Helsingissä on puhdas ilma ja saaristoluonto, jota kaupunkilaiset rakastavat. Siitä voi olla iloinen ja ylpeä, ja se on Helsingin käyntikortti ja matkailuvaltti.

Kaupunkia rakennetaan kunnianhimoisesti. Oletus on, että talouskasvu elpyy ja elintaso nousee. Kallioita räjäytetään ja männiköitä kaadetaan, jotta korkeatasoisia asuntoja saadaan lisää. Rannat täytetään, jotta mahdollisimman moni maksukykyinen saa merinäköalan.

Suunnittelu perustuu rajattomiin visioihin. Kun katson kaupunkia ruohonjuuritasolta, ilo ja ylpeys haalistuvat. Näen puuttomat päiväkodinpihat ja toisistaan erilleen pilkkoutuneet pienet luonnonsuojelualueet.

Onko tähän pakko osallistua? Miten voin olla osallistumatta tähän?

Kävelen paljon, useimmin kaupunkimetsissä, mutta myös kaduilla päämäärättömästi. Mukanani on usein koira, ja se vaikuttaa havainnointiin. Tärkeiksi nousevat pusikot ja ojanpielet, luonnon pienet ilmentymät.

Yhtenä iltapäivänä hakeudun kävelemään Koirasaarentielle sen hauskan nimen takia. Kevätaurinko paistaa matalalta silmiin. Kadunvarren uudisrakennusten alimpien kerrosten ikkunat ovat syvällä varjossa.

Kävelen ja ajattelen rakennusmääräyksiä. Makuuhuoneessa on oltava ikkuna, keittiössä ei tarvitse. Uusissa syvärunkoisissa taloissa on paljon pieniä asuntoja, joissa on joskus vain yksi ikkuna. Jos se on pohjoiseen päin tai sitä varjostaa viereinen seinä, asuntoon ei paista päivä koskaan. En tiedä, sallivatko määräykset sellaisen kodin.

Illalla ennen nukahtamista ajattelen Kruunuvuoren kukkivia puutarhoja, jotka ovat nyt asfalttikortteleiden alla.

Koirasaarentie vie uuteen Kruunuvuorenrannan kaupunginosaan. 1900-luvulla alue tunnettiin pitsihuviloistaan. Niiden annettiin ensin lahota ja sitten palaa.

Illalla ennen nukahtamista ajattelen Kruunuvuoren kukkivia puutarhoja, jotka ovat nyt asfalttikortteleiden alla. Mitä puita siellä kasvoi? 150 vuotta sitten huviloiden maille perustettiin arboretumeita, joihin tuotiin puita ympäri Eurooppaa. Arboretumien rippeitä on säilynyt esimerkiksi Vartiosaaressa, josta olen löytänyt siperianlehtikuusen ja mantsurianpähkinäpensaan.

Koirasaarentien päässä on pakko olla Koirasaari, eikö? Kuvittelen saaren jääkautiset silokalliorannat, joilla männyt kasvavat vinossa ja koirat saavat juosta vapaina. Mutta ei se ole sellainen paikka. Google Mapsin satelliittikuvasta näen, ettei se ole saari ollenkaan vaan Kruunuvuorenrannan rakenteilla oleva eteläosa, hiekka- ja asfalttikenttä.

1900-luvun alussa Koirasaaressa oli metsää ja kesämajoja. Nobel-Standard, myöhemmin Esso, osti saaren, rakensi sinne öljysataman ja pengersi sen kiinni mantereeseen. Öljysatama on nyt purettu.

”Koirasaari palautetaan taas ihmisten käytettäväksi, asuttavaksi ja iloittavaksi”, luen alueen markkinointiesitteestä. Rakenteilla oleville jonkinlaista jugendia imitoiville kerrostaloille luvataan ”poikkeuksellista, noin sadan vuoden käyttöikää”.

Pakkaan koiran autoon, suunnittelen, että voisimme kuljeskella Koirasaaressa ja haistella tuulta. Alue on kuitenkin työmaa-aitojen takana. Teen rautaportin edessä U-käännöksen ja jään katsomaan vastarannalla Laajasalon puolella seisovia mäntyjä. Noin pieniltä ja haurailta ne tästä perspektiivistä näyttävät, vaikka ovat kolmesataavuotiaita ja sitkeitä kuin mitkä.

