Walterine McLeod huokaa. Hän seisoo luokan edessä, kun hänen ykkös–neljäsluokkalaisten oppilaidensa vanhemmat odottavat ulkona maksaakseen lastensa koulumaksut.
McLeod on rehtori koulussa, jota ei ole tarkoitettu eliitille. Täällä opiskelevat duunareiden, pienyrittäjien ja keskiluokan lapset. Kuukausittainen maksupäivä on vaikeaa aikaa.
”Olen kuusikymmentäyksi. Enkä ole koskaan nähnyt Guyanaa tässä jamassa.”
Kello on 7.30 aamulla, oppitunti on juuri alkamassa. McLeodin on saatava lapsille tekemistä, joten hän alkaa laulaa kansallislaulua: ”Rakas Guyana, jokien ja tasankojen maa.”
Lasten jatkaessa laulua keskenään opettaja livahtaa käytävälle ja ulos vanhempien luokse.
McLeodin maa rikastui yhdessä yössä. Nykyään Guyanan tulot henkeä kohti ovat korkeammat kuin Suomessa ja Tanskassa. Jos suuntaus jatkuu, ne ovat pian korkeammat kuin Sveitsin ja Norjan. Mutta toisin kuin maansa hallitus, McLeod ei hehkuta ruusuista tulevaisuutta. Hän istuu toimistossaan tutkimassa lasten vanhempien tuomia kirjekuoria, jotka usein sisältävät vain puolet varsinaisista koulumaksuista. Monet heistä eivät enää pysty maksamaan koulumaksuja, hän sanoo.
Tilanne on absurdi: Virallisten lukujen mukaan tämä pieni maa Etelä-Amerikan pohjoisrannikolla pärjää loistavasti. Mutta vain pieni osa vauraudesta päätyy heille, jotka ylläpitävät maata: opettajat, sairaanhoitajat, poliisit.
Kymmenen vuotta sitten Guyanaa pidettiin Etelä-Amerikan toiseksi köyhimpänä maana. Sitten, vuonna 2015, yhdysvaltalainen Exxon Mobil löysi rannikolta öljyä. Vuodesta 2019 lähtien öljyä on virrannut. Vuonna 2024 talouskasvu oli jo 43,6 prosenttia. Mikään muu maa maailmassa ei pysy perässä.
Ja silti McLeod sanoo: ”Nautimme ennen elämästä enemmän. Ennen öljyä.”
Guyanan historia on samanlainen kuin muiden Karibian maiden. Brittiläiset, hollantilaiset ja ranskalaiset siirtomaavallan asukkaat toivat ensin orjia Länsi-Afrikasta ja myöhemmin intialaisia siirtotyöläisiä, jotka muodostavat nyt enemmistön väestöstä.
Itsenäistymisestä, vuodesta 1966, lähtien yhteiskunta on jakautunut etnisten rajojen mukaan afrikkalaistaustaisten ja intialaistaustaisten kesken: afroguyanalaiset ovat toisella puolella, indoguyanalaiset toisella. Nykyään vallassa on intialaistaustaisen väestön tukema puolue. Oppositio tuntee itsensä syrjäytetyksi.
”Tämä oli ennen pelkkää suota”, sanoo Rohit Gulchand ihaillessaan huippumodernia logistiikkakeskusta, Guyana Shore Basea, joka palvelee Atlantilla seilaavien öljylauttojen tarpeita.
Gulchand on työskennellyt yrityksessä sen perustamisesta lähtien. Ensin vailla ammattitaitoa ja -koulutusta olleena työntekijänä, nyt muutamaa vuotta myöhemmin johtajana. Gulchand elää todeksi sitä, mitä hallitus lupaa: guyanalaista unelmaa.
”Guyana on oppinut muiden virheistä”, sanoo energiaministeri Vickram Bharrat.
”Muutama vuosi sitten tuskin kukaan tiesi Guyanasta. Nykyään meillä on sijoittajia, jotka eivät olisi koskaan tulleet Guyanaan, ellei meillä olisi öljyä. Tuotamme tällä hetkellä 650 000 barrelia päivässä vain kolmella porauslautalla.”
Vuoteen 2028 mennessä luku aiotaan kaksinkertaistaa. Viisi uutta laitosta on valmisteilla. Noin 814 000 asukkaan väkilukuun suhteutettuna mikään muu maa ei tuota yhtä paljon öljyä.
Mutta sitten hän mainitsee Exxonin kanssa tehdystä sopimuksesta. Ei avoimesti, mutta riittävän selvästi. ”En usko, että sopimusta neuvoteltiin Guyanan parhaaksi.”
Guyanan yliopiston taloustieteilijä Thomas Singh sen sijaan puhuu mutkat suoraksi: rojaltit ovat alhaisemmat kuin missään muualla, eikä Exxon maksa veroja.
