.
Tansaniassa on yli sata etnistä ryhmää, joista jokaisella on oma kieli ja nimeämisperinteet. Nimet heijastelivat syntymän olosuhteita, perhehistoriaa, pyrkimyksiä tai yhteisön vanhimpien muistia. Nyt tämä perinne on kuitenkin katoamassa. Ulkomaiset nimet dominoivat virallisissa dokumenteissa, ja alkuperäiset nimeämisperinteet syrjäytetään mukavuuden, hyväksyttävyyden tai sosiaalisen liikkuvuuden nimissä.
Se näkyy myös luokkahuoneissa. Dodoman yliopiston kielitieteilijät julkaisivat vuonna 2024 tutkimuksen, joka keskittyi kolmeen alakouluun Arushassa sijaitsevassa iraqw-yhteisössä. He havaitsivat, että alle prosentilla 1 025 oppilaasta oli perinteinen etunimi. Tutkijat kuvailivat tätä ilmiötä alkuperäisten nimeämistapojen ”tasaisena eroosiona”. Se on moderni kaiku paineista, jotka ovat kasvaneet siirtomaa-ajoista lähtien.
Samanlaisia trendejä (pdf) on havaittavissa alagwaa puhuvissa yhteisöissä Dodomassa ja Manyarassa. Niissä perinteisiä nimiä pidetään virallisissa yhteyksissä epäkäytännöllisinä.
Lapsi, jolla on perinteinen nimi, erottuu joukosta heti.
Opettajat näkevät muutoksen arjessaan. Dar es Salaamissa työskentelevä alakoulun opettaja Stephania Nyalusi sanoo, että ei-alkuperäiset nimet ovat rekistereissä enemmistönä.
“Se on nykyään normaalia. Lapsi, jolla on perinteinen nimi, erottuu joukosta heti”, hän selittää.
Perinteisen nimen hylkääminen on monelle perheelle käytännön sanelema valinta. He yrittävät suojella lapsiaan kiusaamiselta.
”Halusimme alun perin antaa tyttärellemme perinteisen nimen. Olimme kuitenkin huolissamme siitä, ettei sitä otettaisi vakavasti. Halusimme nimen, joka olisi helppo ääntää ja joka ei johtaisi kiusaamiseen”,sanoo daressalaamilainen äiti Christina Masenga.
Masenga ja hänen kumppaninsa valitsivat nimen Skylar, nimen, jonka he kokivat toimivan helposti erilaisissa sosiaalisissa ja ammatillisissa yhteyksissä.
Joskus lapsille annetaan kaksi nimeä: perinteinen nimi kotikäyttöön ja ulkomainen tai uskonnollinen nimi koulua ja virallisia dokumentteja varten. Useimmissa tapauksissa jälkimmäinen nimi hallitsee.
Olen kokenut tämän kaksijakoisuuden itsekin. Sain myös nimen Julius, vaikka laillinen nimeni pysyikin Mwehana.
Ulkomainen nimeni katosi päivittäisestä käytöstä, ja aiemmin taakkana olleesta nimestä tuli ankkuri. Kaikista ei kuitenkaan tunnu samalta.
”Kun saan lapsia, en anna heille nimiä, jotka aiheuttavat ongelmia”, sanoo ystäväni Emmanuel Ringo.
Hän viittaa kiusaamiseen tai väärin lausumiseen.
Jotkut ihmiset, joilla on ulkomainen nimi, taas toivovat, että heillä olisi perinteinen nimi, joka ankkuroisi heidät perheen historiaan.
”Synnyin muslimiperheeseen mutta toivon, että minulla olisi nimi, joka heijastelee tansanialaista identiteettiäni”, sanoo 34-vuotias toimittaja Asnat Mohamed.
Kenialainen kouluttaja Silas Mwaudasheni Nande näkee nimet suurempana kysymyksenä kuin pelkkänä nimilappuna: nimi heijastaa perintöä, kieltä ja itseymmärrystä.
”Kun käytetään nimiä, jotka eivät ole yhteydessä sukulinjaan, riskinä on kulttuurinen vieraantuminen”, hän kirjoittaa.
Kyseessä ei ole uusi ilmiö. Siirtomaa-aikana afrikkalaisia lapsia vaadittiin usein ottamaan käyttöön kristillinen nimi, jotta he pääsisivät kouluun, voisivat liittyä kirkkoon tai saada virallisen työpaikan. Ulkomaiset nimet alettiin yhdistää koulutukseen ja edistykseen.
