Magdalena Mwita, 24, haaveili aikoinaan lääkärin ammatista. Hänestä kuitenkin tuli kotiapulainen.

Mwitan kotiseudulla, Maran alueella Tansaniassa, tyttöjen koulutusta ei yleensä nähdä yhtä tärkeänä kuin poikien. Hän lähti vuonna 2020 Dar es Salaamiin etsimään töitä, sillä hänen perheensä oli painostanut häntä menemään naimisiin.

Mwitan ensimmäinen kotiapulaisen paikka näytti aluksi tarjoavan vakautta: asuinpaikan ja noin 40 000 Tansanian shillingin eli 13 euron kuukausipalkan.

Kaksi kuukautta myöhemmin raha ei enää tullut. Työnantaja kertoi, että hän on nyt ”osa perhettä” ja voisi jatkaa työskentelyä pelkällä ruoka- ja asuntopalkalla.

”Jäin, koska minulla ei ollut muutakaan paikkaa. Jos olisin lähtenyt, en olisi tiennyt, mihin päädyn”, Mwita kertoo.

Lopulta hän kertoi työnantajalleen menevänsä vierailemaan vanhempiensa luona mutta muuttikin Bagamoyoon, joka sijaitsee rannikolla noin 75 kilometriä Dar es Salaamista pohjoiseen.

Hänen tarinansa on samanlainen kuin monien muidenkin tansanialaisten kotiapulaisten. Yli miljoona ihmistä, noin viisi prosenttia työikäisestä väestöstä, työskentelee kodeissa. Useimmat ovat maaseudulta kotoisin olevia tyttöjä tai nuoria naisia. Heitä ajaa köyhyys, vähäinen koulutus ja perheen asettamat paineet.

Kotiapulaisten työ pyörittää koteja, mutta heidän työnsä on aliarvostettua ja työsuojelu heikkoa. Tansanian työlainsäädäntö määrittelee kyllä minimipalkan, mutta erityisesti kotiapulaisten työhön ei ole olemassa omaa sääntelyä. Monella ei ole kirjallista työsopimusta, palkallista lomaa tai mahdollisuutta sosiaaliturvaan.

Rikkaissa maissa kotiapulaiset ovat usein siirtolaisia, mutta Tansaniassa työntekijät muuttavat epävirallisten verkostojen kautta kylistä kaupunkeihin, kuten Dar es Salaamiin. Lupaukset koulutuksesta tai paremmista elinolosuhteista rikotaan usein, ja moni jää eristyksiin vieraaseen talouteen.

”Useimmiten työntekijä ei tiedä omia oikeuksiaan. Sitä vain tekee töitä, koska tarvitsee työpaikan”, sanoo Hogla Bahati, joka aloitti kotiapulaisen työn lähes kaksi vuosikymmentä sitten. Hän lopetti koulun alakouluun, koska perheellä ei ollut varaa muuhun.

Heitä kohdellaan aivan kuin he eivät ansaitsisi taukoja.

Työnantajansa kotona elävien työntekijöiden raja työn ja vapaa-ajan välillä katoaa usein. Moni päivystää koko päivän. Taukoja, vapaapäiviä ja ylipäätään mahdollisuuksia lähteä talosta on vähän.

“Heitä kohdellaan aivan kuin he eivät ansaitsisi taukoja”, kertoo Debora Mwageni.

Hän johtaa Bagamoyossa toimivaa Initiative for Domestic Workers -järjestöä (IDW). Hän on työskennellyt aiemmin itsekin kotiapulaisena ja sanoo olleensa onnekas. Hänen työnantajansa tukivat hänen koulutustaan. Se on etuoikeus, jonka hän haluaisi ulottaa myös muihin.

Monet työnantajat näkevät kotiapulaisen työn osana kotielämää, eivät muodollisena työnä. Matinde Zablon, 44, palkkaa tyttöjä kotikylästään ja tarjoaa näille tuloja, ruokaa ja vaatteita.

“En tajunnut, että työlainsäädäntöä sovelletaan kotiapulaisiin samalla tavoin muihinkin töihin”, hän kertoo.

Hyvääkin tarkoittavat järjestelyt voivat johtaa siihen, että työntekijällä ei ole sopimusta, selkeitä rajoja tai ennustettavissa olevaa palkkaa.

Lain mukaan kirjallinen työsopimus tarvitaan, jos työaika on yli 45 tuntia viikossa. Ylitöistä pitää maksaa. Monet kodeissa elävät työntekijät kuitenkin ansaitsevat paljon vähemmän kuin laki määrää.