Teoriassa Guyana saa 50 prosenttia voitoista. Mutta voitto-osuudet siirtyvät vasta sen jälkeen, kun Exxon on maksanut kulunsa – kustannukset, jotka yritys itse määrittää.
”He paisuttavat kulujaan keinotekoisesti. Guyana saa käytännössä vain 14,2 prosenttia tuloista.”
Korruption vastainen Transparency International -järjestö kutsuu järjestelyä ”tavalliseksi hyväksikäyttörakenteeksi”.
”Tulevat sopimukset näyttävät erilaisilta. Mutta sopimus Exxonin kanssa pysyy voimassa. Jos rikomme sen, Exxon menettää luottamuksensa meihin ja sen myötä kaikki sijoittajat”, sanoo energiaministeri Bharrat.
Meneillään on valtapeli, jota Guyana ei voi voittaa.
Exxon Mobilin viestintätiimi Guyanassa ei halua kommentoida. Kirjallisesta vahvistuksesta huolimatta valokuvaajalle ja toimittajalle tehdään kolme kertaa oharit eikä puheluihin vastata. Lopulta pääkonttorista vastataan sähköpostitse, ettei tietoja anneta. Tämä on yrityksen vakiokäytäntö, selviää keskustelussa guyanalaisten toimittajien kanssa.
En enää maksa itselleni palkkaa, jotta voin ainakin maksaa opettajilleni.
Rehtori Walterine McLeod on ollut opettaja 40 vuotta. Hän perusti koulunsa vuonna 2018 ja piti sen lukukausimaksut alhaisina. Öljybuumin aikana hän toivoi, että useammilla vanhemmilla olisi varaa lasten hyvään koulutukseen. Asiat menivät toisin.
Vuonna 2018 koulun vuokra oli 100 000 Guyanan dollaria (400 euroa), nyt 600 000. Kuusinkertainen summa.
”En enää maksa itselleni palkkaa, jotta voin ainakin maksaa opettajilleni.”
Aiemmin ruokaostoksiin kului 30 000 dollaria kuukaudessa. Se on noin 120 euroa. Nykyään hän käyttää lähes 40 euroa viikossa pelkästään hedelmiin.
Hallitus on tietoinen ongelmasta ja jakaa kansalaisille rahaa lääkkeisiin ja koulutarvikkeisiin, viimeisimpänä 100 000 Guyanan dollarin kertasummana perhettä kohden. Mutta heti, kun tuet julkistetaan, hinnat nousevat.
Ubraj Narine nousee autosta. Heti alkaa tapahtua. ”Herra pormestari, lapseni tarvitsevat kouluvihkoja!” ”Herra Narine, roska-auto ei tule!”
Ubraj Narine ratkaisee ongelmia ja kuuntelee kansalaisten valituksia – vaikka ei ole enää pormestari. Hän hallitsi pääkaupunki Georgetownia vuosina 2019–2024.
”Hallitus hallitsee kolmen F:n avulla – family, friends and favorites (perhe, ystävät, suosikit)”, hän sanoo.
Tällä hän viittaa nepotismiin eli sukulaisten ja lähipiirin suosimiseen. Hän itse nousi pormestariksi yhteisön ulkopuolelta, ilman keskushallinnon tukea. Vaalikampanjansa aikana hän pyrki ehdolle sloganilla
”Olen rakentamassa siltoja, en muureja”. Virkaan päästyään hän kuitenkin tajusi, että muuri oli edelleen olemassa – ja että sen toisella puolella olevat olivat vahvempia.
”Kaikki öljy kulkee Georgetownin, satamien ja telakoiden kautta, mutta en ole nähnyt tuloista senttiäkään. Sen sijaan näemme kasvaneita kustannuksia.”
Taloustieteilijä Singh mainitsee kolme syytä hintaräjähdykseen: lisääntynyt kysyntä, koska öljynporauslautat ostavat suuria määriä, vähentynyt elintarviketarjonta, koska monet miehet työskentelevät öljyteollisuudessa maatalouden sijaan, ja hallitus, joka varoittaa ”Hollannin taudista”, mutta tekee vääriä päätöksiä.
Hollannin tauti – joka on nimetty Groningenin edustalla 1960-luvulla tehtyjen kaasulöytöjen mukaan – kuvaa sitä, mitä tapahtuu, kun valtio äkkirikastuu raaka-aineiden ansiosta. Muu talous kääntyy tämän seurauksena: valuutan arvo nousee, mikä tekee tuonnista halvempaa ja heikentää paikallista tuotantoa, myös elintarviketuotantoa.