Islamin vaikutuksen myötä käyttöön tuli arabinimiä, jotka yhdistivät yhteisöt uskoon, oppineisuuteen ja kauppaverkostoihin. Ajan mittaan molemmat perinteet muovasivat uudelleen käsitystä siitä, mitä on kunnioitettavuus.
Kymmeniä vuosia itsenäistymisen jälkeen nämä ajatukset ovat yhä voimissaan. Ulkomaisia ja uskonnollisia nimiä pidetään sopivampina muodolliseen käyttöön, alkuperäiset nimet taas nähdään epämuodollisina tai hankalina.
Omassa vaasu-yhteisössäni siirtomaa-aikaiset nimet olivat harvinaisia vielä 1940-luvulla – vain 13 prosentilla miehistä ja 8 prosentilla naisista oli ulkomainen nimi. Nykyisin 76 prosentilla miehistä ja 82 prosentilla naisista on ei-perinteinen nimi.
Tansania ei ole yksin. Ympäri Afrikkaa, esimerkiksi Nigerian igbo-yhteisöissä ja Etelä-Afrikan zulu-yhteisöissä, perinteiset nimet tekevät tietä ulkomaisille nimille median, globalisaation ja kaupungistumisen vaikutuksesta.
Uskonjohtajat pitävät nimihierarkiaa tarpeettomana.
”Ihmiset valitsevat nimiä, joiden he ajattelevat muiden silmissä olevan hyväksyttäviä”, sanoo islamin uskonoppinut Hassan Msemo.
”Islam ei kiellä kulttuurisia nimiä. Vain merkityksellä on väliä.”
Hän uskoo, että hänen oma perinteinen nimensä, Mrindoko, poistettiin virallisista dokumenteista väärinymmärretyn uskonnollisen tulkinnan takia.
”Nimen pitäisi muistuttaa kantajaansa siitä, kuka tämä on ja mistä tämä tulee”, hän sanoo.
Pastori Silvanus Abel Msuya on samaa mieltä.
”Baraka-niminen lapsi ei ole vähemmän hengellinen kuin Peter”, hän sanoo. ”Merkitys ei riipu siitä, kuulostaako nimi ulkomaiselta. Kun torjumme sen, mikä kuuluu meille, kiellämme sen, keitä olemme.”
Msuya uskoo, että nimet ovat yksi vanhimmista identiteetin ilmaisemisen muodoista.
Kannan yhä nimeä, jonka aikoinaan olisin halunnut piilottaa.
”Ne kantavat muistia, kuulumista ja historiaa. Kun ne katoavat, yhteiskunnat menettävät enemmän kuin vain sanoja”, hän sanoo.
Muualla Afrikassa nimiperinteitä on yritetty myös elvyttää. 1970-luvulla silloinen Zaire, nykyinen Kongon demokraattinen tasavalta, lanseerasi Authenticité-liikkeen elvyttääkseen perinteistä kulttuuria.
Kielitieteilijä Lazaro Charles Tansanian Open Universitystä suosittelee tutkimusartikkelissaan, että Tansania tekee samoin. Hän muistuttaa, että afrikkalaiset ikonit, kuten kirjailija Chinua Achebe, kirjailija ja akateemikko Ngugi wa Thiong’oja poliitikko Kamuzu Banda hylkäsivät siirtomaanimensä saadakseen takaisin alkuperäisen identiteettinsä.
Kannan yhä nimeä, jonka aikoinaan olisin halunnut piilottaa. Sen merkitys ei ole muuttunut – vain ymmärrykseni siitä on. Mweha on osa perheeni tarinaa ja identiteettiä. Se muistuttaa minua siitä, että nimi ei ole vain sana: se on yhteys sukulinjaan, kulttuuriin ja muistiin.
Kun identiteetit kehittyvät, nimet, jotka valitsemme, paljastavat enemmän kuin henkilökohtaisen maun. Ne heijastavat paineita, joiden keskellä navigoimme, tarinoita, jotka perimme, ja tulevaisuuksia, jotka kuvittelemme.
Kyse ei ole siitä, voivatko tansanialaislapset kuulua moderniin maailmaan vaan siitä, voivatko he tehdä sen pyyhkimättä pois sitä, mistä he tulevat. Perinteisten nimien säilyttämisessä on kyse siitä, että annetaan lasten kantaa historiaansa avoimesti ilman pelkoa kiusaamisesta tai syrjinnästä.