Omituinen idea, että jokin paikka ”palautetaan ihmisten käytettäväksi”. Niin kuin ihmiset olisivat olleet täällä ensin. Ja mitä pitäisi ajatella siitä, että 2020-luvulla sata vuotta on poikkeuksellisen pitkä ikä talolle?

”Maapallon tutkiminen, sen maitten ja vetten kartoittaminen, vei vuosisatoja, ja sitä ollaan vasta nyt saattamassa päätökseen”, kirjoitti Hannah Arendt vuonna 1958 teoksessaan Vita Activa. Kirjoitan marginaaliin: ”LOL.”

Arendtin mukaan ihmisen etääntyminen luonnosta alkoi kaukoputken keksimisestä ja kulminoitui lentokoneeseen.

Arendtin mukaan ihmisen etääntyminen luonnosta alkoi kaukoputken keksimisestä ja kulminoitui lentokoneeseen. Kun nähtiin kauas ja päästiin nopeasti kaikkialle, maapallo kutistui. Tutkimisen ”saattaminen päätökseen” kuulostaa nykytiedon valossa koomiselta.

Eikä Arendtkaan kuulunut kehitysuskovaisiin vaan ennusti, että ihminen maksaa keksinnöistään joutumalla ”vieraannuttamaan itsensä omasta maallisesta ympäristöstään”.

Maapallo on valokuvattu avaruudesta käsin, se on enää taskukokoinen sininen kuula. Mutta sen hallitseminen on osoittautunut mahdottomaksi. Maapallosta paljastuu aina vain lisää, eivätkä ihmisen aistit tai elinikä riitä sen käsittämiseen.

Voin sanoa sata kertaa ”maapallon syvä aika” ymmärtämättä, mitä tarkoitan.

Länsimaiselle ihmiselle vapautuminen tarkoitti pitkään selkävoittoa luonnosta. Vapaus oli sitä, ettei tarvinnut piitata ympäristöstä.

Tässä ollaan. Katson möhkälemäisiä uudisrakennuksia ja maiseman yksityiskohdista irvistävää luontokatoa. Mitä vanhemmaksi elän, sitä voimakkaammin tajuan floran ja faunan ahdingon. Tunne on ruumiillinen: puristava kauhu ja viiltävä kaipuu.

Elän oudossa järjestelmässä. Joudun joka päivä tekemään näennäisiä valintoja, jotka ovat ilmiriidassa inhimillisen ymmärrykseni kanssa. Jotta voisin vapautua kivimurskasta ja möhkäleistä, kunnioittaa syvää aikaa ja elää luonnon asettamissa rajoissa, minulla pitäisi olla rahaa ostaa maata ja metsää. No, ei ole, ja se taas johtuu siitä, että en ole osannut tai halunnut hyödyntää tätä outoa järjestelmää.

Vapaus oli sitä, ettei tarvinnut piitata ympäristöstä.

Kotiin palatessa ohitamme Stansvikin metsän, tai paremminkin sen, mitä siitä on jäljellä. Osa metsän ikivanhoista männyistä ehdittiin kaataa katutyömaan alta, mutta lopulta kaupungin määräämät hakkuut pysäytti yksi sekä vesi- että metsälain suojaama noro, pikkuinen vesivirta, ja joukko sitä puolustavia kaupunkilaisaktivisteja. Oikeudenkäynnissä syksyllä 2025 aktivistit vapautettiin niskoittelusyytteistä ja kaupungin virkamiehet joutuivat vastuuseen laittomasta hakkuusta.

Näky Stansvikin metsän laidalla saa mielen ristiriitaiseksi. Ennakkotapaukseksi noussut oikeudenkäynti herättää toivoa, mutta muistan männyt, joiden paksuja runkoja kävin katsomassa, kun ne oli kaadettu ja pinottu. Silittelin kilpikaarnaa ja itkin.

Teoksessaan Vapaudesta Maggie Nelson kirjoittaa, että vapautta täytyy tietoisesti harjoittaa, jotta pysyy toimintakykyisenä ympäristötuhon aikakaudella. En voi paeta sinne, minne koiran kuono osoittaa, mutta voin vaalia ”uhmakasta sinnikkyyttä käyttäytyä ikään kuin jo olisin vapaa”.

Mitä se tarkoittaa? Niityn kylvämistä salaa? Kahliutumista puuhun?

Mitä kaikkea se voikaan tarkoittaa!

Kirjoittaja on kirjailija, valokuvataiteilija ja taiteen tohtori.