Konfliktien lopettaminen on perinteisesti ollut monimutkaista ja pitkäjänteistä touhua. Tarvitaan taitavia neuvottelijoita, mukaan on otettava kaikki keskeiset toimijat ja kaikkien on tehtävä kompromisseja.
Pitkäjänteinen rauhantyö on kuitenkin väistymässä oleva trendi. Monenkeskinen diplomatia ja kokonaisvaltaiset sopimukset ovat nyt out, nopeasti neuvotellut tulitauot ja sopiminen saaliinjaosta taas in.
Näin kuvaa verkkolehtiThe New& Humanitarian (TNH) yhtä niistä kansainvälisistä trendeistä, joita tänä vuonna olisi syytä seurata.
Näkyvin esimerkki pikavoittoja hakevasta rauhantyöstä ovat Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin viime vuonna kätilöimät rauhansopimukset ja tulitauot vaikkapa Intian ja Pakistanin, Thaimaan ja Kambodžan sekä Armenian ja Azerbaidžanin välillä.
Trumpin rauhantahto on tänä vuonna lopahtanut, kun Nobelia ei kuulunutkaan. Siitä on osoituksena Grönlannin tilanne.
Ja vastaus siihen, voiko rauhan tosiaan saada aikaan nopeasti, pitkäjänteiset prosessit ohittaen, on todennäköisesti ei.
Esimerkiksi Gazassa siviilien tappaminen on jatkunut tulitauosta huolimatta. Thaimaan ja Kambodžan välinen konflikti ehti leimahtaa jo uudelleen. Kongossa ”rauha” on tarkoittanut sitä, että Ruanda tukee edelleen Kongon kapinallisia.
TNH:n mukaan pikavoittojen tavoittelun ongelmana onkin, että rauha tuskin tulee kestämään, kun konfliktien juurisyihin ei puututa ja humanitaariset kriisit syvenevät.
Rauhanvälitykseen keskittyvän CMI:n ohjelmajohtaja Oskari Eronen tunnistaa trendin – eikä se hänen mukaansa koske pelkästään Yhdysvaltoja. Tilanne on monella tapaa paradoksaalinen, hän sanoo.
”Rauhanvälityksestä pitää toisaalta olla huolissaan, toisaalta siitä ei ole koskaan puhuttu niin paljon kuin nyt. Välitystoiminta, neuvotteleminen, erilaiset sopimukset ja ratkaisut ovat päivittäin pääuutisaiheena kaikkialla.”
Periaatteessa nopeiden rauhansopimusten ja tulitaukojen taktiikassa voi hänen mukaansa nähdä jotain hyvääkin.
”Hyvä puoli on se, että nyt on pitkästä aikaa poliittista tahtoa ja valmiutta laittaa asioita liikkeelle ja saada sopimuksia aikaan. Sellaista ei ole nähty pitkään aikaan. Voi pitää hyvänä, jos väkivaltaisia konflikteja yritetään ratkoa ei-väkivaltaisin keinoin.”
Sitten tulee iso mutta – ja se on se, kuka tällaisesta toiminnasta lopulta hyötyy.
”Rauhanneuvotteluissa ovat yhä paljaammin esillä välittäjien omat kansalliset intressit, ei vain Yhdysvaltain, vaan myös muiden.”
Esimerkiksi Kongossa Yhdysvallat on tavoitellut itselleen maan rikkaita mineraalivaroja.
Rauhanneuvotteluissa ovat yhä paljaammin esillä välittäjien omat kansalliset intressit.
Ongelmana on Erosen mukaan se, että tulitauoista on vaikea päästä eteenpäin, jos neuvotteluissa keskitytään neuvottelijoiden intresseihin esimerkiksi pitkän aikavälin turvallisuuskysymysten, yhteiskuntien laajemman kehittämisen ja ihmisten osallisuuden sijasta. Vaarana on, että jäädään eräänlaiseen tulitaukoansaan, joka pahimmillaan vain vaikeuttaa etenemistä pitkäjänteiseen rauhaan.
Vielä ei tiedetä, miten esimerkiksi Armenian ja Azerbaidžanin välisen rauhansopimuksen käy. Maat ovat sotineet pitkään Vuoristo-Karabahin alueesta, mutta Trump sai osapuolet allekirjoittamaan rauhansopimuksen elokuussa 2025.
Periaatteessa Trumpin luoma kehikko on mielenkiintoinen ja osapuolet pääsivät sen avulla eteenpäin, Eronen sanoo. Eri asia on, miten kansalaiset sen kokevat.
”Valtava määrä Vuoristo-Karabahista paenneita ihmisiä, jotka etsivät toimeentuloa ja tulevaisuutta, miettivät omaa identiteettiään ja käyvät traumaa läpi. Ei näissä eliittivetoisissa, johtajatason turboahdetuissa prosesseissa käydä tällaisia asioita läpi.”
Vaikka Trump on nyt kaikkialla esillä, rauhanvälitystyön muutoksessa ei ole kyse uudesta tai Yhdysvaltain keksimästä trendistä, Eronen muistuttaa.
”Trumpin hallinto vain kiihdyttää tai oikeastaan superkiihdyttää niitä.”
Viimeisten noin 15 vuoden aikana koko rauhanvälityksen kenttä on muuttunut.
YK-järjestelmä on rapautunut ja turvallisuusneuvoston kyky tehdä päätöksiä ja panna niitä toimeen on lamaantunut. Euroopan maiden rooli on pienentynyt, ja mukaan on tullut uusia toimijoita, kuten monia Lähi-idän ja Persianlahden maita.
Neuvottelut ovat yhä useammin valtiojohtoisia, kun taas 1990-luvulta eteenpäin rauhanvälityksessä ajateltiin, että mukaan pitää ottaa mahdollisimman suuri joukko erilaisia toimijoita. Rauhanprosessit olivat paikallisvetoisia. Mukana olivat YK:n lisäksi kansalaisyhteiskunta – sekä paikallinen että CMI:n kaltaiset järjestöpohjaiset toimijat.
Tunnelma on, että tällä ei ole mitään merkitystä – kysytään tekoälyltä.
”Tästä vanhasta paradigmasta olisi valtavasti opittavaa. On hassu tilanne, että kaikki, mitä 1990-luvulta asti on kehitetty, on unohdettu tai aktiivisesti asetettu syrjään, vaikka tutkimusta ja ohjeistusta olisi valtava määrä. Tunnelma on, että tällä ei ole mitään merkitystä – kysytään tekoälyltä”, Eronen sanoo.
Hän muistuttaa, etteivät paikalliset ja järjestöpohjaiset rauhantoimijat ole kadonneet minnekään. Nyt niitä pitäisi tukea jatkamaan työtään.
Eronen nostaa esiin CMI:n paikallistason rauhantyön Ukrainassa. Sen tukemat paikalliset välittäjätiimit ratkovat erilaisia paikallisia kiistoja, jotka voivat liittyä esimerkiksi pakolaisuuteen, sotaväsymykseen tai kielikysymyksiin.
”Tällaista työtä on valtavan paljon. Sitä ei pidä päästää näkyvistä, vaikka vain ylätaso: se, mistä erityislähettiläät, presidentit ja ministerit keskustelevat, näkyy lehdissä.”