Beirutin rannalla kohoaa pilvenpiirtäjiä vasten kasvava telttaleiri. 51 vuotta sitten näillä rannoilla alkoi verinen sisällissota, josta Libanon ei ole koskaan toipunut.

Nyt hauras valtio maksaa jälleen kovaa hintaa: yli miljoona maan sisäistä pakolaista on evakossa Israelin pommituksilta, eikä paluu koteihin ole enää taattu.

Arviolta muutaman tuhannen ihmisen telttaleiri on täynnä tarinoita sodan repimistä ihmisistä, tuhotuista kodeista, traumatisoituneista lapsista, vihaisista miehistä ja kohtalonsa jumalten varaan jättäneistä naisista.

On onneksi myös mieltä ja toivoa nostattavia tarinoita; kaikissa sodissahan korostuvat ihmisen raadollisimmat puolet mutta onneksi myös ne parhaimmat puolet.

Telttakaupungin keskellä olevalla aukiolla nuori mies leikkaa skootterin satulassa istuvan pienen pojan hiuksia. Vapaaehtoistyötä kahden kollegansa kanssa tekevä parturi on Daniel Zaiter, joka lopetti palkkatyönsä parturisalongissa sodan alettua. Nyt hän ajaa tänne joka päivä skootteriltaan Saidan kaupungista – jos hänen saamansa avustukset riittävät bensaan.

Kun kysyn, mikä sai nuoren miehen auttamaan evakkoja, Zaiter kertoo tarinansa. Hän kuuli yhdeksänvuotiaana olevansa orpolapsi. Kasvattiäiti kertoi asiasta vasta kuolinvuoteellaan.

”Se oli elämäni suurin shokki, ja niin oli myös hänen kuolemansa kaiken sen jälkeen, kun hän oli antanut minulle niin hyvän elämän, koulun ja kaiken”, Zaiter kertoo.

Hyväntekijän työtä hän perustelee nyt sillä, että hän on itse saanut orpona kokea libanonilaisten hyväksynnän.

Haastattelupäivänä Daniel ja hänen ystävänsä Ali ovat laittaneet ”parturituolin” eteen tippilaatikon siinä toivossa, että joillakin evakoilla on vielä varaa maksaa jotain hiustenleikkuusta tai parranajosta. Paikalla pistäytyvät vapaaehtoiset avustustyöntekijät ja media toki jättävät seteliropoja laatikkoon.

 ”Eräs hyväsydäminen lahjoittaja antoi minulle viikko sitten 300 dollaria, ja sillä olen saanut bensaa skootteriin”, sanoo aamukymmenestä iltaseitsemään työskentelevä Zaiter.

Parturintuoliin seuraavaksi istuva 75-vuotias Mahmood Ayash kertoo, kuinka Israel tuhosi hänen kotinsa Etelä-Libanonissa. Hän joutui pakenemaan perheensä kanssa tänne Beirutiin.

”He ovat ryöstäneet palestiinalaisten kotimaan, ja nyt he ovat jälleen tuhoamassa ja ryöstämässä Libanonia. Me emme anna periksi. Vastarinta elää”, Mahmood vannoo pontevasti.

Muutaman sadan metrin päässä 60-vuotias rouva Rabieh istuu teltan edessä matolla Koraania lukien. Lapsenlapset ruokailevat hänen edessään. Vapaaehtoisten auttajien ruoka-apua tuonut pieni auto on juuri pysähtynyt teltan eteen, mutta sieltä ojennettavia ateriapakkauksia riittää vain viidelle perheelle. Ilmeet ilman apua jäävien ihmisten kasvoilla kertovat kaiken.

Meidän perheestämme iskussa kuoli seitsemän henkeä. Osa heistä on yhä palasina raunioissa.

Hätä ja tungos on valtava, kun tunnettu libanonilainen ravintolayrittäjä Samer Zahwi tuo kebab-grillinsä ja henkilökuntansa tänne useana päivänä viikossa. Daniel Zaiterin tavoin hän sanoo, ettei voinut katsoa sivusta lähimmäisten hätää. Sosiaalisen median kautta hänen onnistuu nyt saada tukea avustustoiminnalleen.

 ”Saamme joskus hyvällä tuurilla ruoka-apua”, sanoo 42-vuotias syyrialainen Ghaaleb, joka kertoo pelastuneensa viime hetkellä seitsemännellä kuukaudella raskaana olleen libanonilaisen Amira-vaimonsa ja äitinsä kanssa, kun Israel tuhosi suvun nelikerroksisen talon Beirutin Dahiehissa.

”Meidän perheestämme iskussa kuoli seitsemän henkeä. Osa heistä on yhä palasina raunioissa, ja odotamme dna-tuloksia”, Ghaaleb sanoo.

Telttakylässä sekoittuvat arkisten askareiden äänet, lasten naurut ja itkut, keittonuotioiden savut sekä rakentamisen äänet.