Työntekijät hakeutuvat luonnonvarasektorille, koska se maksaa paremmin. Kaikki kotimaassa tuotettu tulee kalliimmaksi nousevien kustannusten vuoksi. Vienti tyrehtyy, koska harvemmat maan ulkopuoliset ostajat ovat valmiita maksamaan korkeampia hintoja. Syntyy noidankehä.
Seurauksena vain luonnonvarasektori on kannattava. Siksi tähän sektoriin investoidaan vielä enemmän rahaa, joka on pois kaikilta muilta sektoreilta.
Guyanan keskuspankki yrittää torjua tätä kontrolloimalla valuuttakurssia ja pitämällä Guyanan dollarin heikkona. Guyanalaisille tämä tarkoittaa, että heillä on vähemmän rahaa kuin ennen öljyn löytämistä. Tämä johtuu siitä, että perusasiat maksavat nyt enemmän eivätkä palkat pysy perässä. Samaan aikaan kotimainen tuotanto kallistuu. Tämä luo maahan piilevää inflaatiota keskuspankin toimenpiteistä huolimatta.
Singhin tuomio on siis, että hallitus esittelee ulkomaisille sijoittajille terveen talouden oman kansansa köyhimpien kustannuksella.
Georgetownin keskustaa suojaavaa aallonmurtajaa pitkin kävellessä maan uudet kasvot tulevat näkyviin. Edessä niemellä avautuu valtava Marriott-hotelli, sen vieressä Pegasus ja pian myös Hilton. Rantakadulle on avattu tyylikkäitä kauppoja ja ravintoloita, jotka myyvät ökyhintaisia pizzoja ja jälkiruokia.
Vain muutaman sadan metrin päässä on Tiger Bay, slummi keskellä kaupunkia. Se koostuu aaltopeltimajoista ja kapeista kujista, joita pitkin kulkee läheiselle joelle johtava avoin jätevesiputki. Yksi nainen kertoo asuneensa täällä 49 vuotta. Hän ei ole koskaan nähnyt jälkeäkään valtion rahoista.
Kivenheiton päässä Tiger Baysta, seinien ja turva-aitojen takana, komeilee presidentin palatsi. Sen toisen kerroksen oviaukossa seisoo Guyanan presidentti Mohamed Irfaan Ali. T-paitaan sonnustautunut Ali on 45-vuotias ja näyttää ikäistäänkin nuoremmalta.
”Guyana, jossa kasvoin, oli jo silloin maailman kaunein maa”, hän sanoo.
Mutta sitten hän puhuu osattomuudesta, köyhyydestä ja demokratian puutteesta.
”Niillä, jotka kamppailevat selviytyäkseen joka päivä, ei ole antaa energiaa kehitykseen.”
Ali näkee öljyn riskinä mutta myös mahdollisuutena. Hänen visionsa on uusi Guyana. Yhtä kaunis kuin hänen lapsuutensa maa, mutta parempi.
Ovatko nousseet hinnat siis siirtymäkauden ilmiöitä?
”Meiltä puuttuu insinöörejä ja lääkäreitä. Kasvamme nopeammin kuin pysymme perässä. Vuoteen 2030 mennessä haluamme olla samalla tasolla maailman suurten talouksien kanssa.”
Miten olisi vuokratukien, avustusten laita?
”Haluamme kansalaistemme omistavan eikä vuokraavan asuntoja. Haluamme, että heistä tulee omavaraisia ja että he investoivat itseensä.”
Vaikuttaa siltä, että kaikki on suunnattu kohti uuden Guyanan visiota.
Huominen tuo omat siunauksensa ja omat koettelemuksensa.
Itse asiassa monet asiat sujuvat Guyanassa paremmin kuin muissa maissa, jotka ovat yhtäkkiä rikastuneet. Mutta täälläkin tuttu tarina uhkaa toistua: rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät. Alilla on suunnitelma: Guyanan pitäisi rikastua öljyllä mutta käyttää varat muihin sektoreihin. Mutta toistaiseksi ei näytä siltä, että Guyana olisi oikealla tiellä. Ja monet uhkaavat tippua kyydistä.
Rehtori Walterine McLeod elää muutoksen ytimessä. Vaikka kaikki merkit viittaavat valoisaan tulevaisuuteen – uudet tiet, lisää työpaikkoja, valtion kasvavat tulot – hänen tilanteensa on edelleen epävarma. Eikö vaurauden pitäisi tuoda turvallisuutta?
”Olen oppinut olemaan murehtimatta huomisesta. Huominen tuo omat siunauksensa ja omat koettelemuksensa.”
McLeodin toimiston edessä käytävällä Guyanan lippu roikkuu lasten tekemien eläinkuvien rinnalla – ja lähes piilossa traktoreiden ja sokeriruokokuvien välissä on piirros öljynporauslautasta.