Olen lentänyt Zimbabwen pääkaupunkiin Harareen vuosien varrella useita kertoja. Yläilmoissa huomioni kiinnittyy yhä uudelleen siihen, kuinka vehreä kaupunki on. Se korostuu erityisesti sadekaudella.
Suurin osa kaupungin naapurustoista on puutarha-asuinalueita. Niiden tontteja täplittävät lukuisat puut, pensaat ja laajat nurmialueet. Vähävaraisemmilla alueilla tontit ovat pieniä, mutta niilläkin on usein pikkuinen puutarha.
Hararessa harva asuu kerrostalossa. Kaupunkirakenne muistuttaa Los Angelesia, jossa ydinkeskusta on varattu yrityksille ja kaupunkilaiset asuvat kymmenillä eri asuinalueilla, joilla on usein oma kauppakeskuksensa tai pieni torinsa.
Myös Etelä-Afrikan suurimmassa kaupungissa Johannesburgissa on puutarhamaisia asuinalueita, joissa keskiluokka ja vauras väki asuu suurehkoissa omakotitaloissa. Hararen ja Johannesburgin välillä on kuitenkin yksi merkittävä ero: Johannesburgin keskiluokkaisten talojen seinät hipovat tontin rajoja ja puutarhat ovat verrattain pieniä.
”Etelä-Afrikassa tunnistaa zimbabwelaisten asuttamat talot, koska pihalle on usein istutettu hedelmäpuita tai niillä on kasvimaa”, totesi kumppanini, kun asuimme koronapandemian aikana Johannesburgissa.
Puutarhojen ja kasvimaiden merkitys on tullut tutuksi asuessamme Hararessa. Suurin osa ihmisistä täällä asuu omakotitalossa, jonka pihalla on pieni tai suuri puutarha. Keskiluokalla ja sitä vauraammalla väestöllä, kuten lähes kaikilla ulkomailta muuttaneilla ekspateilla, on puutarhuri. puutarhuri saa työpaikan ja kasvimaa ansaitsemansa huomion. Suurin osa ihmisistä ei ehtisi töiden ohella huolehtia suuresta pihasta tai kasvimaasta. Erityisesti siksi, että täällä vihanneksia ja hedelmiä voi kasvattaa ympäri vuoden.
Isovanhempieni kotitilaa lukuun ottamatta en ole koskaan elänyt kodissa, jossa olisi ollut valtavaa pihaa. Olen pikkukaupungin rivitalokasvatti. Yliopistoaikana ja aikuisena olen asunut kerrostaloissa, esimerkiksi keskiaikaisessa espanjalaisessa kaupungissa ja Helsingin kantakaupungissa.
Nyt pelkkä pihamme on vajaan hehtaarin kokoinen. Kasvimaa kattaa siitä lähes parinsadan neliömetrin alueen. Vaikka pihallamme työskentelee puutarhuri, olen opetellut kasvimaan ylläpitämisen perusasiat. Siemeniä on hankittava, taikka kerättävä kukintovaiheeseen kasvaneista kasveista. On ymmärrettävä, mitkä kasvit tukevat toistensa kasvua, kuinka usein kutakin lajia on kasteltava ja miten torjua hyönteisiä luomumenetelmin – tämä siis siksi, että emme halua käyttää hyönteismyrkkyjä. Olemme oppineet kompostoinnista, lannoittamisesta ja varjossa idättämisestä.
Tällä hetkellä kasvimaallamme kasvaa erilaisia salaatteja, paprikoita, munakoisoja ja chilejä. Tomaatit kipuavat köynnöksissä ja mansikat kypsyvät. Kurpitsasatoa saimme muutama viikko sitten. Pihallamme kasvaa myös banaaneja, guava-hedelmiä ja granaattiomenia. Olemme istuttaneet avokado- ja papaijapuita sekä ruukkuihin yrttejä.
Vaikka toisinaan hyönteiset tuhoavat basilikat, tai syövät kesäkurpitsat, erityistä on se onni ja tyytyväisyys, jonka saamme siitä, että ruokaa voi laittaa oman maansa antimista. Olen tehnyt kasvimaamme sadosta lukuisia munakoisopastoja, kurpitsakeittoja, salaatteja ja wokkeja. Erityisen ilahduttavaa on se, ettei tuoreita kasviksia tarvitse kantaa ruokakaupasta.
Vaikka kaupunkiviljely tuottaa eittämättä tuloja kymmenille tuhansille zimbabwelaisille, siihen on suhtauduttu negatiivisesti. Pääsyy tähän on se, että viljeljy on levinnyt hallitsemattomasti kaupungin viheralueille, ihmisten tonttien kupeeseen ja ekologialtaan herkille kosteikoille.
Vaikka kasvimaamme sato on meille tärkeä, hyvinvointimme ja selviytymisemme eivät ole riippuvainen siitä. Tilanne on päinvastainen suurelle osalle zimbabwelaisista, joille kaupunkiviljely on viimeisen parin vuosikymmenen aikana muodostunut merkittäväksi ravinnon- ja tulonlähteeksi.
Kaupunkiviljelyn suosion kasvu johtuu pitkälti Zimbabwessa 2000-luvun taitteessa ja sen jälkeen tapahtuneesta taloudellisesta kriisistä. Korkea inflaatio, maan eri valuuttojen kurssivaihtelut ja virallisen työsektorin romahdus massiivisine irtisanomisineen ovat asettaneet erityisesti kaupungeissa asuvat ihmiset äärimmäisen epävarmaan asemaan. Koska ihmisten on löydettävä selviytymiskeinoja, on lähes jokaisella pieni palsta maata ruoan tuottamiseksi. Tämä kompensoi nousevia elinkustannuksia ja valuuttojen heilahduksia.