Köyhyys, tiedon puute perusoikeuksista ja uuden työntekijän löytämisen helppous tekevät kotitaloustyöstä epävirallista ja keskiluokkaisille perheille myös kohtuuhintaista. Se heikentää entisestään heikkoa työsuojelua.

“Tienaan 60 000 shillinkiä (noin 20 euroa) kuussa. Jos valitan, voin menettää kaiken”, sanoo Rafiya Shemdoe.

Tansanian lain mukaan kodin ulkopuolella elävien kotiapulaisten minimipalkka on 160 000 shillinkiä (54 euroa). Jos apulainen elää työnantajan kodissa ja saa ruuan, summa on puolet pienempi. Monet Rafiyan kaltaiset kuitenkin tienaavat paljon vähemmän.

Noin 4,5 prosenttia koko maailman työvoimasta on kotiapulaisia. Kansainvälisen työjärjestön (ILO) mukaan heitä on 75,6 miljoonaa. Useimmat ovat naisia ja useimmat työskentelevät epävirallisesti ilman sopimusta tai työsuojelua.

Kotien eristyneisyys altistaa työntekijät hyväksikäytölle.  Kun kollegoita tai valvontaa ei ole, seksuaalinen häirintä, sanallinen ja fyysinen väkivalta jäävät usein piiloon.

Psykologien mukaan vaikutukset ovat kauaskantoiset.

”Kun tekee vuosia vaativaa kotitaloustyötä eristyksissä, luottamus voi hiljaa rapautua ja rajoittaa nuoren työntekijän kokemusta elämänsä hallinnasta. Vaikutukset kestävät pitkään”, sanoo Moses Mmuya.

Vuonna 2023 Tansanian media kertoi 28-vuotiaan kotiapulaisen raiskauksesta ja murhasta. Tekijäksi on epäilty työnantajan poikaa.

Seksuaalinen väkivalta on Saharan eteläpuolisen Afrikan maissa hyvin yleistä: Unicefin mukaan yli viidennes naisista ja tytöistä on kokenut sitä jo alaikäisenä.

Ensimmäistä kertaa ymmärsin, minkä arvoista työni on.

Jokin on kuitenkin muuttumassa.

“Vaikuttamisryhmien kautta jotkut kotityöläiset ovat neuvotelleet selkeämmistä työehdoista, ja kirjalliset sopimukset ovat yleistymässä. Enemmän on kuitenkin tehtävä, jotta työntekijöiden oikeudet toteutuvat täysin”, Initiative for Domestic Workers -järjestöä johtava Debora Mwageni sanoo.

IDW:n kaltaiset toimijat ovat yrittäneet saada Tansanian ratifioimaan ILO:n sopimuksen 189, joka suojelee kotiapulaisten oikeuksia. Heidän mukaansa muodollinen tunnustus on avainasia, kun yritetään rikkoa näkymättömyyden ja epävirallisen työnteon kehää.

Syyskuussa 2025 hallitus vahvisti olevansa ratifioimassa sopimusta.

Ratifiointia on yritetty yli vuosikymmenen ajan. Sen puolustajat alleviivaavat, että se ei yksin auta vaan on myös varmistettava sen toteutus, tehtävä tarkastuksia ja koulutettava työntekijöitä. Muualla Afrikassa ratifiointi on parantanut työntekijöiden suojelua, mutta esimerkiksi Etelä-Afrikassa toteutus on ollut haastavaa.

Magdalena Mwita löysi Bagamoyosta uuden työn, jossa palkka on noin 20 euroa kuussa. Samalla hän tapasi järjestöä johtavan Mwagenin ja kuuli omista oikeuksistaan, kuten monet muutkin nuoret työntekijät.

”Ensimmäistä kertaa ymmärsin, minkä arvoista työni on”, hän sanoo.

Siitä huolimatta Mwagenin piti puuttua asiaan, jotta Mwitan työnantaja kunnioittaisi työehtoja.

Mwitan elämä on parantunut. Sunnuntaisin on vapaapäivä, hän saa lähteä talosta ja on pystynyt neuvottelemaan palkastaan. Päivä alkaa, kuten ennenkin. Nyt hän kuitenkin tietää, että hänen työnsä on arvokasta ja että hänen äänellään väliä.

”Haluan vain, että minulle maksetaan reilu korvaus tekemästäni työnsä ja että oikeuksiani kunnioitetaan.”