”Ei kannata elätellä toivoa siitä, että voimme muuttaa Marsiin”

Oskari Sivula
Avaruusetiikan tutkija, filosofi, Helsingin yliopisto

Avaruus oli pitkään isojen avaruusvaltioiden pelikenttää, mutta 2010-luvulta alkaen mukaan on tullut yhä enemmän yksityisiä toimijoita. Avaruustoiminta on muuttunut kaupallisemmaksi, teknologia on kehittynyt ja laukaisujen hinnat ovat laskeneet merkittävästi. Puhutaan New Space -ajasta.

Tämä kaikki on tuonut paljon hypeä ja uusia odotuksia sen suhteen, mitä avaruudessa tullaan tekemään. Toiveet liittyvät etenkin laukaisupalveluihin ja satelliittiteknologiaan, mutta pidemmällä tulevaisuudessa on visioita esimerkiksi resursseista, joita voi löytyä Kuusta tai asteroideilta.

Samalla myös eettiset kysymykset ovat nousseet esiin. Jos esimerkiksi lähdemme tutkimaan Marsia, tutkijoiden mukana tuleva mikrobipopulaatio voi levitä ympäristöön. Sen jälkeen elämän merkkien etsintä voi vaikeutua merkittävästi.

Myös kasvava satelliittien määrä on eettinen kysymys. Riskinä on, että kiertoradoille laukaistaan niin paljon tavaraa, että tuloksena on törmäyksiä.

Avaruuteen liittyy usein ajatus äärettömästä, mutta on tärkeää tunnistaa, että lähitulevaisuudessa sieltä saavutettavissa olevien resurssien määrä on rajallinen. Onko ok, että me käytämme resurssit loppuun ja muille ei jää mitään? Myös geopoliittiset jännitteet ja kultakuumeen tapainen holtiton resurssibuumi ovat riskejä. Pelisäännöt ovat tärkeitä, jotta ei synny konflikteja.

On vaikea kuvitella, mitä kaikkea meidän pitäisi tehdä planeetalle, jotta Kuu tai Mars alkaisi näyttää houkuttelevalta paikalta elää.

Avaruusetiikassa keskustellaan myös siitä, voisimmeko levittää elämää toisille planeetoille ja miten toimimme, jos kohtaamme Maan ulkopuolista elämää. Asioita on tärkeä pohtia etukäteen, sillä teknologia voi aikanaan kehittyä nopeastikin, kuten nähtiin tekoälyn kohdalla.

Vastaus kysymykseen siitä, pitäisikö meidän yrittää etsiä avaruudesta toista asuinpaikkaa siltä varalta, että maapallo muuttuu elinkelvottomaksi, on selkeä ei. On vaikea kuvitella, mitä kaikkea meidän pitäisi tehdä planeetalle, jotta Kuu tai Mars alkaisi näyttää houkuttelevalta paikalta elää. Niillä ei ole juurikaan ilmakehää, siellä on säteilyä, kylmää ja kaikin puolin kurjaa Maahan verrattuna. Ei siis kannata elätellä toivoa siitä, että jos asiat täällä menevät huonosti, voimme aina muuttaa Marsiin.

Toki teoriassa voisi olla järkevää, että jossakin muualla olisi siirtokunta siltä varalta, että maapallolla tapahtuu jokin katastrofi. Se voisi pitää ihmiskunnan hengissä. Tämänhetkisiin ongelmiin se ei kuitenkaan ole vastaus. Ratkaisu on, että teemme kaikkemme, jotta tämä planeetta pysyisi elinkelpoisena ja kukoistavana.

”Avaruustutkimuksesta voidaan tehdä kestävämpää”

Emilia Kilpua
Avaruusfysiikan professori, Helsingin yliopisto

Monesti ei ajatella, miten riippuvaisia olemme avaruudesta. Ilman avaruusteknologiaa palaisimme 1950-luvulle. Erilaiset kommunikaatio- ja navigaatiojärjestelmät ovat satelliiteista riippuvaisia. Kaukokartoituksen keinoin pystytään seuraamaan maapallon tilannetta, kuten vaikkapa jääpeitteen sulamista.

Avaruustutkimus vaatii paljon resursseja, ja laukaisut sekä satelliittien palaminen ilmakehässä saastuttavat. Toisaalta laukaisuja ei ole tolkuttomasti verrattuna muuhun liikenteeseen. Meteoriittien mukana ilmakehään tulee paljon enemmän palavaa materiaalia kuin satelliittien, vaikka se onkin kemialliselta koostumukseltaan osin erilaista.

Avaruustutkimuksesta voidaan tehdä kestävämpää. Rakettien laukaisuun käytettäviä polttoaineita tutkitaan parhaillaan, samoin avaruuden olosuhteita. Mitä pidempään satelliitit avaruudessa kestävät, sitä vähemmän niitä täytyy laukaista.

Suunnitelmia siitä, voisimmeko perustaa siirtokuntia avaruuteen, voi olla hyvä tehdä jossakin vaiheessa.

Kestävän avaruustieteen ja -tutkimuksen huippuyksikössä keskitymme muun muassa satelliittiromun vähentämiseen. Satelliittien laukaisumäärissä on viime vuosina nähty jyrkkä käyrä ylöspäin, mikä johtuu etenkin pienistä kaupallisista satelliiteista. Kun satelliitteja on enemmän, törmäysriski kasvaa ja tietyt kiertoradat voivat muuttua käyttökelvottomiksi. Osa alkaa olla jo aika ruuhkaisia. Sääntelyä toki on, mutta iso ongelma on selkeiden laillisten säädösten puute ja se, että sääntely laahaa nopean kehityksen perässä.

Huippuyksikkömme on tutkinut plasmajarrua, joka auttaa tuomaan satelliitit turvallisesti alas kiertoradoilta, minkä jälkeen ne palavat ilmakehässä. Sitä ei ole vielä testattu onnistuneesti, mutta se on suhteellisen kevyt ja halpa, ja jos se saadaan massatuotantoon, se on yksi hienoimmista suunnitelmista avaruusromun vähentämiseksi. Vuonna 2026 aloittavassa uudessa avaruusresilienssin huippuyksikössä tutkimme alimpia kiertoratoja. Niiltä luotaimet saadaan alas kaikkein nopeimmin, mutta alueen fysiikkaa ymmärretään vielä huonosti.

Suunnitelmia siitä, voisimmeko perustaa siirtokuntia avaruuteen, voi olla hyvä tehdä jossakin vaiheessa. Aina jokin maailmanlopun skenaario, kuten asteroidi tai supertulivuori, voi toteutua. Tietenkin on tärkeää pohtia, miten se tehdään eettisesti ja kestävästi. Eikä maapalloa saa tuhota samalla.

Monesti meillä on tapana ajatella hyvin lyhytjänteisesti muutama vuosi eteenpäin, mutta kun on kyse avaruudesta, pitää suunnitella 50, satoja tai tuhansia vuosia eteenpäin. Se on ihmiselle hankalaa.