Vaikka kaupunkiviljely tuottaa eittämättä tuloja kymmenille tuhansille zimbabwelaisille, siihen on suhtauduttu negatiivisesti. Pääsyy tähän on se, että viljeljy on levinnyt hallitsemattomasti kaupungin viheralueille, ihmisten tonttien kupeeseen ja ekologialtaan herkille kosteikoille. Zimbabwelaiset viljelevät kosteikkoalueilla erityisesti janoista maissia, vaikka se on teoriassa maan ympäristölaissa kielletty.
Tilanne on kuitenkin pulmallinen. Pitäisikö viranomaisten leikata ruokakasvin sato, kun moni kärsii köyhyydestä ja perheiden ruokaturva on heikko, vai katsoa hallitsematontakin kaupunkiviljelyä läpi sormien?
Kaupalliset yritykset ovat alkaneet tukea kaupunkiviljelystä kumpuavien maataloustuotteiden varastointia ja myyntiä. Tämä on järkevää myös yritysten kannalta. Ne saavat myymälöihinsä tuoreita läheltä tulevia tuotteita ja kuljetuskustannukset laskevat.
Kaupunkiviljelyä tapahtuu Hararessa kuitenkin myös kestävästi. Esimerkiksi Pomonan maatila pääkaupungin pohjoisosassa sijaitsee haja-asutusalueella, jossa ei ole muita maatiloja. Urban Farming Zimbabwe -säätiö osti maata kaupunkitilan kehittämistä varten vuonna 2019, ja tarjosi sitten tontteja 200 pienviljelijälle. Viljelijöiden oli mahdollista ostaa pienet puutarha- ja maatontit edullisesti itselleen. Heistä tuli Pomonan maatilan pientuottajia.
Maatila on varmistanut hedelmien ja vihannesten ympärivuotisen saatavuuden. Lisäksi se on edistänyt ekologisia käytäntöjä kaupunkimaataloudessa. Pomonan maatilalla esimerkiksi rikastutetaan maaperää luomumenetelmillä. Sen esittelytilalla koulutetaan viljelijöitä ja yhteisön jäseniä harjoittamaan viljelyä luomulannoitteilla, ilman, että sadon laadusta tarvitsee tinkiä.
Kaupunkiviljelytonttien kysyntä onkin kasvanut Hararessa viime vuosina. Kaupalliset yritykset ovat alkaneet tukea kaupunkiviljelystä kumpuavien maataloustuotteiden varastointia ja myyntiä. Tämä on järkevää myös yritysten kannalta. Ne saavat myymälöihinsä tuoreita läheltä tulevia tuotteita ja kuljetuskustannukset laskevat.
Kasvava kaupunkisato on johtanut kuljetustarpeiden kasvuun. Satoa kuljetetaan markkinoille perinteisissä työntökärryissä ja pakettiautoissa. Myös maanmuokkauspalveluiden kysyntä on kasvanut. Esimerkiksi traktorien omistajat tarjoavat kyntöpalveluita kaupungin avoimilla alueilla. Tarjolla on myös tuholaistorjuntapalveluita. Yksityishenkilöt ostavat reppuruiskuja ja kemikaaleja ja ruiskuttavat asiakkaidensa takapihojen viljelmiä.
Kaupunkiviljely on siis luonut Harareen työpaikkoja.
Vajaan 17 miljoonan asukkaan Zimbabwessa valtaosa maataloustuotannosta tapahtuu kuitenkin yhä maaseudulla pienviljelijöiden maatiloilla. Noin neljännes viljelijöistä käyttää viljelyssä yksinkertaisia perustyövälineitä, kuten eläimiä juhtina. Suurin osa tiloista luottaa sadevesikasteluun.
Zimbabwe tunnettiin vielä 1990-luvulla Afrikan vilja-aittana. Sen ruoantuotannon haasteet kumpuavat 2000-luvun taitteen maareformista ja sitä seuranneesta talouden syöksykierteestä. Myös heikolla hallinolla on osansa ongelmiin.
Vaikka maatalous on osittain elpynyt, ei suurimmalla osalla viljelijöistä ole mahdollisuutta pankkilainoihin. Tämä tekee tuotannon skaalaamisesta ja kehittämisestä lähes mahdotonta. Lisäksi kärjistyvän ilmastonmuutoksen myötä kausisateet ovat epäluotettavia ja vaikeammin ennustettavia. Esimeriksi vuonna 2024 maa kärsi tuhoisasta kuivuudesta, joka pyyhki pois suurimman osan sen kausiluonteisesta maissisadosta.
Vaikka hallitsematon kaupunkiviljely voi köyhdyttää kosteikkoja ja vaikuttaa kaupunkien vesivaroihin, on itse ajatus merkittävä. Viljelemällä hyötykasveja, kotitalouksien varoja vapautuu lasten koulunkäyntimaksuihin ja vakuutuksiin, kuluihin joiden kanssa moni täällä kamppailee. Kaupunkiviljelyn tulevaisuus riippuu siitä, onnistuvatko kunnat ja valtiot kaavoittamaan maa-alueita kaupunkiviljelyn tarpeisiin sen sijaan, että alueet käytetään kiinteistöjen rakentamista varten.
Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden Eteläisen Afrikan kirjeenvaihtaja.