Täällä 43-vuotias Mohammed lyö nauloja kehikkoon, jonka varaan hän rakentaa majansa. Siitä tulee suurempi kuin täällä kodittomien käytössä yleisesti oleva teltta. Hänen ja monen muun perheen pahvi- ja kangasseinään on kirjailtu paikkakunta, josta perhe on lähtenyt Israelin pommituksia ja evakuointimääräyksiä pakoon.

Mohammed ja monet muut evakot sanovat yksityisyyden suojan vuoksi asuvansa mieluummin täällä rantatontilla, kevättalven sadesään armoilla, kuin kouluissa tai stadionilla, joihin on majoitettu satoja tuhansia sisäisiä pakolaisia.

Monella teltta-alueen ihmisellä, varsinkaan syrjityillä syyrialaisilla pakolaisilla, ei ole edes pääsyä Libanonin hallituksen ylläpitämiin, evakkojen suojina toimiviin satoihin kouluihin.

Hyvin usein tänne etelästä, Beirutin shiialaisista osista ja Bekaan laaksosta tulleet ihmiset korostavat minulle, että he ovat displaced people, maan sisäisiä pakolaisia, eivätkä refugees, pakolaisia, kuten täällä olevat syyrialaiset ja palestiinalaiset pakolaiset.

Beirutin rannan telttakylässä asuvilla on se etu, että paikalle pääsevät vapaasti monet vapaaehtoiset avustustyöntekijät ja ihmiset, joilla on mahdollisuus tuoda ruokaa tai rahalahjoituksia. Kouluissa kaikki avustustoiminta on tarkemmin säädeltyä.

Libanonin koulut ovat nyt tupaten täynnä evakkoja. Yhdessä Beirutin Hamrassa sijaitsevassa koulussa evakkoja oli viime sodan aikana 400, tänään 1 150.

Tapaan koululla Lääkärit ilman rajoja -järjestön Libanoniin lähettämien hätäapujoukkojen viestintävastaavana toimivan suomalaisen Linda Nyholmin.

Hän kertoo, kuinka yli miljoona ihmistä on jo paennut Israelin hyökkäyssodan ja pakkosiirtomääräysten takia Etelä-Libanonista ja Beirutin eteläosista. Sadat tuhannet ovat päätyneet tänne Beirutin alueelle.

”En tiedä, mitä me ajattelisimme Suomessa, jos miljoona pakolaista tulisi noin Uudenmaan kokoiselle alueelle”, Nyholm sanoo.

”Nämä ihmiset ovat joutuneet lähtemään nopeasti kodeistaan ottaen mukaansa sen, mitä voivat. Kotinsa lisäksi he ovat menettäneet elantonsa, monet myös perheenjäseniä”, Ukrainassa ja Gazassa aikaisemmin työskennellyt Nyholm sanoo.

Hän kertoo olevansa erityisen huolestunut sotaa paenneiden mielenterveydestä nyt, kun pako on useille toinen, monille jopa kolmas sitten vuoden 2006 sodan.

Mieltä voi painaa se, ettei ole näkymää tulevaisuuteen: siihen, pääsevätkö evakot koskaan takaisin kotiin tai siihen, kuinka kauan tämä kestää.

Nyholmin mukaan Israelin armeijalla on Libanonissa sama strategia kuin Gazassa väestön pakkosiirtoineen ja nopealla varoitusajalla annettuine evakuointimääräyksineen.

Libanonin hallitus on hylännyt ihmiset.

Suomen Libanonin suurlähettiläs Anne Meskanen ihmettelee muiden EU-kollegoidensa tavoin, kuinka huonosti ja lyhytjänteisesti Libanonin hallitus on valmistautunut hoitamaan yli miljoonaa sisäistä pakolaista.

”Tuntuu siltä, ettei heillä ole minkäänlaista strategiaa”, Meskanen sanoo myöntäen toki hauraan, vaikeuksista toiseen tarpovan valtion niukat resurssit.

Hamran koululle Kanadasta tullut libanonilaistaustainen vapaaehtoinen Mohamed Hamoud arvostelee hänkin maan hallitusta kovin sanoin.

”Puutetta on kaikesta: ruuasta, suojasta, vedestä, lääkkeistä. Libanonin hallitus on hylännyt ihmiset. Emme ole saaneet yhtään dollaria avustuksina. Kaikki se apu, mikä täällä näkyy, on vain yksittäisten lahjoittajien ansiota”, Hamoud toteaa.

Myös Nyholm toteaa sotaa paenneiden olevan täysin humanitaarisen avun varassa. Kaikki tämä tapahtuu aikana, jolloin rikkaan maailman valtiot tekevät Yhdysvaltojen johdolla rajuja leikkauksia humanitaariseen apuun ja kehitysyhteistyön.